Säbantteri
Tunsin oloni neuvottomaksi katsellessani SPV:n seinään törmäämistä Happeeta vastaan, joten kertokaapa, että miten käytännössä SPV olisi voinut voittaa sunnuntaisen pelin? Onko kaikki toiveet siinä, että Kosonen torjuu suurimman osan 2-1-hyökkäyksistä vai kenties näitä edeltäneet keskialueen pallonmenetykset vaikuttivat myös asiaan? Karvaus ei toiminut ja lampaita oltiin siinä, mutta toisaalta hyvä ja pallovarma joukkue osaa heikkoja joukkueita helpommin ohittaa sen. Oliko liike huonoa hyökkäyksissä, kun laukaisusektoreiden ulkopuolelle (nurkat, keskialue ja miesmuurin takana) jäätiin kerta toisensa jälkeen? Mitä "viisikkopelin toimivuuteen" sisältyy tässä tapauksessa muuta kuin miesvartioinnin pitävyys ja järkevät hyökkäykset? Kaksinkamppailuista puhuttiin lehdistötilaisuudessa (ja kyllä olen kuullut siitä monissakin lajeissa, myös salibandyssä jo aikaisemmin puhuttavan), kuulostaa helpolta, mutta miten ne käännetään paremmin voitoksi, niin siinäpä pulma.
Kyllä suurin ongelma oli nimenomaan asenteessa. Tamin sanoin "95%:n keskittyminen -> 50%:n suoritus". Sunnuntaina SPV:n keskittyminen ei ollut edes tuota 95%. Se näkyi kaikessa, maalivahtipelissä, energiassa, liikkeessä, kamppailuvoimassa, pallovarmuudessa, laukaisutarkkuudessa, sijoittumisessa kentällä, harhasyöttöinä jne. En jaksa uskoa, että SPV:n kunto tai pelikyky mihinkään olisi hävinnyt, kun vielä ihan ykkösrosteri oli jalkeilla. Kyllä ponneton esitys oli lähinnä korvienvälikysymys. Ei Happee, vaikka hyvin pelasikin, ollut mikään maaginen joukkue. Kyllä se oli juuri SPV, joka riisui itsensä aseista. Asennoiduttiinko sitten liian helppoihin pisteisiin vai mistä johtui?