#Takaisinheittotorstaissa muistellaan taas tietysti menneitä ja aiheena on tällä kertaa lajin varhaiset olosuhdehaasteet. Sukellamme 1990-luvulle, jolloin halli- ja salitilanne oli kovin erilainen. Olosuhdeasiat ovat lajille toki edelleen varsin haasteellisia.

Salibandyliiton silloisen toiminnanjohtajan Jari Kinnusen kirjoittamassa, ja vuoden 1996 Salibandylehdessä (6/1996) julkaistussa artikkelissa käsitellään halliongelmia sekä yleistä suhtautumista tuolloin vielä kovin nuoreen lajiin. Jutussa mainostetaan myös Salibandyliiton kampanjaa, joka kulki nimellä ”Pois kiellot ja rajoitukset – Tilaa sählylle”

Kinnunen kävi kuvaamassa juttua varten liikuntahalleja. Eritoten Laajasalon Palloiluhallin suhtautuminen lajia kohtaan hymyilyttää nykypäivänä. Kieltokyltissä luki näin:

Artikkelin yksi päätemoista on se, että salibandylla ei ole juuri sijaa kunnallisissa harrastusfasiliteeteissa, eikä salibandylle ollut varsinaisia kunnallisia lajiin tarkoittuja halleja tarjolla. Salibandy tai sähly jäi useimmiten perinteisten lajien jakoihin, vaikka harrastajamäärät olivat kasvussa. Sama ongelma pätee pitkälti myös nykyaikaan.

– Reilussa 20 vuodessa salibandyn olosuhteet ovat kehittyneet toisaalta merkittävästi, toisaalta ei juurikaan. Enää ei tarvitse vakuutella päättäjiä siitä onko salibandyssa kyse liikunnasta ja urheilusta vai ohimenevästä villityksestä. Eikä tarvitse enää laittaa villasukkia mailan lapaan, että urheiluparketilla saa pelata sählyä/salibandya, Kinnunen kertoi Pääkallo.fi:lle

Tekstin mukaan salibandyseurojen harjoitus- ja pelitoiminta oli pitkälti riippuvainen yksityisistä halleista, joita kohosi tuohon aikaan täyttämään lajin tarpeita. Salibandyliiton tekemän kyselyn mukaan tuohon aikaan 65 prosenttia seurojen salivuoroista varattiin yksityisistä halleista ja 35 prosenttia kunnallisissa halleista.

Artikkelin mukaan hintatasossa oli (luonnollisesti) eroa. Yksityisessä hallissa keskimääräinen käyttömaksu oli 170 markkaa per kerta. Kunnan salissa vastaavaksi luvuksi saatiin keskimäärin 8,46 markkaa. Kinnunen laski, että jos joukkue harjoittelee keskimäärin 2,7 kertaa viikossa 40 viikon ajan, niin kunnallisen ja yksityisen hallin käytön kustannukset joukkueelle ovat todella eriäväiset. Yksityisen hallin käyttäjät joutuivat täten maksamaan 17 462 markkaa enemmän vuokria. On kuitenkin todennäköistä, että joukkueet käyttivät molempia vaihtoehtoja, jos se oli suinkin mahdollista.

Yksi hauskahko anekdootti jutussa on se, että joissakin liikuntatiloissa kehotettiin pitämään sukkaa lavan päällä, jotta puu- tai parkettilattia ei kuluisi salibandyn tai sählyn pelaamisesta. Kinnunen muisteleekin, että näihin ajatusmalleihin törmäsi vielä 2000-luvullakin.

– Muistan vielä 2000-luvun alusta, kun Keravalla pohdittiin voidaanko naisten liigajoukkuetta päästää pelaamaan kunnan liikuntasaliin, ettei ”juhlasalin” parketti vioitu. Olin paikalla, kun keravalainen KeNo, naisten liigajoukkue, pelasi testimatsin. Yhden erän jälkeen kaupungin teknisen viraston insinöörit ja liikuntatoimen päättäjät syynäsivät ja analysoivat pelin ja mailojen aiheuttamat vahingot juhlasalin parketille. Ongelmana olikin, että liikuntasaleja pidettiin ”juhlasaleina” eikä liikuntapaikkoina, joissa tossut tömisee ja hiki virtaa.

– Osittain tuota ongelmaa on ratkaissut se, että nykyään iso osa liikuntatiloista ymmärretään lattiapintojen osalta ratkaista synteettisillä (muovisilla) lattiamateriaaleilla parkettien sijaan. Miksiköhän parkettilattiaisia liikuntatiloja enää edes rakennetaan? No, koripallo ja osittain myös futsal sitä vaativat. Synteettinen muovipinnoite on huomattavasti käyttäjäystävällisempi kuin parketti. Se on myös lähes huoltovapaa parkettiin verrattuna, ja näin ollen selkeästi edullisempikin sekä rakentamis- että käyttökustannuksiltaan, Kinnunen kommentoi.

Kinnunen näkee, että asenteet salibandyn suhteen ovat muuttuneet osittain siksi, että laji on itse ottanut itsensä vakavasti. Yksi merkittävä esimerkki on viime vuosikymmenen lopulla lanseerattu ”mattopakko”.

– Asenteet ovat muuttuneet ja osittain myös vuonna 2008 Salibandyliigan tuoma ”mattopakko” miesten liigatasolle on muokannut asenteita. Aluksi rajunkin kritiikin ja vastustuksen kohteeksi joutunut mattopakko on osoittautunut viisaaksi ratkaisuksi. Se on muuttanut huippusalibandyn luonnetta merkittävästi taitopelin suuntaan. Kaudelle 2007-2008 pilotoitiin mattopakkoa Oilersin, Classicin ja G-Kooveen kanssa.

– Näiden kokemusten jälkeen kaudelle 2008-2009 liiga hankki lopuillekin liigajoukkueille Taraflex-pelialustat ja kaikkien velvoitettiin pelaavan tismalleen samanlaisella alustalla. Peliominaisuuksien merkittävän parannuksen ohella kakkien liigapaikkakuntien olosuhteet vakioitiin niin teknisesti, kuin visuaalisestikin. Se oli merkittävä kehitysaskel. Lentopallo ei ole päässyt tähän samaan vieläkään, vaan se on heilläkin työn alla. Vaiheittain myöhemmin salibandyn pelaaminen naisten liigassa, Divarissa ja A-nuorten SM-sarjassa ”pakotettiin” myös mattoalustalle, Kinnunen muisteli.

Yksi murheenkryyni lajin suhteen on ollut pääkaupunkiseudun hallitilanne. Tästä vahvin esimerkki on Helsinki, jossa salibandyyn soveltuvaa uutta hallia on kaivattu jo pidemmän aikaa.

– Pääkaupunkiseudun salibandyn harrastamisen peliolosuhteet ovat kehittyneet merkittävästi. Yksityisiä halleja, harjoitus-, juniori- ja alasarjojen pelikenttiä on tullut melko mukavasti lisää. Ongelma on kuitenkin, että pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin alueen salibandyolosuhteet ovat noin 80 prosenttisesti yksityisiä, joissa vuorohinnat ovat selkeästi kovemmat kuin kunnallisissa halleissa.

– Isoin haaste on Helsingissä, jonne ei ole vuosien saatossa löytynyt ratkaisua. Helsingissä on toimivan ja liigakelpoisen, mahdollisesti myös kansainväliset mitat täyttävän sisäpalloiluhallin mentävä aukko. Liigajoukkueet joutuvat pelaamaan vieraalla paikkakunnalla, ja mittavat kansalliset sekä kansainväliset palloilutapahtumat joudutaan viemään toisen lajin, jääkiekon pyhättöihin.

– Jäähalli ei kuitenkaan koskaan ole optimaalinen tapahtumapaikka sisäpalloilutapahtumalle. Vuosien varrella on ollut lukuisia epärealistisia ja realistisia suunnitelmia tuon ongelman ratkaisemiseksi. Yksikään niistä ei ole vielä realisoitunut. Lähes poikkeuksetta syynä on ollut raha. Tai paremminkin sen puute, Kinnunen päätti.

—

Tämä artikkeli on kaivettu Salibandyliiton entisen Salibandyliiton toiminnanjohtajan, sekä Salibandyliigan toimitusjohtajan Jari Kinnusen arkistoista. Kinnunen toimii nykyisin Salibandyliiton yhteiskuntasuhteiden johtajana. Pitkän linjan salibandymies on tehnyt lajin kannalta vahvaa kulttuurihistoriallista työtä keräämällä vanhoja salibandyartikkeleita blogiinsa.

—

Tiedätkö sinä hyvän salibandytarinan? Vinkkaa siitä meille. Parhaimmat ja mehukkaimmat tarinat päätyvät Pääkallo.fi:n sivuille. Vihjeen voit lähettää osoitteeseen vihjeet(a)paakallo.fi.

Ps. Tällä viikolla kehotamme muistelemaan minkälaisissa olosuhteissa olet itse lajia harrastanut tai seurannut vuosien saatossa. Muistelot voit kirjoittaa alla olevaan kommenttikenttään.

—

Juttusarjan aikaisemmat tuotokset:
Kun liigavalmentajalle napsahti neljän kuukauden toimitsijakielto – fläppitaulu pääosassa
Muistatko, kun Salibandyliigassa tapeltiin? Seurauksena mojovat pelikiellot
Maalivahti teki historiaa – muistatko tämän ihmemaalin? (video)
Kun maalivahti teki maalin – ”Mahtava pätkä salibandyn historiaa, on peli kyllä muuttunut”
Jääkiekon arkkiviholliset kohtasivat salibandykaukalossa 25 vuotta sitten: ”Tää on h-vetin hyvä laji”
Kuusi pelaajaa jätettiin kesken pelireissun huoltoasemalle – valmentajan opetus meni liian pitkälle vuonna 2003
Ensimmäiset suomalaiset Ruotsin liigassa – oliko ammattilaisuutta 20 vuotta sitten?
Video: Näin käynnistyi TPS:n taival Salibandyliigassa
Kakkosdivaripelaaja valittiin maajoukkueeseen vuonna 1994 – vaikutti merkittävästi suomalaiseen salibandyhistoriaan
Video: Pala fuusioituneiden seurojen historiaa – muistatko tämän hukatun rankkarin?