Viimeisen 15 vuoden ottelutapahtumakehitys on hyvin monella paikkakunnalla tarkoittanut lähinnä sitä, että makkara tai nakkimuki on korvattu hodarilla ja höystepöydällä.
Erätaukoviihde on monesti pelailevat pikkujunnut. Kun sarjamääräys on, että pitää olla ns. ohjattua toimintaa, sekin katsotaan ohjatuksi kunhan kaukalonlaidalla on yksi aikuinen seisoskelemassa.
Lähes kaikilla paikkakunnilla siis mennään siitä, missä aita on matalin. Jos kuitenkin haluaa katsojia, olisi syytä luoda joukkueesta tuote, jolla on tietty identiteetti ja visuaalinen ilme joka toistuu kaikkialla, paketoida ottelutapahtuma sisällöltään varioituvaksi tuotteeksi (esim. ekalla erätauolla tietyntyyppinen juttu, tokalla toisentyyppinen ja sitten kierrättää sisältöjä), olla mahdollistamassa ja tukemassa kulttuurin rakentumista (jep, voi kestää helposti esim. vuosikymmenen ennen kuin lähtee rullaamaan) jne.
Ei nämä ole mitään rakettitiedettä, eikä kysymys ole siitä, ettei seuroissa asiaa ymmärrettäisi.
Kyse on ennemminkin siitä, että kaikki resurssi menee tässä ja nyt toiminnan pyörittämisen. Eikä paukkuja vaan riitä sen tulevaisuuden visiointiin ja kehitystyön tekemiseen.
Passon Classic family -visio on hieno (ei onneksi ihan ainoa) esimerkki sellaisesta kokonaisvaltaisesta ja pitkäjänteisestä kehittämisestä. Aikanaan lopulta se nousu liigaan, pitkä työ joka vuosi päästä puolivälieriiin (vaikka alkuvaiheessa aina putosi niissä), sitten paikan vakiinnuttaminen välieräjoukkueena ja lopulta dynastia-vuodet.
Ja samaan aikaan family-konsepti laajasti seuralle ja kaikkeen sen toimintaan.
En tarkoita, että kaikkien pitäisi mennä Classicin tietä. Jokaiselle seuralle löytyy kyllä oma polku. Ja esim. Lasbilla on hieno, kun kotipeleissä Lasb maaleissa junnut käy lyömässä läpyt joukkueen kanssa. Se luo sellaista kulttuuria, missä junnut haluaa katsomaan peliä ja äiti/isä siinä mukana. Ja tuo yhteinen juttu edustuksen kanssa on kulttuurista liimaa, koheesiota. Seurakulttuuria par excellence.
