Hakkarainen

SPV ei pelannut omilla vahvuuksillaan

08.10.
2013

Kaksinkertainen hallitseva Suomen mestari Seinäjoen PeliVeljet ei kyennyt kaatamaan salibandyn mahtimaan Ruotsin mestaria Falunia Champions Cupin finaalissa sunnuntaina Tampereella. SPV meni aluksi johtoon 1-0, mutta joutui sen jälkeen takaa-ajajaksi intensiivisessa ottelussa. Peliveljet roikkui hyvin mukana. Kiinni se ei kuitenkaan Falunia saanut vaan ruotsalaiset nappasivat 5-7-voiton.

Lopputulos ei ollut yllätys. Falun oli ottelussa ennakkosuosikki. SPV:llä oli kuitenkin saumansa viedä ottelu jatkoajalle ja jopa voittaa se.

Miksi tämä ei onnistunut?

SPV:n oma pelitapa ei toiminut

Pelillisesti SPV:n viime vuosien menestyksen kivijalkana ovat olleet:
– aktiivinen, monipuolinen ja reagoiva tiivis puolustuspeli
– hyvä maalivahtipeli
– rautainen fysiikka
– leveä materiaali
– terävät vastahyökkäykset
– tehokas ylivoima.

Sanalla sanoen Peliveljet on pelannut kehittynyttä, aktiivista versiota perinteisestä vastahyökkäyssalibandystä.

Falunia vastaan SPV:n oma pelitapa ei toiminut. Siitä pettivät erityisesti puolustuspeli, materiaalin leveys ja ylivoima. Seuraus oli seinäjokisten kannalta ikävä. He eivät päässeet pelaamaan ottelua omilla vahvuuksillaan. Falunin voittaminen edes yksittäisessä ottelussa oli siis hyvin epätodennäköistä.

Passiivinen ja yksipuolinen puolustus petti

Finaalissa SPV käytti Malans- ja Classic-otteluiden karvausta, jossa peittävä, aluellinen ”mökki” (1-2-2) pystytettiin kentän keskikaistalle. Falun avasi kuitenkin mökin ovet kahdella tavalla: (1) avaamalla keskustan kautta, (2) hyökkäämällä usein päädystä. 1-2-2:n heikkous on keskustan aukeaminen, jos vastustaja onnistuu pelaamaan sinne nopeasti ja fiksusti.

Päädystä pelaaminen on puolestaan ongelma SPV:n maalivahtipelin kannalta. Jarno Ihme on suhteellisen pienikokoinen maalivahti. Päädystä tuleviin syöttöihin hän ei yleensä ehdi liikkumaan vastaan tekemään itsensä isoksi. SPV:n siipipelaajilla oli myös selviä merkkausongelmia näissä tilanteissa omassa päässä. Falun iskikin kolme maalia päädyn kautta.

Ennen kaikkea mökin ongelma oli kuitenkin liika passiivisuus ja yksipuolisuus. Falun on liikkuvaa salibandyä esittävä huippujoukkue. Kotimaasta lähimpänä sitä on ollut SSV. Peliveljet on pysäyttänyt SSV:n satsaamalla aktiiviseen ja monipuoliseen karvaukseen. Käytännössä tämä on tarkoittanut paineen luontia viimeistään keskialueella ja karvausjärjestelmän vaihtelua. Näillä keinoilla SPV on onnistunut tukahduttamaan SSV:n hyökkäämisen tehokkaasti ja päässyt pelissä kuskin pukille. Aktiivisuudellaan seinäjokiset ovat saaneet täyden hyödyn myös rautaisesta fysiikastaan ja todella terävistä vastahyökkäyksistään.

Falunia vastaan tämä ei onnistunut, koska Peliveljien karvaus oli liian yksipuolista ja passiivista. Mentiin peittävällä mökillä syteen tai saveen.

Toiseksi SPV:n peittopeli ei ollut normaalilla tasolla. Falunin vedoista liian moni viuhui Ihmeelle asti. Näin ei tapahtunut vain Rasmus Enströmin ja Alexander Galante-Calströmin kuolettavista kiertovedoista vaan myös muiden pelaajien laukaukset, jopa viivasta löysivät tiensä maalille.

Leveys ja ylivoiman taso eivät riittäneet

Tilastollisesti SPV hävisi ottelun materiaalin kapeuteen. Ykkösviisikot pelasivat plus-miinuksessa tasan (paitsi SPV:n ykkösen pakit, jotka jäivät nollaan), vaikka Falunin ykkösviisikko teki joukkueensa neljä ensimmäistä maalia. Finaalin ratkaisu löytyi siis kakkos- ja kolmoskentistä. Falun pelasi koko ottelun käytännössä kahdella kentällä, Peliveljet kolmella. Falunin kakkonen teki ratkaisevat maalit 3-5, 4-6 ja 5-7, vaikka myös päästi kolme maalia. SPV:n toinen laitahyökkääjäpari pääsi yhden maalin plussalle tekemällä kaksi maalia. Kakkoskeskushyökkääjä Ville Kuuselaa ja toinen puolustajapari merkkauttivat nollan. Varsinainen seinäjokisten murheenkryyni oli kolmosketju, joka päästi kolme maalia eikä tehnyt yhtään. [EDIT 9.10.: Falunin kakkosen plus-miinus korjattu.]

Normaalisti Peliveljet pelaa liikkuvaa, ovelaa ja monipuolista ylivoimaa. Tällä kertaa ylivoimapeli oli täysin kadoksissa, vaikka SPV pääsi koittamaan sitä kahdesti. Sami Koski hautoi palloa ja yritti todella vaikeita syöttöjä takatolpalle. Janne Hulmi ei uskaltanut ampua alamiehenä. Hänen syöttönsä Juha Kivilehdolle oikeaan siipeen olivat epätarkkoja. Mikko Kohonen keskellä ja Tuukka Kiviranta oikealla syvällä jäivät aivan liikaa ilman palloa.

Pelitapavalinta ja peluutus aiheuttamassa tappiota

Mistä Peliveljien omien vahvuuksien pettäminen johtui? Joukkueen ulkopuolelta on mahdotonta antaa kaikenkattavaa selitystä. Muutama syitä voidaan kuitenkin ulkopuoleltakin löytää.

Ennen kaikkea pitää tietenkin todeta, että Falun oli selvästi kovempi vastus kuin yksikään suomalainen joukkue. Maailmasta ei löydy tällä hetkellä parempaa seurajoukkuetta. Oli ainoastaan luonnollista, että SPV oli vaikeuksissa.

Toinen vaikuttava tekijä oli varmasti kokemattomuus. SPV:n kakkos- ja kolmoskentän pelaajilla ei ole juurikaan kokemusta kovista arvokisaotteluista ruotsalaisia vastaan. Esimerkiksi Teppo Mäkelä oli todella kaukana omasta tasostaan kotoisissa liigapeleissä.

Yksi syy oli kuitenkin pelitapavalinta. Falunin kaltaista liikkuvaa joukkuetta vastaan sama kyttäily kuin esimerkiksi hidasta Classiciä vastaan ei Peliveljille selvästikään toimi. Joukkue ei pääse mukavuusalueelleen: aktiiviseen ja monipuoliseen vastahyökkäyssalibandyyn. SPV ei pääse kuskin pukille vaan joutuu selviytymistaisteluun, joka on maailman parasta seurajoukkuetta vastaan kuin hidasta kuolemaa odottaisi.

Juuri Falunia vastaan Peliveljien olisi pitänyt kääntää ottelu sellaiseksi, että sitä olisi pelattu SPV:n vahvuuksien mukaan. Silloin se olisi todella taistellut ottelun voitosta. Kaukana se ei ollut nytkään.

Pitää myös ottaa huomioon, että viime vuoden Champions Cupissa pelitapavalinta oli toinen ääripää. Silloin SPV juoksi kuin hullu: karvasi melkein koko ajan päätylaidasta. Silloinkin tuli kuokkaan ruotsalaisilta. Mutta vain maalilla (8-9) välierässä Storvretalta, joka pelasi siinä ottelussa myös liikkuvaa salibandyä.

Lisäksi tämän vuoden välierässä sveitsiläinen Alligator Malans pisti Falunin todella ahtaalle karvaamalla aktiivisesti keskialueella ja vaihtelemalla sen ja prässin välillä. SPV:ltä ei tällä kertaa Malansin pelirohkeutta löytynyt.

Valitulla pelitavalla pelaamisen rytmitys olisi ollut tärkeää. Välillä palloa olisi pitänyt pystyä pitämään liikkeellä itsellä, jotta paine puolustuksessa olisi vähentynyt. SPV ei tässä kuitenkaan onnistunut. Passiivinen puolustaminen aiheutti hyökkäämisen hätäilyä. Peliveljien hyökkäykset olivat liian lyhyitä.

Pelitapavalinnasta suurimman vastuun kantaa tietenkin päävalmentaja Tommy Koponen, vaikka siitä on oletettavasti keskusteltu ainakin johtavien pelaajien kanssa. Valintaa ei uudestaan pääse tekemään, mutta sen onnistumista on syytä arvioida jälkikäteen ja ottaa oppia.

Koposen vastuulla on myös peluuttaminen, joka ei tällä kertaa onnistunut. Kun kolmoskentän ongelmat olivat nähtävissä jo ensimmäisessä erässä, kahden kentän peluutus olisi ollut oikea ratkaisu (kyse ei ole jossittelusta, koska kritisoin asiaa jo pelin aikana Twitterissä). Varsinkin kun pelitapavalinta oli peittävä mökki.

Jaksamisen taakse ei voi piiloutua. Peliveljillähän sitä nevalta hankittua kestävyyttä pitäisi löytyä.

Oppia siis tuli myös tulevaisuuden miesten maajoukkueen päävalmentajakandidaatille.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Jani Hakkarainen
Jani Hakkarainen
Analyytikko, asiantuntija ja filosofi.
Twitter: @hakkarainenjani