Pitäisikö C2SM:stä luopua?

[Kalle Fougstedt]

Avaan nyt oman viestiketjun kiinnostavalle aiheelle, josta olemme keskustelleet B-poikien valtakunnalliset 20-21 viestiketjussa.

Taustoitan sen verran, että keskustelu lähti liikkeelle siitä kun Tuomas Tiaisen ( s. 03 ) siirto Tiikereistä Storvretaan julkaistiin. Tutkin hieman millaiseen peliympäristöön Tiainen siirtyy ja siitä päästiin vertailemaan Suomen ja Ruotsin malleja keskenään. Ruotsissahan ei pelata käytännössä valtakunnallisia juniorisarjoja lainkaan, vaan siellä pelataan esimerkiksi Pojat 18 - ikäluokassa Juniorallsvenskania, joka pitää käytännössä sisällään 10 aluesarjalohkoa, joista seulotaan parhaat keväällä pelattavaan loppuhuipennukseen, josta selviää Ruotsin mestari.

Keskustelussa kävi ilmi, että moni piti Ruotsin mallia hyvänä C-ikäisille. Joskin on syytä huomauttaa, että Ruotsissa C-ikäisillä ei edes ole vastaavaa sarjamallia. Joka tapauksessa moni keskustelija oli sitä mieltä, että on järjetöntä pitää yllä C-ikäisten valtakunnallisia sarjoja Suomessa. Suurimpina ongelmina monet pitivät pitkiä pelimatkoja ja kalliita kustannuksia sekä sitä, että nykysysteemillä monet nuoret pelaajat saatetaan polttaa loppuun jo nuorina.

Itse olen vahvasti nykysysteemin kannalla. Mielestäni tavoitteellinen toiminta ja mahdollisuus tasonmittaukseen valtakunnallisella tasolla ovat tärkeitä. Hatsinan 03-ikäluokka ja Nibacoksen 04-ikäluokka ovat loistavia esimerkkejä tavoitteellisista pienempien seurojen joukkueista, jotka ovat saaneet SM-kasteensa C2-ikäluokassa ja sitten pelanneet alempaa valtakunnallista sarjaa eli divaria C1-ikäluokassa. Pointtini on se, että jos 16 joukkueen C2SM:stä luovutaan, saattaa monilta tavoitteellisilta joukkueilta jäädä SM-taso kokonaan kokematta, koska vanhemmissa ikäluokissa SM:ään selviää ainoastaan 12 joukkuetta. Olen myös sitä mieltä, että sarjasysteemien muutoksissa ei kannata poukkoilla edestakaisin, joten C2SM:stä luopuminen olisi askel menneisyyteen, koska vastahan se otettiin 2010-luvulla käyttöön.

A- ja B-ikäluokkien valtakunnallisista sarjoista luopumisesta en lähde edes keskustelemaan. Niiden tarpeellisuudesta vallinnee konsensus. C1-ikäluokan valtakunnallisista sarjoista saattaa vallita erimielisyys, mutta FBA Maajoukkuetie - ja U16-maajoukkuetoiminnan takia en näe C1SM:stä ja C1-divarista luopumista realistisena vaihtoehtona. Sitä paitsi C-ikäluokkien valtakunnallisia sarjoja ei kuitenkaan voitaisi lakkauttaa samalla kerralla, koska silloin syntyisi epäsuhtainen tilanne, jossa viimeinen C2SM-ikäluokka ei yhtäkkiä voisikaan seuraavalla kaudella tavoitella C1-ikäluokan valtakunnallisia sarjapaikkoja. Tässä tikkarin ottamisessa suusta ei olisi mitään järkeä. Tämän vuoksi tulilinjalle jää C2-ikäluokan SM ja kysymys siitä, että pitäisikö tästä sarjasta luopua. Ottakaa kantaa!

Toki jos joku haluaa ehdottaa C2-divaria, D1 SM:ää ja/tai Suomisarjaa junioreihin, niin areena on vapaa myös tämänsuuntaisille ajatuksille. Itse pidän joka tapauksessa nykysysteemiä hyvänä.

 

[Arto Kilponen]

Sitä paitsi C-ikäluokkien valtakunnallisia sarjoja ei kuitenkaan voitaisi lakkauttaa samalla kerralla, koska silloin syntyisi epäsuhtainen tilanne, jossa viimeinen C2SM-ikäluokka ei yhtäkkiä voisikaan seuraavalla kaudella tavoitella C1-ikäluokan valtakunnallisia sarjapaikkoja. Tässä tikkarin ottamisessa suusta ei olisi mitään järkeä. Tämän vuoksi tulilinjalle jää C2-ikäluokan SM ja kysymys siitä, että pitäisikö tästä sarjasta luopua. Ottakaa kantaa!

Voihan sitä tehdä päätöksen, että 2020-21 on viimeinen PC2SM-sarjan kausi ja vaikka 2022-23 viimeinen PC1SM-sarjan kausi.

Minusta tämä nykymalli on muuten hyvä, mutta puhtaalle sattumalle annetaan liian suuri painoarvo. On liian todennäköistä, että paras joukkue ei voita mestaruutta PC2SM-sarjassa. Siitä voidaan toki vääntää maailman tappiin, että kiinnostaako ketään olla paras, jos voittaa kuitenkin mestaruuden, vaikka ei olisi lähellekään paras.

 

[Eetla]

Mielestäni nykyinen malli on hyvä. Hyvä että pelaajat pääsevät näkemään ja kokemaan missä sen ikäluokan parhaimmat menee. Tietty tässä iässähän on merkitystä myöskin murrosiällä. Kokemusta ja varmuutta tulee kun pääsee pelaamaan kovia pelejä.

Se että "valitetaan" pitkistä pelimatkoista, on valita jo tehty kun lasta aletaan viedä pienenä/nuorena harjoituksiin. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse ainakin enemmin maksan hintaa että lapsi on pelireissulla kun se että notkumassa kaupan käytävillä, toki rajansa kaikkella.

Tämä ei tähän ketjuun liity, mutta haluaisin kommentoida tuota maajoukkue(tie) tapahtumia. Oma ehdotukseni olisi, että nämä yhteistyöseurat poistuisi ja leireille otettaisiin eri seuroista vain ne parhaimmat/potenttiaalisemmat pelaajat. Pelaajat joutuisi ilman tuttua joukkuekaveria testeihin, peleihin ja opettelemaan kohtaamaan uusia ja vieraita ihmisiä. Nähnyt paljon että pienien seurojan pelaajat olisi parempia vaihtoehtoja kun yhteistyöseurojen pelaajat. En tiedä olisiko käytännössä mahdollista ja kuulostaako ihan hullulta. Mutta lytätkää jos siltä tuntuu. 😂

 

[säpähullu]

Mielestäni nykyinen malli on hyvä. Hyvä että pelaajat pääsevät näkemään ja kokemaan missä sen ikäluokan parhaimmat menee. Tietty tässä iässähän on merkitystä myöskin murrosiällä. Kokemusta ja varmuutta tulee kun pääsee pelaamaan kovia pelejä.

Se että "valitetaan" pitkistä pelimatkoista, on valita jo tehty kun lasta aletaan viedä pienenä/nuorena harjoituksiin. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse ainakin enemmin maksan hintaa että lapsi on pelireissulla kun se että notkumassa kaupan käytävillä, toki rajansa kaikkella.

Tämä ei tähän ketjuun liity, mutta haluaisin kommentoida tuota maajoukkue(tie) tapahtumia. Oma ehdotukseni olisi, että nämä yhteistyöseurat poistuisi ja leireille otettaisiin eri seuroista vain ne parhaimmat/potenttiaalisemmat pelaajat. Pelaajat joutuisi ilman tuttua joukkuekaveria testeihin, peleihin ja opettelemaan kohtaamaan uusia ja vieraita ihmisiä. Nähnyt paljon että pienien seurojan pelaajat olisi parempia vaihtoehtoja kun yhteistyöseurojen pelaajat. En tiedä olisiko käytännössä mahdollista ja kuulostaako ihan hullulta. Mutta lytätkää jos siltä tuntuu. 😂

Nuo yhteistyö seurat kyllä pitäisi poistaa junioreiden sm:ssä pelaa jo nyt niin monta ei yhteistyö seuraa jotka menestyvät. Heidän pelaajat jäävät suureen tappioon tässä u16 valintaasetelmassa. Moni ei pääse edes näyttämään parhaintaan maajoukkuevalmentajalle koska oma seura ei ole yhteistyö seura.

 

[Free Agent]

Kiitos tästä mainiosta ketjusta Mmpm

Äänestin aluesarja+ lopputurnausmallia. Itselleni tämä ei ole enää ajankohtaista vanhempana (eikä pelaajana).

Muutama ajatus valintani pohjaksi:

• SM-sarja ei takaa mitään SB-uran suhteen, kaikki lähtee omasta harjoittelulahjakkuudesta ja työ tehdään seuroissa
• Kustannukset. Kaikilla vanhemmilla ei ole oikeasti varaa tukea useamman lapsen harrastusta SM-tasolla
• Aikaa jää muuhunkin kuin reissaamiseen. Harjoitukset, harrastukset, muut urheilulajit, koulu, kaverit …
• Syksyn karsinnat jäisi pois. Nyt uusi kausi alkaa heti kun vanha päätyy, ei kunnon taukoa koska elokuussa pitää olla jo iskussa.
• Alueen muut joukkueet pystyvät mittaamaan tasoaan alueen ykkösjoukkueita vastaan
• Ei ole tarvista haalia naapuriseurojen ykköspelaajia liian aikaisin- > pienet seurat pysyvät elinvoimaisempina -> pelit pysyvät tasaisempina -> harrastus jatkuu pidempään
• Parhaat pelaajat löytävät tien huipulle järjestelmästä huolimatta.
• Emme tipu kansainvälisestä kehityksestä. Lajia ei harrasteta oikeasti juuri missään. Miksi U16 on niin tärkeä, käsittääkseni muilla mailla ei ole edes vastaavaan maajoukkuetta?
• Edelleen voidaan järjestää FBA tapahtumia taitavimmille ja innokkaimmille.
• Aina on syytä miettiä, kuka haluaa mitata missä ikäluokan kärki menee. Onko se seura, valmentajat, vanhemmat vai ihan oikeasti pelaajat

Liiga-OLSin ex-valmentaja J.Lipsanen kyseenalaisti onko nuoremmille junnuille 5 kertaa viikossa ohjattu harjoittelu ainut oikea tie. Myös pihapelien kautta tulee kovia pelimiehiä kun vaan into pelata on riittävän kova. Olen samaa mieltä, pihapelit kunniaan ja paljon pelaamista kavereitten kanssa

Toki vanhempana täytyy myöntää, että hivelihän se mukavasti itsetuntoa kun lapset pelasi SM-sarjaa ja pistemiehet näkyi teksti-TV:n tulosseurannassa

 

[HilloMunkki]

Itse haluaisin nähdä Suomessa nuorten harrastavan useaa lajia pitempään kuin nykytilanteessa. Liian aikainen erikoistuminen on kovin suomalainen ongelma. Valtakunnalliset sarjat johtavat seuroissa siihen että jo näissä ikäluokissa treenataan ja reissataan niin paljon että muiden lajien harrastaminen ei ole mahdollista. Myös yhden lajin kustannukset nousevat sille tasolle että ei senkään puolesta olisi monessa perheessä mahdollista harrastaa muita lajeja. Tämä ongelma on toki muissakin lajeissa ja vaatisi muutosta yli lajirajojen. Oma valintani ei ole valtakunnalliset sarjat, koska katson niiden tukevan liian aikaisen erikoistumisen ongelmaa.

 

[SählyJeppe]

Itse äänestin kohtaa jokin muu. Oma juniori on vasta tulossa SM ikään, joten kokemusta SM:stä ei vielä ole. Periaatteessa olen sitä mieltä, että C2 pojat / tytöt/ henkilöt ovat liian nuoria reissaamaan Oulu - Helsinki väliä harrastuksen parissa. Toisaalta samoja joukkueita vastaan on pelattu jo vuosia. On kiva kohdata uusia vastustajia. Ehkä joku ylialueellinen juttu ( Suomi jaettu esim. kahteen tai kolmeen lohkoon maantieteellisesti) voisi olla hyvä. Turku - Pori -Tampere -Lahti -Porvoo akselin sisällä matkat eivät vielä liian pitkiä. Kuitenkin saisi pelata uusia vastustajia vastaan. Ja edellä mainittu alue oli vain heitto ilman sen syvällisempää pohdintaa. Kommentteja kiitos!

 

[Junnukoutsi]

Mikä on C2 SM-sarjan merkitys pelaajien kehitykseen? Se nyt on mielestäni se tärkein pohdittava asia tässä kohtaa. Sanon jo tässä kohtaa kantani, joka on luopua sekä C2- että jopa ehkä C1-junioreissa koko kauden kestävästä valtakunnallisesta sarjasta. Nostan muutamia pointteja, joiden puolesta valtakunnallinen jo C-ikäisissä on huono asia pitkällä tähtäimellä:

- Pelaajien kynnys lopettaa. Kustannukset ovat salibandyssa giganttiset, varsinkin isoissa seuroissa. Monelle perheelle valtakunnallisen sarjan kustannukset voivat olla kynnys lopettamiselle. Jos ei salibandyn, niin sitten kakkoslajin, ja C-junnun ei kuuluisi vielä keskittyä täysin yhteen lajiin vaan harrastaa liikuntaa monipuolisesti. Tätä monipuolisuuden merkitystä tukevat monet tutkimukset (en jaksa nyt etsiä referenssejä, KVG).

- Valmentajien focus vääriin asioihin. Mulla on valmentajana iso pino kausia C-ikäisten valmentamisesta sekä taustalla seuraamisesta, ja niin usein kuulee valmentajien puheista että ainoa focus on siitä että pitää menestyä, ja kaikki harjoittelu perustuu siihen että maksimoidaan tulos. Ei varmaan vaadi enempää selittelyjä, miksi tämä on huono asia.

Itse olen vahvasti nykysysteemin kannalla. Mielestäni tavoitteellinen toiminta ja mahdollisuus tasonmittaukseen valtakunnallisella tasolla ovat tärkeitä.

Tätä kuulee usein, mutta miksi tämä on tärkeää? Onko mitään faktaa mikä tukee tätä? Ei ainakaan menestys. Ruotsi on edelleen maailman paras salibandymaa. Ruotsista tulee maailman parhaat yksilöt, varsinkin ne absoluuttiset huippuyksilöt. Saa nähdä miltä 2000-syntyneiden aikakausi aikuisten huipulla näyttää, aika kertoo. Tavoitteellinen toiminta ja tason mittaus (oletan että joukkueiden) ei vaadi valtakunnallista SM-sarjaa jossa ollaan joka viikonloppu bussireissuilla. Yksilöiden tason mittaus ei vaadi joka viikonlopun bussireissuja. Dataa voi vertailla sekä oman ikäluokan sisällä että aikaisempien ikäluokkien vertailutuloksiin niistä taidoista, mitä pystyy mittaamaan. Joukkueiden tason mittailu (mikä on sinänsä täysin merkityksetöntä isossa kuvassa) voi suorittaa muutaman kerran vuodessa FBA-tyylisillä tapahtumilla.

Itse näen Ruotsin mallin ja Suomen mallin jonkinlaisen välimaaston parhaana ratkaisuna. En näe C-junnujen koko kauden kestävää valtakunnallista sarjaa juuri mitenkään hyvänä asiana.

Ps. Kiitos erittäin mielenkiintoisesta keskustelun avauksesta, jään innolla lukemaan ja seuraamaan tätä lankaa. Mielenkiintoista saada useampia näkökulmia kuin oma perinteinen sähly-kuppikunta jonka kanssa pyörii.

 

[Säbeltäjä]

Olen samoilla linjoilla kuin Freeagent ja Junnukoutsi. Ei SM-sarja sarjamuotoisena ole itseisarvo. Suomen mestaruuden voi ratkaista vaikkapa cup-muotoisesti keväällä jos niin halutaan. Harrastuksen keveys ja helppous vie pidemmälle kuin nuoresta asti hampaat irvessä tuloksen haku.

 

[Eetla]

Itse uskon että koutsin vahvalla positiivisella kannustamisella pelaaja, jopa nuorikin pystyy pelaamaan jo nuorena SM-sarjaa. Se jos koutsi huutaa ja vaatii liikoja, pitäisi katsoa peiliin. Hyvänkin pelin voi hävitä, jos vaan toinen on parempi. Epäonnistumisia tulee jokaiselle, joka pelissä, mutta kuinka siitä jatkaa niinkin se juur miten pelaajia kannustetaan. Pitää pystyä katsomaan peliä niin että näkee mitä hyvää pelaajat ovat tehneet kentällä, eikä vain sitä negatiivistä vaikkakin ero olisi 8-0. Vaatii koutsilta paljon, myöskin pelaajilta.

Loppupeleissä kuitenkin harvasta pelaajasta, olipa laji mikä tahansa, tulee huippu-urheilija. Siksi ei kuitenkaan pidä ottaa liian tosissaan, vaikkakin tosissaan. Hyvällä tsempillä ja kannustamisella saadaan nuoret liikkeellä, ainakin toivottavasti! 👍

 

[Kalle Fougstedt]

Kiitos kaikille hyvätasoisesta keskustelusta jo tähän mennessä. Olen peukuttanut jokaista kommenttia, koska niissä on kaikissa ollut mielestäni hyviä vaikkakin keskenään ristiriitaisia pointteja. Toivottavasti keskustelu yltyy entisestään ja toivottavasti sitä jatketaan ja jalostetaan muillakin foorumeilla. Olemme erittäin tärkeän kysymyksenasettelun ytimessä.

Kaikkia meitä varmasti kiinnostaa lasten ja nuorten henkinen sekä fyysinen hyvinvointi ja luultavasti me kaikki siinä sivussa toivomme myös salibandykulttuurin kasvavan ja kehittyvän.

Olen liputtanut avoimesti nykyisen järjestelmän puolesta, mutta on pakko myöntää että monet vasta-argumentit ovat kyllä erittäin osuvia.

Jos aloitetaan rahasta, olen itsekin sitä mieltä että salibandy on mennyt ainakin juniorien huipputasolla kalliiksi. Ei ole mikään halpa harrastus enää. Mutta tuosta kulurakenteesta minulla on hieman erilainen näkökulma. Oman kokemukseni mukaan leijonanosa kuluista koostuu hallivuokrista ja valmentajien maksuista. Valmentajien osaamisesta maksan mielelläni ja myös siitä että joukkueella on vaikkapa erillinen maalivahtivalmentaja. Hallivuokrien kohdalla toivoisin sitä vastoin että saisimme niitä jollain konstilla alaspäin.

En ole itse kokenut, että SM-sarjan pelaaminen sinällään olisi ollut kovinkaan merkittävä kuluerä. Ei varsinkaan kun erilliset turnausmatkat ovat käytännössä kadonneet oman poikani SM-vuosina kokonaan hänen joukkueidensa repertuaarista. Kyllä sitä aika monta SM-peliä saa kustannettua johonkin Tallink Floorball Cupiin käytettävällä rahamäärällä. Minun teoriaani tukee ainakin se, että kuulin pari kautta sitten että silloisen ErVi Blackin C1-joukkueen kuukausimaksu oli n. 300 euroa, vaikka joukkue pelasi aluesarjaa. Toki minulla on pääkaupunkikeskeinen suurseuran toimintaa läheltä seuraava näkökulma ja tilanne muualla Suomessa saattaa olla toinen, mutta oletan että ne jotka puhuvat C2SM:n lakkauttamisesta ja painottavat samalla laadukasta aluesarjatoimintaa, eivät varmastikaan halua vähentää valmentajien ja muiden toimihenkilöiden lukumäärää. Tietenkin jos jollain pienellä paikkakunnalla jokapaikanhöylä hoitaa kaiken, ei ole paljoa vähennettävää

Pointtini on yksinkertaistettuna se, että jos halutaan luopua C2-ikäluokan tai jopa molempien C-ikäluokkien valtakunnallisista sarjoista, pitäisi silti pyrkiä "SM-tason" toimintaan jäljellejäävissä aluesarjoissa.

Itse äänestin kohtaa jokin muu. Oma juniori on vasta tulossa SM ikään, joten kokemusta SM:stä ei vielä ole. Periaatteessa olen sitä mieltä, että C2 pojat / tytöt/ henkilöt ovat liian nuoria reissaamaan Oulu - Helsinki väliä harrastuksen parissa. Toisaalta samoja joukkueita vastaan on pelattu jo vuosia. On kiva kohdata uusia vastustajia. Ehkä joku ylialueellinen juttu ( Suomi jaettu esim. kahteen tai kolmeen lohkoon maantieteellisesti) voisi olla hyvä. Turku - Pori -Tampere -Lahti -Porvoo akselin sisällä matkat eivät vielä liian pitkiä. Kuitenkin saisi pelata uusia vastustajia vastaan. Ja edellä mainittu alue oli vain heitto ilman sen syvällisempää pohdintaa. Kommentteja kiitos!

Kysymys kuuluu sitten, että olisiko juuri tämänkaltainen ylialueellinen sarjatoiminta mahdollinen kompromissiratkaisu, jossa kuluja saataisiin vähennettyä mutta tasonmittaus tehtäisiin kuitenkin aluesarjaa laajemmalla säteellä, jolloin olisi mahdollista järjestää tasokkaampia otteluja.

Tavoitteellinen toiminta ja tason mittaus (oletan että joukkueiden) ei vaadi valtakunnallista SM-sarjaa jossa ollaan joka viikonloppu bussireissuilla. Yksilöiden tason mittaus ei vaadi joka viikonlopun bussireissuja. Dataa voi vertailla sekä oman ikäluokan sisällä että aikaisempien ikäluokkien vertailutuloksiin niistä taidoista, mitä pystyy mittaamaan. Joukkueiden tason mittailu (mikä on sinänsä täysin merkityksetöntä isossa kuvassa) voi suorittaa muutaman kerran vuodessa FBA-tyylisillä tapahtumilla.

Tämä kohta nimimerkki Junnukoutsin muuten oikein ansiokkaassa kirjoituksessa ei avaudu ainakaan minulle. Miten ihmeessä joukkueiden tason mittaaminen voisi olla isommassa kuvassa merkityksetöntä? Minusta kyseessä on kuitenkin joukkue- eikä yksilölaji. Mielestäni on nurinkurinen ajatus, että samalla kun C-ikäluokan SM-sarjat ajettaisiin alas, korostettaisiin jotain yksilöllisiä testituloksia. Yksilöt pelaavat, kyllä, mutta yksilöt pelaavat aina osana joukkuetta. Minusta se kuinka nopeasti Ville 14-v juoksee 5, 10 tai 20 metriä tai vaikkapa kuinka hyvän tuloksen hän saa Cooper- tai Piip-testistä on tässä kuuluisassa isossa kuvassa paljon merkityksettömämpää hänen kehityksensä kannalta kuin se että miten hän ottaa pelillisiä haasteita vastaan osana joukkuetta mahdollisimman kovia vastustajia vastaan.

On myös pakko ottaa kantaa tähän monen esille nostamaan monilajisuuden ihanteeseen. Ymmärrän toki että monipuolinen liikkuminen on sinällään hieno arvo, mutta jotain sumeaa logiikkaa on mielestäni siinä, että samat henkilöt jotka harmittelevat salibandyn kalliita harrastusmaksuja, haluavat poistaa C-ikäluokkien kansallisia sarjoja jotta heidän lapsensa pääsisivät harrastamaan toista lajia paremmin. En käsitä, miten haastava rahatilanne paranee sillä, että lisätään lapselle toinen harrastus vanhan kylkeen. Nyt en ota kantaa asian liikunnalliseen ja/tai sosiaaliseen puoleen, vaan ihan vain taloudelliseen. Toki joku mainitsi pihapelit, mutta onko oikeasti olemassa jotain dataa siitä, että poistamalla C-ikäluokkien valtakunnalliset sarjat, lisättäisiin pihapelien määrää. Rohkenen epäillä. Epäilen myös, että laadukkaiden valmentajien rekrytointi C-ikäluokkiin vaikeutuisi, mikäli valtakunnallisista sarjoista luovuttaisiin. Junnukoutsi toteaisi tähän luultavasti, että jos näin kävisi, olisi valmentajien fokus väärissä asioissa. Se voi pitää monessa tapauksessa paikkansa, mutta itse olen nähnyt läheltä miten SM-tason junioriseuran toiminta on ollut erittäin ammattimaista ja mahdollisimman tasapuolista. Homma on tavoitteellista ja hyvin kilpailullista, mutta ei se tarkoita että kaikki muut arvot jyrättäisiin maanrakoon. Tosin mainitsemassani esimerkkitapauksessa on ollut kyse B- ja A-ikäluokkien toiminnasta. Joten ehkä tämä ei ole riittävä argumentti puolustamaan C-ikäluokkien valtakunnallisten sarjojen olemassaolojen oikeutusta.

 

[Jep]

Nyky malli.Esimerkiksi muistaakseni Nurmon 01 ikäluokka oli kovaa/tavoitteellisesti treenannut ryhmä.Pelasi molemmat c-junnu vuodet sm-sarjaa ja sai kovia pelejä.Pojat kehittyivät ja palkinto kovalle työlle tuli b-junnuissa.Suomen mestaruus noin reilulle 10 pojalle nuosta nurmolaisista Spv:n riveissä!!Uskallan veikata,ettei pohjanmaan aluesarjaa pelatessa tuohon olisi ylletty.Kovat pelit ne on jotka kehittää!!Pääkaupunki seudulla varmasti tulisi kovia pelejä alueellisessa,muttei juurikaan muualla suomessa??Kaikki maksaa.mutta luulisin,että jos halutaan jotakin niin siihen halutaan myös panostaa!!

 

[Jojoilija]

Viime kaudella yhden C2-joukkueen mukana SM-sarjaa kiertäneenä ja joukkueen taustoilla hieman mukana olleena, kirjoittelen omia ajatuksiani. Valmennuksesta en juurikaan
ymmärä mitään, joten siihen en ota kantaa, onko C-ikäluokassa pelaajan kehityksen kannalta tarpeellista pelata SM-sarjaa / divaria.

Eri joukkueiden vanhemmilta kyselin viime kauden vierasreissuilla, mitä heidän joukkueessa pelaaminen maksaa. Muistaakseni ainakin Heinola, Jyväskylä ja Lappeenranta pyörittivät toimintaa 100-150€ kuukausimaksuilla. Sitten taas pääkaupunkiseudulta ja länsirannikolta löytyi molemmista yksi joukkue, jolla kustannukset oli 300-400€/kk. Mielestäni ensiksi mainituilla hinnoilla SM-sarjassa pelaaminen ei ole kallista. Mutta tuo 300-400€/kk kuulostaa jo isolta summalta, mutta laskisiko kustannukset kuinka paljon, jos pelattaisiin esim. aluesarjoja + kauden päätteeksi loppuhuipentuma?

Joku jo aiemmin mainitsikin, että nuoremmissa junnuissa kauden päätösturnaukset olivat
kalliita ja ne jäävät jo tässä ikäluokassa pois, ainakin suurimmalta osalta joukkueista. Mutta SM-karsintaturnaus tai kaksikin peräkkäistä viikonloppua karsinnoissa käy kalliiksi eli näissä kahdessa asiassa kulut ovat samaa luokkaa.

Omasta mielestäni C2-ikäluokassa voitaisiin pelata SM-sarjaa, mutta ehkä kallistuisin sen kannalle, että koko runkosarja pelattaisiin turnausmuotoisena ja peliaika olisi 3 x 15 min tehokasta. Lohkojakokin voisi olla hieman alueellisempi, että ainakin Helsinki-Oulu reissuilta vältettyisiin. Toki esim. OLS ja Ervi voisi kohdata runkosarjassa edelleenkin, mutta peli voisi olla vaikkapa Tampereen turnauksessa.

C1-ikäluokkaan siirryttäessä, mielestäni voitaisiin mennä samalla sarjajärjestelmällä, mitä C2-ikäluokassa pelattiin viime kaudella. Eli alkuun turnausmuotoiset ja sen jälkeen siirryttäisiin yksittäisiin peleihin.

Lisäksi yläkouluikäisisten peleissä tulisi välttää sunnuntain klo 18:30 pelejä, joista kotiudutaan maanantain puolella ja väsyneenä pitäisi aamulla kouluun raahautua. Tiedän että monella paikkakunnalla on vaikea löytää sopivia pelipäiviä, mutta pelipäiviä vaihtamalla luulisi tuonkin onnistuvan.

Pelaajilta jos kysytään mielipidettä aluesarjan ja SM-sarjan väliltä, niin uskoisin että 95% olisi SM-sarjan kannalla. Nuoret vielä viihtyvät hyvin bussimatkoilla, eikä heitä taida haitata
pitkätkään matkat.

Tarkastelin kahden edellisen kauden kulujamme bussimaksujen osalta. SM-sarjan bussikuluihin meni viime kaudella 31% kokonaiskuluista, kun D1-poikien aluesarjassa edellisenä kautena 27%. Pääkaupunkiseudulla aluesarjan peleihin ei taida tarvita bussia, joten heidän
kuluihin tätä ei voi verrata.

Nämä olivat siis yksittäisen jojoilijan ajatuksia, ilman suurempia perusteluita. En osaa
arvioida, miten tällaiset muutokset vaikuttaisivat pelaajien kehitykseen. En usko, että
kustannuksiinkaan juurikaan tulisi muutoksia. Ainoastaan pelimatkojen määrä hieman pieninisi, kun samalla reissulla pelattaisiin kaksi peliä yhden sijasta. Vaikka bussireissujen lukumäärä olisi hieman pienempi, niin jokainen reissu olisi sitten ajallisesti hieman pidempi.

 

[Säbeltäjä]

On myös pakko ottaa kantaa tähän monen esille nostamaan monilajisuuden ihanteeseen. Ymmärrän toki että monipuolinen liikkuminen on sinällään hieno arvo, mutta jotain sumeaa logiikkaa on mielestäni siinä, että samat henkilöt jotka harmittelevat salibandyn kalliita harrastusmaksuja, haluavat poistaa C-ikäluokkien kansallisia sarjoja jotta heidän lapsensa pääsisivät harrastamaan toista lajia paremmin. En käsitä, miten haastava rahatilanne paranee sillä, että lisätään lapselle toinen harrastus vanhan kylkeen. Nyt en ota kantaa asian liikunnalliseen ja/tai sosiaaliseen puoleen, vaan ihan vain taloudelliseen.

Jokaisella toimintatavalla on yleensä sekä hyviä että huonoja piirteitä. Nykyään keskusteluissa yleisesti käytetty mutta mielestäni kehno tapa on toisen näkökulman argumentilla vastustaa kokonaan toista näkökulmaa. Monilajisen harrastamisen puolustamisessa näkökulmana lienee pääasiassa monilajisen harrastajan urheilullinen kehittyminen verrattuna yhteen lajiin keskittyvään. Vertailua voi tehdä fyysisesti, psykologisesti ja omasta mielestäni myös ylilajillisesti. Jälkimmäisellä vaikealla sanalla koetan kuvata ilmiötä, jossa esimerkiksi jalkapallo voi kehittää fyysistä juoksuvoimaa sekä taitoa nähdä kenttää laajasti, tai tenniksen pallosilmä ja sijoittuminen seuraavaan lyöntiin ovat sovellettavissa salibandyssäkin. Mmpm ottaa argumentiksi monilajisuutta vastaan talouden, joka on aivan eri näkökulma harrastamiseen. Jos vielä oletetaan, että monilajinen harrastaminen tapahtuu yhtäläisesti kalliilla tavalla eri lajeissa, kasassa on varsin vakuuttava argumentti. Kuitenkin sen 300-500 euroa kuukaudessa voi käyttää lajia kohden, tai voi samalla summalla rahoittaa useampaa pienemmin panostuksin toteutettua harrastusta, jopa samoissa lajeissa. Tai ottaa halvemman sivulajin yhden päälajin rinnalle. Tähän olen nähnyt kuitenkin päälajin valmentajien suhtautuvan varsin usein nuivasti. Harrastaja korvamerkataan mielellään vain omaan ryhmään ja sitä kutsutaan sitoutumiseksi. Sivulajin tulkitaan osoittavan heikkoa sitoutumista

Mutta Mmpm on tietysti aivan oikeassa siinä, että hänen kuvaamallaan tavalla harrastusten kustannukset paisuvat useimmille mahdottomiksi. Eikä liene kovin helppoa löytää aikaakaan harrastaa useaa lajia tavoittellen lajin huipputasoa. Aikaa kun ei voi ostaa lisää.

Mielestäni parempi tapa on vertailla asioita samasta näkökulmasta. Esimerkiksi pysyttäytyä kauden kestävän kansallisen sarjan tuomien salibandytaitojen kehityksen vertailussa alueelliseen sarjaan nähden ja siinäkin pyrkiä ymmärtämään itse sarjan tuoma vaikutus harjoittelun laatuun ja määrään. Siis tuoko korkea sarjataso pelaajille paremman kehityksen missä määrin tavoitteen korkean tason, ja siten harjoittelun määrän ja laadun kautta, pelitapahtumien laadun kautta, harjoitteluryhmään sarjatason houkuttamien pelaajien korkeamman tason kautta, vai jostain toisesta syystä.

Erikseen olisi syytä arvioida toiminnan kustannusten tuottavuus, kun ensin ymmärretään eri toimintojen tuotto. Asiat menevät usein yhdeksi mössöksi, jossa on helpointa vaan panostaa kaikkeen mahdollisimman paljon. Tuottavuudella tarkoitan arviointia, jossa yritetään tunnistaa paljonko kustannuksiin nähden esimerkiksi lisäpanostus valmennusresurssiin antaa lisää kehittymiseen, kehittääkö FBA mitä ja kuinka paljon (lähinnä siellä syödään, levätään ja testataan) tai kuinka paljon harjoittelua niissä parhaissa ja kalliissa kaukaloissa on tarpeen.

Tärkeää olisi aidosti tunnistaa mikä on toiminnan pääasiallinen tavoite ja mitkä ovat toissijaiset tavoitteet. Onko tärkeintä jokin joukkueen saavuttama tulos (Toiselle joukkueelle se on SM-kulta, toiselle se voi olla vaikka aluesarjassa pärjääminen) vai yksilöiden kehitys. Jälkimmäisessäkin mittarointi voi vaihdella paljonkin. Joillekin se on maju-edustukset seuralle, toinen arvottaa vaikkapa pelipaikkoja seuran vanhemmissä junnuissa, tai kutsua mukaan FBA:han. Nämä ovat siis osin ryhmän (joukkueen) kollektiivisia tavoitteita, ja osin valmennuksentai seuran mittareita.

Täällä käydään erinomaista keskustelua. Pelkään, että suomalaisessa urheilussa vastaava ei käydä, eikä etenkään valmennuksen johtohenkilöiden toimesta. Meillä suomalaisilla on epätoivoinen tarve menestyä urheilussa, koska olemme entinen urheilun suurmenestyjäkansakunta. Olympiamitaleita janotaan kiihkeästi ja kysellään ulkomaalaislsta vierailta: "Do you know Paavo Nurmi and Mika Häkkinen?" Salibandyssä tuntuu siltä, että liiton tärkein tavoite on voittaa Ruotsi.

 

[Kalle Fougstedt]

Jokaisella toimintatavalla on yleensä sekä hyviä että huonoja piirteitä. Nykyään keskusteluissa yleisesti käytetty mutta mielestäni kehno tapa on toisen näkökulman argumentilla vastustaa kokonaan toista näkökulmaa. Monilajisen harrastamisen puolustamisessa näkökulmana lienee pääasiassa monilajisen harrastajan urheilullinen kehittyminen verrattuna yhteen lajiin keskittyvään. Vertailua voi tehdä fyysisesti, psykologisesti ja omasta mielestäni myös ylilajillisesti. Jälkimmäisellä vaikealla sanalla koetan kuvata ilmiötä, jossa esimerkiksi jalkapallo voi kehittää fyysistä juoksuvoimaa sekä taitoa nähdä kenttää laajasti, tai tenniksen pallosilmä ja sijoittuminen seuraavaan lyöntiin ovat sovellettavissa salibandyssäkin. Mmpm ottaa argumentiksi monilajisuutta vastaan talouden, joka on aivan eri näkökulma harrastamiseen. Jos vielä oletetaan, että monilajinen harrastaminen tapahtuu yhtäläisesti kalliilla tavalla eri lajeissa, kasassa on varsin vakuuttava argumentti. Kuitenkin sen 300-500 euroa kuukaudessa voi käyttää lajia kohden, tai voi samalla summalla rahoittaa useampaa pienemmin panostuksin toteutettua harrastusta, jopa samoissa lajeissa. Tai ottaa halvemman sivulajin yhden päälajin rinnalle. Tähän olen nähnyt kuitenkin päälajin valmentajien suhtautuvan varsin usein nuivasti. Harrastaja korvamerkataan mielellään vain omaan ryhmään ja sitä kutsutaan sitoutumiseksi. Sivulajin tulkitaan osoittavan heikkoa sitoutumista

Mutta Mmpm on tietysti aivan oikeassa siinä, että hänen kuvaamallaan tavalla harrastusten kustannukset paisuvat useimmille mahdottomiksi. Eikä liene kovin helppoa löytää aikaakaan harrastaa useaa lajia tavoittellen lajin huipputasoa. Aikaa kun ei voi ostaa lisää.

Mielestäni parempi tapa on vertailla asioita samasta näkökulmasta. Esimerkiksi pysyttäytyä kauden kestävän kansallisen sarjan tuomien salibandytaitojen kehityksen vertailussa alueelliseen sarjaan nähden ja siinäkin pyrkiä ymmärtämään itse sarjan tuoma vaikutus harjoittelun laatuun ja määrään. Siis tuoko korkea sarjataso pelaajille paremman kehityksen missä määrin tavoitteen korkean tason, ja siten harjoittelun määrän ja laadun kautta, pelitapahtumien laadun kautta, harjoitteluryhmään sarjatason houkuttamien pelaajien korkeamman tason kautta, vai mistä.

Erikseen olisi syytä arvioida toiminnan kustannusten tuottavuus, kun ensin ymmärretään eri toimintojen tuotto. Asiat menevät usein yhdeksi mössöksi, jossa on helpointa vaan panostaa kaikkeen mahdollisimman paljon. Tuottavuudella tarkoitan arviointia, jossa yritetään tunnistaa paljonko kustannuksiin nähden esimerkiksi lisäpanostus valmennusresurssiin antaa lisää kehittymiseen, kehittääkö FBA mitä ja kuinka paljon (lähinnä siellä syödään, levätään ja testataan) tai kuinka paljon harjoittelua niissä oparhaissa ja kalliissa kaukaloissa on tarpeen.

Tärkeää olisi aidosti tunnistaa mikä on toiminnan pääasiallinen tavoite ja mitkä ovat toissijaiset tavoitteet. Onko tärkeintä jokin joukkueen saavuttama tulos (Toiselle joukkueelle se on SM-kulta, toiselle se voi olla vaikka aluesarjassa pärjääminen) vai yksilöiden kehitys. Jälkimmäisessäkin mittarointi voi vaihdella paljonkin. Joillekin se on maju-edustukset seuralle, toinen arvottaa vaikkapa pelipaikkoja seuran vanhemmissä junnuissa, tai kutsua mukaan FBA:han. Nämä ovat siis osin ryhmän (joukkueen) kollektiivisia tavoitteita, ja osin valmennuksen seuran mittareita.

Täällä käydään erinomaista keskustelua. Pelkään, että suomalaisessa urheilussa vastaava ei käydä, eikä etenkään valmennuksen johtohenkilöiden toimesta. Meillä suomalaisilla on epätoivoinen tarve menestyä urheilussa, koska olemme entinen urheilun suurmenestyjäkansakunta. Olympiamitaleita janotaan kiihkeästi ja kysellään ulkomaalaislsta vierailta: "Do you know Paavo Nurmi and Mika Häkkinen?" Salibandyssä tuntuu siltä, että liiton tärkein tavoite on voittaa Ruotsi.

Vaikka meillä on tiettyjä mielipide-eroja, arvostan kirjoituksiasi erittäin paljon. Painotan eräitä näkökulmia ehkä turhan painokkaasti, joten luulen että erimielisyytemme näyttäytyvät suurempina kuin mitä ne itse asiassa ovatkaan. Luulen että meidän ajatukselliset viitekehyksemme ovat paljon lähempänä toisiaan kuin mitä kannanottojamme äkkiseltään lukemalla voisi päätellä.

Pahoittelen syvästi, mikäli kirjoituksestani sai kuvan että vastustaisin useamman lajin harrastamista. Olen itse syntynyt vuonna -75 ja olen täysin pihapelien kasvatti. Pelasin sen lisäksi ohjatusti lapsena jalkapalloa ja jääpalloa sekä yleisurheilin. Yleisurheilussa kilpailin eri lajeissa, lähinnä pikajuoksussa, pika-aidoissa ja pituushypyssä. Harrastin myös viulunsoittoa 15-vuotiaaksi ja minulla oli siinä ohessa bänditoimintaa, jota olen jatkanut vielä myöhemmälläkin iällä.

Yleisurheilussa pääsin SM-tasolle, jalkapallossa piirijoukkueeseen ja lopetin sen lopulta B-divarissa pelaten ja jääpallossa olin penkillä SM-pronssiottelussa, jonka hävisimme. Tarkoitus ei ole millään muotoa kehua itseäni, vaan kuvata maailmaa joka oli erilainen kuin nykyään.

Minun lapsuudessani lähes kaikki pikkupojat pelasivat pihapelejä ja monet harrastivat useita lajeja. Oli varaa ja se oli mahdollista, koska ensinnäkin harrastusmaksut olivat maltillisia ja toiseksi eri lajien valmentajat kannustivat monilajisuuteen.

Mutta nyt päästään oikeastaan yhteen minun pääpointeistani. Olen varmasti monien ikätovereideni tavoin eräänlainen esimerkkitapaus siitä, johon liikunta- ja nuorisotutkijoiden mukaan pitäisi nykylasten ja nykynuorten pyrkiä. 15-16 -vuotiaaksi asti liikuin monipuolisesti ja 20 viikkotuntia liikuntaa meni paukkumalla rikki.

Olihan se silti jälkikäteen ajateltuna, herranjestas sentään, melkoista puuhastelua! Pääsin monessa lajissa melko pitkälle, vaikka olin tajuttoman yksipuolinen. Jalkapallossa esimerkiksi olin pitkä ja nopea, joka johti siihen että kyttäilin puolessa kentässä pitkiä syöttöjä ja pallon saatuani juoksin laput silmillä kohti vastustajan maalia.

Valmentajat olivat useimmiten ihan höhliä harrastelijoita. Sanon tämän kaikella lämmöllä. He olivat enimmäkseen mukavia faijoja, jotka eivät ymmärtäneet valmentamistaan lajeista hölkäsen pöläystä. Yleisurheiluvalmentaja oli säännön vahvistava poikkeus, mutta muuten en saanut käytännössä lainkaan osaavaa valmennusta. Liikuin paljon ja monipuolisesti, mutta siitä huolimatta lajitaitoni jäivät pahasti toispuoleisiksi. Asian voisi kiteyttää niin, että osasin tavallaan monia asioita eri yhteyksissä, mutta mitään synergiaetua ei syntynyt.

Oma poikani ei ole pihapelien kasvatti ja hän on harrastanut ainoastaan yhtä lajia, salibandyä, ohjatusti pienestä pitäen. Toki olemme vuosien saatossa tehneet yhdessä paljon muutakin. Olemme potkineet palloa, pelanneet paljon erilaisia lautapelejä, heittäneet tikkaa, pelanneet biljardia, käyneet joskus luistelemassa ja muutaman kerran frisbeegolfaamassa. Nykyinen yhteinen harrastuksemme on shakin pelaaminen.

Joka tapauksessa poika on halunnut keskittyä yhteen lajiin ja hän on saanut siinä hyvää, ja viimeisinä vuosina vieläkin parempaa, valmennusta. Tämä tarkoittaa sitä, että treenit ovat monipuolisia ja lisäksi nykyisessä seurassa pakettiin kuuluu fysioterapeutin tekemä lihasryhmäkartoitus, jossa jokainen eri lihasryhmä huomioidaan. Kartoituksen seurauksena fysioterapeutti ohjeistaa missä lihasryhmissä on erillisiä toimenpiteitä vaativia haasteita. Ensisijainen tarkoitus on ennaltaehkäistä loukkaantumisia, mutta hyvällä toisella sijalla on ajatus kehon vahvistamisesta paremman pelisuorituksen toivossa.

Poika on säästynyt pahemmilta loukkaantumisilta ja hän on ammattimaisessa toiminnassa kehittynyt vuosi vuodelta. Motivaatio on myös säilynyt korkealla, koska toiminta on ollut kehittävää ja tarkasti jäsenneltyä. Kokonaispakettiin ovat kuuluneet C2-ikäluokasta alkaneet yhtäjaksoiset SM-pelit.

Kaikilla on omat polkunsa, enkä väitä että poikani kaltainen polku olisi yksiselitteisesti parempi kuin vaikkapa itseni kaltainen polku, mutta minusta tuntuu että nuoriso- ja liikuntatutkijat nostaisivat vertailussa minun monilajisen taustani yksiselitteisesti paremmaksi vaihtoehdoksi. Minun mielestäni poikani on kuitenkin aivan eri tason urheilija kuin mitä minä koskaan olin. Minulla oli tosin syntymälahjana nopeampia soluja, mutta muuten hän on eri tasolla. Kyse ei ole mistään saavutuksista, vaan siitä että hänellä on 1) aivan eri luokan lajitaidot kuin minulla oli missään lajissa 2) kokonaisvaltaisesti parempi kehonhallinta kuin minulla ja 3) hän on edelleen motivoitunut urheilija samassa iässä jolloin minä olin jo lopettanut oman urheilemiseni.

Tämän enempää en halua pojastani kirjoittaa, vaan haluan antaa hänelle täydellisen kasvu- ja pelirauhan. Mutta tässä tapauksessa halusin käyttää häntä verrokkina, jotta pääpointtini aukeaisi paremmin.

Kannustan ilman muuta kaikkia mahdollisimman monipuoliseen liikkumiseen. Jollekin tämä voi pitää sisällään useamman lajin säännöllisen harrastamisen ja toiselle yhden lajin harrastamisen osaavassa ympäristössä. Kansanterveydellisesti näillä vaihtoehdoilla ei ole juurikaan eroa, mutta jos haluaa löytää oman maksimipotentiaalinsa jossain lajissa, en vilpittömästi usko että se löytyy harrastamalla kahta lajia suhteessa fifty-fifty. Sitä vastoin se voi toimia mainiosti, että on päälaji ja toinen päälajia tukeva sivulaji.

 

[Jep]

Vaikka meillä on tiettyjä mielipide-eroja, arvostan kirjoituksiasi erittäin paljon. Painotan eräitä näkökulmia ehkä turhan painokkaasti, joten luulen että erimielisyytemme näyttäytyvät suurempina kuin mitä ne itse asiassa ovatkaan. Luulen että meidän ajatukselliset viitekehyksemme ovat paljon lähempänä toisiaan kuin mitä kannanottojamme äkkiseltään lukemalla voisi päätellä.

Pahoittelen syvästi, mikäli kirjoituksestani sai kuvan että vastustaisin useamman lajin harrastamista. Olen itse syntynyt vuonna -75 ja olen täysin pihapelien kasvatti. Pelasin sen lisäksi ohjatusti lapsena jalkapalloa ja jääpalloa sekä yleisurheilin. Yleisurheilussa kilpailin eri lajeissa, lähinnä pikajuoksussa, pika-aidoissa ja pituushypyssä. Harrastin myös viulunsoittoa 15-vuotiaaksi ja minulla oli siinä ohessa bänditoimintaa, jota olen jatkanut vielä myöhemmälläkin iällä.

Yleisurheilussa pääsin SM-tasolle, jalkapallossa piirijoukkueeseen ja lopetin sen lopulta B-divarissa pelaten ja jääpallossa olin penkillä SM-pronssiottelussa, jonka hävisimme. Tarkoitus ei ole millään muotoa kehua itseäni, vaan kuvata maailmaa joka oli erilainen kuin nykyään.

Minun lapsuudessani lähes kaikki pikkupojat pelasivat pihapelejä ja monet harrastivat useita lajeja. Oli varaa ja se oli mahdollista, koska ensinnäkin harrastusmaksut olivat maltillisia ja toiseksi eri lajien valmentajat kannustivat monilajisuuteen.

Mutta nyt päästään oikeastaan yhteen minun pääpointeistani. Olen varmasti monien ikätovereideni tavoin eräänlainen esimerkkitapaus siitä, johon liikunta- ja nuorisotutkijoiden mukaan pitäisi nykylasten ja nykynuorten pyrkiä. 15-16 -vuotiaaksi asti liikuin monipuolisesti ja 20 viikkotuntia liikuntaa meni paukkumalla rikki.

Olihan se silti jälkikäteen ajateltuna, herranjestas sentään, melkoista puuhastelua! Pääsin monessa lajissa melko pitkälle, vaikka olin tajuttoman yksipuolinen. Jalkapallossa esimerkiksi olin pitkä ja nopea, joka johti siihen että kyttäilin puolessa kentässä pitkiä syöttöjä ja pallon saatuani juoksin laput silmillä kohti vastustajan maalia.

Valmentajat olivat useimmiten ihan höhliä harrastelijoita. Sanon tämän kaikella lämmöllä. He olivat enimmäkseen mukavia faijoja, jotka eivät ymmärtäneet valmentamistaan lajeista hölkäsen pöläystä. Yleisurheiluvalmentaja oli säännön vahvistava poikkeus, mutta muuten en saanut käytännössä lainkaan osaavaa valmennusta. Liikuin paljon ja monipuolisesti, mutta siitä huolimatta lajitaitoni jäivät pahasti toispuoleisiksi. Asian voisi kiteyttää niin, että osasin tavallaan monia asioita eri yhteyksissä, mutta mitään synergiaetua ei syntynyt.

Oma poikani ei ole pihapelien kasvatti ja hän on harrastanut ainoastaan yhtä lajia, salibandyä, ohjatusti pienestä pitäen. Toki olemme vuosien saatossa tehneet yhdessä paljon muutakin. Olemme potkineet palloa, pelanneet paljon erilaisia lautapelejä, heittäneet tikkaa, pelanneet biljardia, käyneet joskus luistelemassa ja muutaman kerran frisbeegolfaamassa. Nykyinen yhteinen harrastuksemme on shakin pelaaminen.

Joka tapauksessa poika on halunnut keskittyä yhteen lajiin ja hän on saanut siinä hyvää, ja viimeisinä vuosina vieläkin parempaa, valmennusta. Tämä tarkoittaa sitä, että treenit ovat monipuolisia ja lisäksi nykyisessä seurassa pakettiin kuuluu fysioterapeutin tekemä lihasryhmäkartoitus, jossa jokainen eri lihasryhmä huomioidaan. Kartoituksen seurauksena fysioterapeutti ohjeistaa missä lihasryhmissä on erillisiä toimenpiteitä vaativia haasteita. Ensisijainen tarkoitus on ennaltaehkäistä loukkaantumisia, mutta hyvällä toisella sijalla on ajatus kehon vahvistamisesta paremman pelisuorituksen toivossa.

Poika on säästynyt pahemmilta loukkaantumisilta ja hän on ammattimaisessa toiminnassa kehittynyt vuosi vuodelta. Motivaatio on myös säilynyt korkealla, koska toiminta on ollut kehittävää ja tarkasti jäsenneltyä. Kokonaispakettiin ovat kuuluneet C2-ikäluokasta alkaneet yhtäjaksoiset SM-pelit.

Kaikilla on omat polkunsa, enkä väitä että poikani kaltainen polku olisi yksiselitteisesti parempi kuin vaikkapa itseni kaltainen polku, mutta minusta tuntuu että nuoriso- ja liikuntatutkijat nostaisivat vertailussa minun monilajisen taustani yksiselitteisesti paremmaksi vaihtoehdoksi. Minun mielestäni poikani on kuitenkin aivan eri tason urheilija kuin mitä minä koskaan olin. Minulla oli tosin syntymälahjana nopeampia soluja, mutta muuten hän on eri tasolla. Kyse ei ole mistään saavutuksista, vaan siitä että hänellä on 1) aivan eri luokan lajitaidot kuin minulla oli missään lajissa 2) kokonaisvaltaisesti parempi kehonhallinta kuin minulla ja 3) hän on edelleen motivoitunut urheilija samassa iässä jolloin minä olin jo lopettanut oman urheilemiseni.

Tämän enempää en halua pojastani kirjoittaa, vaan haluan antaa hänelle täydellisen kasvu- ja pelirauhan. Mutta tässä tapauksessa halusin käyttää häntä verrokkina, jotta pääpointtini aukeaisi paremmin.

Kannustan ilman muuta kaikkia mahdollisimman monipuoliseen liikkumiseen. Jollekin tämä voi pitää sisällään useamman lajin säännöllisen harrastamisen ja toiselle yhden lajin harrastamisen osaavassa ympäristössä. Kansanterveydellisesti näillä vaihtoehdoilla ei ole juurikaan eroa, mutta jos haluaa löytää oman maksimipotentiaalinsa jossain lajissa, en vilpittömästi usko että se löytyy harrastamalla kahta lajia suhteessa fifty-fifty. Sitä vastoin se voi toimia mainiosti, että on päälaji ja toinen päälajia tukeva sivulaji.

Tartun vähän tuohon pihapeleihin.Olen nähnyt läheltä omien ja heidän kaverin kehityksen salibandyssa.Siinä on suuri ero pienestä pitäen kun on ne jotka käyvät vain harjoituksissa muutaman kerran viikossa/ne jotka pelaavat pihapelejä useina päivinä viikossa.Pallon käsittely,pelin lukutaito ym. ovat aivan eri planeetalta niillä jotka vapaa-aikaan pelailevat.Kannattaa kannustaa tähän sen pleikan pelaamisen sijaan!!!😂😂 Eli kyllä niitä pihapelien kasvattiakin vielä tulee!!Se on hyvä lisä ohjattujen treenien lisäksi.

 

[Kalle Fougstedt]

Tartun vähän tuohon pihapeleihin.Olen nähnyt läheltä omien ja heidän kaverin kehityksen salibandyssa.Siinä on suuri ero pienestä pitäen kun on ne jotka käyvät vain harjoituksissa muutaman kerran viikossa/ne jotka pelaavat pihapelejä useina päivinä viikossa.Pallon käsittely,pelin lukutaito ym. ovat aivan eri planeetalta niillä jotka vapaa-aikaan pelailevat.Kannattaa kannustaa tähän sen pleikan pelaamisen sijaan!!!😂😂 Eli kyllä niitä pihapelien kasvattiakin vielä tulee!!Se on hyvä lisä ohjattujen treenien lisäksi.

Ilman muuta pihapelit ovat hyvä lisä. Tästä olen samaa mieltä.

 

[Mansikkapohkeessa]

Raapustelen myöhemmin pidemmän vastauksen tarkempien perustelujen kera, mutta pähkinänkuoressa pitäisin lyhennettyä SM-sarjaa parhaana vaihtoehtona, jossa pelattaisiin syksy alueellisia ja joulun aikaan sarjakärjet muodostaisivat keväälle SM-sarjan turnausmuotoisena.
Tosin, kabinetissa on sen verran suurten linjojen kannattajia että todellisuudessa malli tullaan kopioimaan jääkiekosta, A SM, B SM ja C SM, koska se vaan on niin helppoa ja ymmärrettävää.

 

[Kalle Fougstedt]

Kysymys C2SM:n tarpeellisuudesta on herättänyt erinomaista keskustelua aiheesta. Äänestystulos on tällä hetkellä tasan ja haluan tähän väliin koota yhteen argumentteja puolesta ja vastaan. Käytän sekä tässä viestiketjussa esille nousseita perusteluja että myös uusia joihin en ole vielä tässä keskustelussa törmännyt.

KYLLÄ ( C2SM:stä pitää luopua )
- järjestelmä on liian kallis
- pelaajilla kuluu liikaa aikaa bussissa istuskeluun
- pelaajilla jää liian vähän aikaa muihin harrastuksiin ja ylipäätään muuhun elämään
- monilla valmentajilla fokus muuttuu liian tulosorientoituneeksi liian varhain
- dropout-ilmiö, jossa monet pelaajat lopettavat harrastuksen varhain koska toiminta muuttuu liian stressaavaksi
- SM-karsinnat esikarsintoineen järjestetään jo elo- syyskuussa, minkä johdosta pelaajille ei jää kesällä tarpeeksi palautumisaikaa edellisestä kaudesta ennen kun jo mennään täydellä höyryllä kohti uutta kautta
- ekologisesti on kuormittavaa kun joukkueet huristelevat busseilla peleihin ympäri Suomea. ( Tämä viimeinen argumentti ei sinällään rajoitu pelkästään C2SM:ään, mutta sitä voidaan silti käyttää tässäkin yhteydessä perusteluna. )

EI ( C2SM tulee säilyttää nykymuodossaan )
- mahdollisuus tasonmittaukseen parhaita mahdollisia vastustajia vastaan, myös karsinta/esikarsinta-ottelut tarjoavat laadukkaita ja kehittäviä, paineenalaisia pelejä
- pitkät pelireissut hitsaavat pelaajia yhteen
- C2SM on otettu käyttöön vasta 2010-luvulla, eikä missään pitkäjänteisessä toiminnassa ole järkevää tehdä edestakaisin poukkoilevia päätöksiä
- voidaan perustellusti sanoa, että Suomen pelaajakehitysmalli kansallisine sarjoineen junioreille on luonut Suomelle kilpailuetua suhteessa kilpaileviin maihin
- juniorien kansalliset sarjat kehittävät myös tuomaritoimintaa, koska mitä enemmän kovatasoisia pelejä pelataan sitä enemmän tuomarit saavat tuomita kovatasoisia pelejä
- jos pelaajilta kysytään, suurin osa SM:ää pelaavista pelaajista haluavat pelata SM:ää
- kunnianhimoinen korkealle tähtäävä tavoitteellinen toiminta opettaa pelaajille pitkäjänteisyyttä ja yhteistyön taitoja, joista on pelimenestyksestä riippumatta hyötyä muussakin elämässä
- C2SM on pienempien seurojen lupaaville yksittäisille ikäluokille kaikkein paras mahdollisuus päästä pelaamaan omassa seurassa SM-pelejä, koska C2SM:ään pääsee 16 joukkuetta verrattuna muiden SM-sarjojen 12 joukkueeseen
- työllistävä vaikutus myös urheilun ulkopuolisille toimijoille ( esim. bussifirmat ja ABC-ketju ).

Argumentteja ja vasta-argumentteja löytyy useita muitakin, mutta tässä on koottu yhteen joitakin ajatuksia polttoaineeksi toivottavasti edelleen jatkuvalle ja yhä voimistuvalle keskustelulle. Minulle on sinällään yhdentekevää pelaavatko 07-ikäluokan pelaajat C2SM:ää kaudella 2021-2022. Minua kiinnostaa se, että aiheesta käydään perusteellinen keskustelu. Päättävät elimet saavat sitten tarvittaessa ottaa kysymykseen päätäntävaltaisen kannan.

On syytä ottaa huomioon myös välimallin ehdotus, jossa syksyllä pelattaisiin ensin aluesarjoja ja keväällä sitten kärkijoukkueiden kesken nykyistä lyhyempi SM-sarja. Minusta se on oikein varteenotettava ehdotus.

Entä olisiko ideaa siinä, että C 1- ja C2-ikäluokista luovuttaisiin valtakunnallisella tasolla ja tilalle luotaisiin yksinkertaisesti CSM? C1-divari voisi säilyä nimellä C-divari. Tällöin SM säilytettäisiin, mutta siihen olisi entistä vaikeampaa päästä, jonka seurauksena aluesarjatkin olisivat laadukkaampia. Nimimerkki Mansikkapohkeessa jo viittasikin siihen, että jääkiekossa on CSM.

 

[pahvilautanen]

Muutama ajatus valintani pohjaksi:

• SM-sarja ei takaa mitään SB-uran suhteen, kaikki lähtee omasta harjoittelulahjakkuudesta ja työ tehdään seuroissa
• Kustannukset. Kaikilla vanhemmilla ei ole oikeasti varaa tukea useamman lapsen harrastusta SM-tasolla
• Aikaa jää muuhunkin kuin reissaamiseen. Harjoitukset, harrastukset, muut urheilulajit, koulu, kaverit …
• Syksyn karsinnat jäisi pois. Nyt uusi kausi alkaa heti kun vanha päätyy, ei kunnon taukoa koska elokuussa pitää olla jo iskussa.
• Alueen muut joukkueet pystyvät mittaamaan tasoaan alueen ykkösjoukkueita vastaan
• Ei ole tarvista haalia naapuriseurojen ykköspelaajia liian aikaisin- > pienet seurat pysyvät elinvoimaisempina -> pelit pysyvät tasaisempina -> harrastus jatkuu pidempään
• Parhaat pelaajat löytävät tien huipulle järjestelmästä huolimatta.
• Emme tipu kansainvälisestä kehityksestä. Lajia ei harrasteta oikeasti juuri missään. Miksi U16 on niin tärkeä, käsittääkseni muilla mailla ei ole edes vastaavaan maajoukkuetta?
• Edelleen voidaan järjestää FBA tapahtumia taitavimmille ja innokkaimmille.
• Aina on syytä miettiä, kuka haluaa mitata missä ikäluokan kärki menee. Onko se seura, valmentajat, vanhemmat vai ihan oikeasti pelaajat

Tässä olikin tiivistettynä aika monta hyvää syytä haudata nykyinen järjestelmä. Aivan järjetöntä että reissataan ympäri Suomea bussilla ja vanhemmat maksaa itsensä kipeäksi. Atte Juuti sanoi about 10 vuotta sitten kun valmensi TPS junnuja että joukkueessa on vain lääkärien ja lakimiesten kersoja. Kertoo paljon siitä mihin säbässä on menty siitä "kaikille kivaa, helppoa ja halpaa" sloganista.