Salibandyliigan toisessa loppuottelussa SPV haki voiton Pasilasta ja SSV:stä rangaistuslaukauskisassa 4-5. Ottelusarjan tilanne on 2-0 Peliveljille. Mestaruus on sille katkolla keskiviikkona Seinäjoella. SSV on viimeksi ollut vastaavassa tilanteessa keväällä 2006 Oilersia vastaan.

SSV sai parannettua toiseen finaaliin erikoistilanteiden puolustamista, joka pätki pahasti ensimmäisessä ottelussa Seinäjoella. SPV:n ykkösylivoima ei tehnyt maaliakaan, vaikka seinäjokiset saivat toisessa erässä yrittää viisi minuuttia, kun Mikael Järvi passitettiin pitkälle istunnolle. Nyt SSV loi Sami Koskeen paineen, mikä tukehdutti SPV:n ylivoiman. Ainoan ylivoimamaalin iski kakkosylivoima, kun yksi ottelun hahmoista, Henri Myllymäki lapioi pallon verkkoon maalin edestä.

Myös SSV:n vapaalyöntien puolustaminen oli tällä kertaa kohdallaan. Kun Henri Lehtonen iski näyttävän alivoimamaalin, erikoistilannepelaaminen meni toisessa finaalissa tasan 1-1.

Tämä ei kuitenkaan voittoon asti riittänyt. Näen tähän kaksi tuloksellista pääsyytä. Ensinnäkin SSV:n ongelmat oman pään puolustuspelissä jatkuivat. SPV iski kaikki tasakentällismaalinsa pitkistä hyökkäyksistä aivan Henri Toivoniemen naaman edestä. Jos ensimmäisen ottelun SPV:n vapaalyöntimaalit lasketaan mukaan, SSV on päästänyt finaalisarjassa kuusi maalia oman pään puolustuspelin selkeistä virheistä (ja kaksi alivoimamaalia). Päävalmentaja Mika Ahonen ei takuulla ole tyytyväinen tähän vaan parannusta kolmanteen otteluun haetaan videopalaverien kautta. Näin varsinkin ykköskentällä, joka on finaaleissa häviöllä 5v5-osuuttaan toistaiseksi 1-5. Yllättäen ykköskenttä on ollut helsinkiläisten heikoin lenkki (kolmonenkin on yhden merkinnän verran plussalla).

Toiseksi SSV:n oma ylivoimapeli ei ollut tarpeeksi tehokasta. Se pääsi yrittämään kolmesti, mutta teho jäi nollille. Lisäksi superlupaus Roni Laasonen ampui rangaistuslaukauksen tolppaan toisessa erässä. Paikoista SSV:n ylivoimateho ei jäänyt uupumaan. Se kykeni luomaan muutamia huippupaikkoja. SSV onnistui murtamaan SPV:n alivoiman keskeltä. Näissä tilanteissa viimeinen lukko kuitenkin pelasti Peliveljet: Jarno Ihme oli Pasilassa elävä muuri. Esimerkiksi ensimmäisessä erässä Mikael Järvi pääsi laukomaan aivan vapaasti keskeltä pitkällä virityksellä, mutta Ihme pysäytti pallon kädellä upealla reaktitorjunnalla. Nämä torjunnat osoittautuivat lopulta todellisiksi game savereiksi. Niiden ansiosta SPV pääsi rangaistuslaukauskisaan, jossa Ihme oli ohittamaton.

Ihme siis torjui voiton SPV:lle. Ensimmäisen finaalin avauserässä hän oli vielä hieman unessa. Toisessa ottelussa Ihme oli täyttä rautaa alusta loppuun. Hänen torjuntaprosenttinsa oli 90,24, joka on salibandyssä huimaava luku.

Keskustan kamppailu yli- ja alivoimalla

SPV on pelannut kahdessa ensimmäisessä finaalissa alivoimaa 1-1-2-järjestelmällä:

1-1-2:ssa syvän laitavedot ja kulmat jäävät puolustajille (3&4) ja keskusta alemmalle hyökkääjälle (2). Alempi hyökkääjä oli vaikeuksissa SSV:n keskimiehen merkkauksen kanssa. Ensimmäisessä alivoimassa 2 ei pelannut SSV:n keskimiehen ja oman maalin välissä. Kahdessa viimeisessä merkkausta hankaloittivat SSV:n fiksut pallottomat liikkeet. Keskimies ei enää vain hakenut paikkaa keskellä. Hän liikkui pallottomana syvyydestä eli päädystä keskelle, mikä oli vaikeampi lukea kuin liikkuminen pelkästään keskeltä. Päävalmentaja Tommy Koponen teroittaa näiden liikkeiden lukemista takuulla kolmanteen finaaliin.

Kuten oheinen kaavamainen piirros havainnollistaa, 1-1-2-alivoiman heikkous piilee viivassa: pakkien vetojen peittämisessä. Siinä keskustaa ja laitoja puolustetaan niin tiukasti, että viivaan jää väistämättä tilaa. Onkin mielenkiintoista pyrkiikö SSV käyttämään tämän hyväksi keskiviikkona, jos ylivoimamahdollisuuksia tarjoutuu.

Taistelu keskialueesta

Erikoistilanteiden ja oman pään puolustuspelin lisäksi ottelusarjan ratkaisevaa viisikkopelikamppailua on käyty keskialueella. SPV:n pelin perusta on aina ollut karvauspeli, jonka aiheuttamista katkoista Peliveljet on iskenyt terävästi vastaan. SSV on pyrkinyt murentamaan tätä perustaa pelaamalla suoraviivaisesti keskialueen yli kohti SPV:n maalia tilanteen mukaan joko lyhytsyöttöpelillä ja lyhyillä etäisyyksillä tai pitkällä pallolla piikille. SPV on pyrkinyt estämään tätä suoraa hyökkäämistä vaihtelemalla karvaustaa. Vaihtelu on koskenut lähinnä karvaustasoa, koska pääsääntöisesti seinäjokiset ovat käyttäneet mökkiä eli 1-2-2-järjestelmää.

Toisessa finaalissa nähtiin tässäkin suhteessa mielenkiintoista kehitystä. Ensimmäisessä erässä SPV oli varsin aktiivinen: se työnsi keskialueelta mökistä prässiin aina kun mahdollista. Toiseen erään Koponen kuitenkin selvästi passivoi karvausta. Peliveljet ottivat varsin alhaalta peittävällä (vs. ohjaavalla) 1-2-2:lla. Siirto oli onnistunut, koska SSV:llä on pitkään ollut tapana murtaa tällaista passiivista mökkiä levittämällä peliä viivassa (puolenvaihdoilla). Seurauksena SSV:n avauspeli hidastui: suorien hyökkäysten määrä väheni. Kolmanteen erään helsinkiläiset tulivatkin taas suoraviivaisemmin ja SPV:n passivinen 1-2-2 ei enää toiminut. 4-4-tasoituksen jälkeen Koponen aktivoikin jälleen karvauksen samaan muotoon kuin ensimmäisessä erässä. Loppupelin ajan SPV olikin aktiivinen.

Ottelusarjan erikoisuus on toistaiseksi ollut nopeiden ylivoimahyökkäysten vähäinen määrä. Tyypillisessä runkosarjapelissä ja aiemmilla pudotuspelikierroksilla niitä on tullut roppakaupalla. Nopeiden ylivoimahyökkäysten pieni määrä johtuu molempien joukkueiden hyökkäyspelin kurinalaisuudesta. Puolustusvalmius eli viisikon tasapaino on ollut kunnossa ja pallollinen ei ole tehnyt typeryyksiä. Keskialuetta on kunnioitettu, mikä ei salibandyssä ole helppoa.

Keskiviikkona näemme, jatkuuko kurinalaisuus: kumpi joukkue ottaa keskialueen haltuunsa.