Kuinka salibandyjuniorien tulisi harjoitella? Entä aikuispelaajien? Mikä on fysiikkaharjoitusten merkitys? Miten pelaajien fyysisiä ominaisuuksia tulisi testata? Vai ovatko testit kokonaan turhia? Näitä kysymyksiä ja aiheita on pyöritelty viime päivinä aktiivisesti niin Pääkallo.fi:n keskustelupalstalla kuin sosiaalisessa mediassa.
Sytykkeen keskustelulle antoi Pääkallo.fi:n uutinen SPV:n Cooper-testistä ja sen tuloksista. Jatkoa saatiin artikkelissa, jossa päävalmentaja Petri Kettunen avasi miesten salibandymaajoukkueen testausmenetelmiä.
Aktiivisesti keskusteluun ovat osallistuneet Pääkallo.fi:hinkin blogeja kirjoitelleet Classicin organisaatiossa toimiva Antti Hänninen sekä NST:n Divari-joukkueen tuoreehko päävalmentaja Perttu Kytöhonka. Hännisen ja Kytöhongan kommentit laji- ja fysiikkaharjoittelusta ovat myös jakaneet mielipiteitä vahvasti. Molemmat muun muassa ovat kyseenalaistaneet maajoukkueen testausmenetelmät.
Jotta asiaan ja keskusteluun saadaan lisää syvyyttä, päätti Pääkallo.fi ottaa Kytöhongan haastatteluun. Kytöhongalle annettiin laajempi mahdollisuus perustella näkemyksiään.
Perttu Kytöhonka, olet rummuttanut paljon pelin puolesta ja vähätellyt fyysisen harjoittelun merkitystä. Avaatko vähän?
– Ihan ensiksi, en vähättele ollenkaan fyysistä harjoittelua. Se on tärkeä osa peliä, sillä salibandy ja sen harjoittelu on todella fyysistä toimintaa. Olen kyseenalaistanut irrallisen fysiikkaharjoittelun mielekkyyttä lajissamme. Lisäksi olen halunnut vielä erottaa tässä kohtaa junioriurheilun ja aikuisten urheilun. Aikuisissa löytyy pääsarjatasolla joskus resursseja siihen, että siitä fyysisestä harjoittelusta vastaa joku ammattilainen. Ja ammattilaisella en tarkoita nyt ketään sellaista, joka toimii omien subjektiivisten kokemustensa pohjalta mutulla, vaan ihan aiheeseen perehtyneitä ja kouluttautuneita ihmisiä. Tällöin on hyvinkin mahdollista, että harjoittelu on siinä kulmassa fiksua, jos ihminen nähdään sellaisena biomekaanisena koneena ja peli lineaarisena, pienistä palasista koostuvana kokonaisuutena. Että ikään kuin parannetaan yhtä juttua, josta seuraa automaattisesti parempaa peliä. Olen täysin eri linjoilla tämän asian suhteen, mutta kuten sanottu, aikuisissa toimitaan miten kukin parhaaksi näkee.
– Sen sijaan junioreissa näitä alan ammattilaisia harvemmin on päivittäisessä valmennuksessa mukana. Siellä kaikesta valmennuksesta vastaa isät, äidit, vanhat pelurit tai muut aiheesta kiinnostuneet, joilla on hieman henkilöstä riippuen suuria haasteita jo vaikkapa pedagogisessa osaamisessa tai pelin ymmärtämisessä. Tausta voi olla jostain toisesta lajista ja se on ihan hyvä pohja – palloilulajeissa on paljon samaa. Ja välihuomatuksena haluan jo nyt todeta, että nämä oikeista motiiveista mukana olevat ihmiset ovat superarvokkaita urheilun mahdollistajia lajista riippumatta. Mutta, ei ole oikein eikä realistista vaatia heiltä asiantuntemusta ihmisen fysiologiasta puhumattakaan siitä, että he osaisivat arvioida millainen harjoittelu on fiksua eri yksilöille, joita saattaa jengistä riippuen olla 15-30. On sula mahdottomuus tehdä tätä laadukkaasti. Päinvastoin, hyvääkin tarkoittavat koutsit voivat edesauttaa rasitusvammojen syntymisiä, jotka pahimmillaan laittavat pelit jopa kauden ajaksi tauolle. Rasitusvammat eivät vain ”kuulu asiaan”, vaan kyseessä on käytännössä aina se, että valmennuksessa on tehty virheitä. Nämä ovat vakavia juttuja.
– Oma lukunsa ovat sitten ne tapaukset, joissa unohdetaan jo koko maalaisjärjen käyttö. Silloin ollaan pahasti vinoutuneessa tilassa, jos peruskouluikäisiä juoksutetaan lähes oksennukseen saakka, testataan neljä kertaa kesässä tai tehdään muuta älytöntä. Ja pidetään tätä vieläpä hienona juttuna! Ymmärrän, että meidän kulttuurissamme ihannoidaan tällaisia Mika Myllylä suolla -kuvia ja että miten ”kaikki kaunis pitää tulla kärsimyksen kautta”, mutta rajansa kaikella. Tällainen salibandyvalmentaminen ei junnuissa ole pelkästään hyödytöntä, vaan puhtaasti haitallista. Jos minulla olisi lapsi tällaisessa valmennuksessa, vetäisin välittömästi pois toiminnasta kunnes siihen tulee järkeä. Ja kyllä, tätä tapahtuu ihan tänäkin päivänä meidän lajissamme.
Sanoit, että fyysinen harjoittelu on tärkeää. Miten sitä sitten harjoitellaan, jos ei juoksemalla pururadalla ja muilla perinteisillä menetelmillä?
– Lajin kautta. Harjoittelemalla lajin kautta tapetaan monta kärpästä yhdellä iskulla. Ihan heti täytyy sanoa, että en ole niin fiksu kaveri, että keksisin näitä ihan itsenäisesti. Isoin inspiraatio tulee tuolta Espanja–Portugali–Hollanti-akselilta jalkapallon puolelta. Siellä mm. sellaiset henkilöt kuin Paco Seirul-Lo, Vitor Frade ja Raymond Verheijen ovat tuoneet omaan valmennusfilosofiaani todella paljon ajatuksia ja vaikutteita. Jos pitää tiivistää, niin Verheijeniä lainaten, koska salibandykin on joukkuepeli, siinä pelissä suurin merkitys on pelaajien välisessä, verbaalisessa ja nonverbaalisessa kommunikoinnissa. Toiseksi tärkein asia on tämän kommunikoinnin ja kerätyn informaation pohjalta tehtävä päätös. Kolmantena tulee päätöksen tekninen suorittaminen ja neljäntenä sitten lajifysiikka – kyky tehdä erilaisia asioita kentällä korkealla tempolla mahdollisimman pitkään.
– Kartesiolaisuus, jossa ajatellaan, että mieli ja keho ovat erillisiä, on vaikuttanut vahvasti länsimaiseen tieteeseen ja sillä on suuret ansiot. Sen myötä reduktionismi – ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa pienimpiin osiinsa – valtasi alaa myös joukkuepalloilujen parista. Joukkuepelit ja meidän tapauksessamme salibandy, on kuitenkin kompleksi systeemi, jossa kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Toisiinsa vaikuttavien palasten määrä on niin valtava ja monimutkainen, että yksinkertaistamalla peliä sellaiseksi yksittäisten ominaisuuksien kehittämiseksi – oli sitten kyseessä vaikka juoksunopeus tai syöttötaito – liikutaan kauaksi optimista. Yksinkertaisesti, juoksunopeuden kehittäminen 20 metrillä vaikkapa kolme sadasosaa nopeammaksi ei tuota parempaa peliä. Pelaaja on silloin vain sillä hetkellä kolme sadasosaa nopeampi 20 metrin juoksutestissä. Pelissä ei tarvitse olla erityisesti nopea 20 metrillä. Pelissä pitää olla ajoissa, ”in time”. En tiedä onko Jussi Piha timanttinen 20 metrillä, mutta pelaajana hän on timanttinen, eikä useampi Cooper-keisari tai 20 metrin tykittäjä kykene ikinä sellaiseen pelaamisen nopeuteen mitä hän. Sillä hän on ajoissa, ”in time”.
Anna konkreettinen esimerkki.
– Ajatellaan seuraavaa tilannetta. Olet keskiviivan tuntumassa laidan vieressä, saat syötön omalta joukkuekaveriltasi. Mitä tapahtuu ensimmäiseksi? Kommunikoit ympäristösi kanssa ja ympäristö (omat pelaajat, vastustajat) kommunikoi sinun kanssasi. Sinulla on tiedossa joukkueesi taktiset periaatteet, mikäli valmentaja ei sitten ole ”luovan” pelin kannattaja. Tämän aivojesi keräämän informaation avulla teet päätöksen. Joukkueen harjoituksissa on käyty pelien kautta läpi vastaavaa tilannetta, joten päätöksesi nopeutuu ja päätät lähdet ajamaan pallollisena kohti keskustaa. Nyt tullaan tekniseen suorittamiseen – sinun tulee kyetä suorittamaan tämä päätöksesi, tavalla tai toisella, ei ole olemassa ”oikeaa” tekniikkaa. Ja viimeisenä, prioriteettilistan nelosena, mutta silti oleellisena, sinun pitäisi kyetä tekemään tällaisia päätöksiä mahdollisimman korkealla tempolla, mahdollisimman pitkään. Optimaalinen tapa harjoitella tätä pelistä johdettua ajatusta on yksinkertaisesti harjoitella pelin kautta. Progressiivisesti, askel askeleelta vähän korkeammalla tempolla tai pidempään kuin edellisellä kerralla.
– Tällä tavoin pelaajalle ei tarvitse erikseen selittää, miten metsässä juokseminen auttaa hänen pelaamistaan. Se jaksamisen lisääntyminen näkyy ihan suoraan pelissä. Muuten, moni erittäin pätevä peluri, sellaiset kenelle asiat kentällä ovat helppoja, ovat tajunneet tämän intuitiivisesti koko ajan. Puhutaan paljon taitavista, mutta huonoasenteisista pelaajista. Ehkä kyse ei aina ole huonosta asenteesta, vaan siitä, että tällaiset kaverit tietävät, vaikka eivät ehkä osaa pukea sanoiksi, että siitä mäkijuoksusta ei ole hänelle mitään hyötyä. Että hän on silti paljon parempi pelaamaan kuin se mäkijuoksua vaikka koko päivän tikkaava joukkuekaveri. Joskus tällaisista pelaajista sanotaan, että he eivät ole valmiita tekemään töitä, mutta ehkä heidän ”työntekonsa” on ollut ne sadat ja tuhannet tunnit pallon kanssa kikkaillessa. En halua edes ajatella kuinka monta kovaa pelimiestä Suomessa on eri lajeissa menetetty tällaisista syistä. Pidetään ne hiihdot ja suunnistukset eri juttuina. Hienoja lajeja, mutta omia lajejaan.
– Sitten tullaan vielä pragmaattisuuteen. Salibandy on amatöörilaji ja 99 prosenttia pelaajista käy päivätöissä tai opiskelee. He eivät kykene ammattiurheilijan tapaan vain harjoittelemaan, syömään ja lepäämään. Tämän kaiken keskellä on käytännössä mahdotonta harjoitella lajia sekä kaikkea mahdollista oheistoimintaa ilman, että rasitus kumuloituu ja ennemmin tai myöhemmin seuraa lihasperäisiä vammoja, rasitusvammoja tai keskushermoston väsyessä vakavampiakin loukkaantumisia. Meillä ei tietty ole tutkimustietoa tästä, mutta mietityttää kuinka moni lajin eturistisidevammoistakin on lopulta lähtenyt sieltä keskushermoston väsymisestä. Kun keskushermosto väsyy, viesti aivoilta vaikkapa polven tukillihaksille kiertoliikkeen kohdalla ottaa enemmän aikaa ja tämän myötä polvi sanoo poks.
– Koska kyseessä on salibandy eikä suunnistus tai painonnosto, kannattaa kaikki mahdollinen energia käyttää lajiin. Käytännön tasolla 4-5 tapahtumaa on ihan maksimi rasituksen kannalta ja toki senkin takia, että kyseessä on intensiivilaji, ei mikään määrällä jurnuttaminen. Ei se määrä vaan se laatu.
Olet ihmetellyt silloin tällöin maajoukkueen 20 minuutin testiä ja nyt viimeksi kyseenalaistit Cooperin testien mielekkyyden.
– Edellä mainituista syistä. Kahdenkymmenen minuutin juoksutesti ei kerro mitään siitä, miten teet päätöksiäsi pelin viimeisillä minuuteilla. Hyvä 20 minuutin tulos ei ennusta sitä, että pelaaja tekee hyviä juttuja viimeisellä vitosella. Sama koskee Cooperin testiä. Tai 5-loikkaa. Tai 20 metrin juoksutestiä. Paras tapa arvioida missä kunnossa pelaaja on, on pelata ja seurata miten hän kykenee toteuttamaan tehtäviään läpi ottelun. Kaikkien pelaajien taso putoaa loppua kohden, mutta joillain se putoaa enemmän. Jos vaikkapa pelisuunnitelmassa on annettu tehtäväksi työntää joka kerta pakki-pakki-syötöstä korkeaan karvaukseen, mikäli pelaaja jättää sen tekemättä, siinä on selvä indikaattori siitä, että hän ei kykene tällä hetkellä pitämään yllä tasoaan. Kun vedetään leireillä tai harjoitusturnauksissa useampi peli peräkkäisinä päivinä, siinä on hyvää simulaatiota MM-kisoja ajatellen. Maajoukkueella on sitten käytössä varmasti myös sykemittareita koko jengille. Siltä pohjalta voi sitten vielä saada infoa siitä, oliko kyseessä jaksamisen ongelma vai kenties ”asenteen” tai ymmärtämisen ongelma.
– Tällainen tapa testata vaatii tietenkin enemmän kuin se, että äijät laitetaan radalle. Pitää laatia peliin selkeät periaatteet ja laatutekijät mitä siellä halutaan nähdä. Ja tietenkin sitten kyetä opettamaan näitä periaatteita pelin kautta. Peliosuuksia ei voi siten pelata vain ”luovasti” neppaillen, vaan siellä on selkeitä rakenteita, joiden suorittamisen laatua valvotaan. Maajoukkueella on kaiken lisäksi todella vähän yhteistä aikaa. Se kaikki aika olisi tärkeä käyttää pelitavan kehittämiseen.
Entä sitten NST:n miehet? Harjoitteletteko näiden ajatustesi pohjalta?
– Ehdottomasti. Minulla on kyllä tämän suhteen ihan oma nahka pelissä. Luotan filosofian toimivuuteen täysin. Koska kyseessä on peli, on täysin mahdollista, että meidän pelit eivät suju voittoisissa merkeissä. Silloin pitää arvioida kriittisesti omaa toimintaa, mutta itse filosofia ei perustu mihinkään mutuun tai mielipiteeseen. Jos kehitys ei ole toivotunlaista, minun ja jengini pitää sitten tarkistaa keinojen ja toteutuksen laatua ja löytää sieltä parannettavaa, mutta emme ryhdy jauhamaan drillejä tai juoksemaan portaissa sen jälkeenkään. Tulos seuraa ennemmin tai myöhemmin laatua.
– Ja viime kädessä, filosofia ja teoria voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta käytännössä kyse on siitä, että nostetaan peli sille kuuluvaan asemaan. Jos halutaan hyökkäysalueen hyökkäyspelin paranevan, rakennetaan pelimuoto, jossa halutut asiat toistuvat mahdollisimman usein, mutta pelin periaatteet eivät muutu. Että kokonaisuus on koko ajan läsnä. Eli jos menetät pallon puolustajalle, siitä seuraa negatiivinen tilanteenvaihto sinulle, positiivinen tilanteenvaihto hänelle ja tilanne jatkuu johonkin asti. Sitten toistetaan. Koska peli on viime kädessä aina arvaamatonta ja osittain kaaosta, steriilit ja ärsykkeiltä riisutut drillit eivät vastaa pelitapahtumia ja sitä kautta eivät valmista pelaajaa toivotulla tavalla. Rakentamalla omaan peliin enemmän tai vähemmän ennustettavuutta, pelaajan päätöksenteko helpottuu ja nopeutuu. Kun riittävän kauan jauhetaan tiettyjä tilanteita, alkaa osa toiminnoista siirtyä sinne aivojen syvempiin osiin alitajunnan puolelle ja otsalohkoon vapautuu lisäkapasiteettia tekniselle suorittamiselle ja sille kuuluisalle luovuudelle.
– Prosessi ottaa aikansa ja alkuun hidastaa tekemistä kentällä, koska pelaamista joutuu ajattelemaan liikaa. Pikku hiljaa periaatteet automatisoituvat ja homma nopeutuu. Koitetaan treeneissä tehdä parhaamme, että tämä prosessi on mahdollisimman nopea. Kuinka nopea se on, en tiedä koska tämä on peliä ja moni asia vaikuttaa. Mutta on mahtavaa tehdä uusia asioita – juuri se tekee tästä jännää ja hauskaa!
Minkälaista viestiä haluaisit välittää salibandyihmisille?
– Kuten sanoin, aikuisjoukkueet tekevät mitä tykkäävät. Minulle on periaatteessa ihan sama vaikka joku joukkue treenaisi lajia kerran viikossa, juoksisi metsässä neljä kertaa viikossa ja testaisivat vaikka neljän tunnin juoksuaikoja suolla. Typerältähän se kuulostaa, mutta se on muiden asia se. Sen sijaan pitkän pätkän junnujen parissa toimineena haluaisin kovasti välittää sitä viestiä, että palautetaan peli pelaajille ja annetaan lajista innostuneiden toteuttaa itseään lajin parissa. Kukaan ei ole aloittanut pelaamista sen takia, että pääsisi juoksemaan portaita tai seisomaan drillijonossa. Pelit on aloitettu sen takia, kun pelaaminen on hauskaa. Se win-win tulee sitä kautta, että samalla kun pelaajilla on treeneissä pelin parissa hauskempaa, he myös oppivat niitä oleellisimpia hommia – kommunikointia, päätöksentekoa ja näiden päätösten teknistä suorittamista. Ja kun usein ja paljon pelataan, se kuntokin siinä sitten kasvaa. Paljon peliä ja oikeat motiivit, niin taso nousee.
—
Lue myös:
SPV:n seuraennätys uusiksi Cooper-testissä – tässä on tulos
Tällaiset ovat miesten maajoukkueen fyysiset testit – ”Testataan yhä vähemmän ja vähemmän”