Tämän kevään ja kesän siirtomarkkinoiden isoin tykinjysäys nähtiin Turun suunnalla, kun TPS hankki riveihinsä Miko Kailialan, 25. Kailiala palasi Turkuun viiden vuoden tauon jälkeen, ja siinä välissä moni asia ehti muuttua niin Helsingissä kuin Turussakin.

Perinteiseen Pääkallo.fi:n kesähaastatteluun Kailiala vastasi opiskelijoiden MM-kisojen jälkeisellä viikolla.

– Tulin sunnuntaina tuolta Puolan reissulta. Sitä ennen olen pystynyt harjoittelmaan noin kuukauden verran enemmän tai vähemmän täyspainoisesti. Minullahan oli jalka rikki tuossa jonkin aikaa vielä kauden loppumisen jälkeen, mutta nyt se rupeaa olemaan pikku hiljaa voitettu vaiva, ja nyt pääsee kunnolla treenaamaan. Juuri juhannuksen jälkeen meillä alkoi omatoimijakso ja se päättyy heinäkuun lopussa. Ihan hyvä meininki on tällä hetkellä, Kailialan kertoo kuulumisistaan.

Turkuun palaamiselle oli miehen mukaan nyt hyvä aikaikkuna ja TPS oli niin sanotusti hereillä juuri oikeaan aikaan.

– Mielestäni oli jokseenkin hyvä hetki tälle. TPS:lta tuli hyvissä ajoin kyselyä ja se jäi asiana itselle takaraivoon mietintään. Pikku hiljaa tuli sellainen fiilis, että sellainen siirto olisi nyt hyvä sauma tehdä. Kyllähän minä Turussa viihdyn niin h******n hyvin, ja se nyt ei ole kenellekään varmaan minkään sortin salaisuus. Kiva oli tulla ja meillä pitäisi olla aika hyvä porukka kasassa ensi vuodeksi. En tiedä, minkä takia en olisi tullut.

– Silmät ja korvat oli auki ulkomaillekin, mutta ne ehdotelmat tulivat vähän turhan myöhään, koska olin jo tehnyt päätökseni, että palaan Turkuun, Kailiala avaa siirtoa.

Teillä on nyt melko kova joukkue kasassa, jos paperilla katsotaan. Mitä itse odotat ensi kauden TPS:lta?

– Kasassa on varmaankin paras porukka, joka TPS:lla on ikinä ollut. Odotukset ovat varmasti suuret, mutta pitää sitäkin vähän toitottaa, että on sellaisia pelaajia, jotka ovat vasta ekaa kertaa sellaisessa joukkueessa, jolla on mahdollisuus vähän pärjätäkin. Treenaaminen ja kaikki muu täytyy tehdä paljon paremmin kuin aiemmin, jos meinataan päästä keväällä jokunen isokin peli pelaamaan. Siinä on varmasti se kaikkein isoin haaste meille. Taitaa olla vielä niin, että TPS ei ole koskaan pudotuspelisarjaa voittanut.

– Nyt jos ruvetaan lyömään menestyspaineita harteille, niin saa nähdä miten ne hiukan kokemattomammat pelaajat ottavat sen vastaan. Itselläni on ainakin hyvä fiilis. Uskon, että saadaan hyvä ja tasapainoinen porukka jalkeille. Ollaan valmiita lyömään porukka ällikällä keväällä, Kailiala paaluttaa.

TPS on viime vuosina ollut sen verran rutinoitunut menestyjä, että se on pelannut runkosarjan vahvasti ja yltänyt pudotuspeleihin kolmena keväänä putkeen. Sitä ennen joukkue käväisi jopa liigakarsinnoissa keväällä 2015.

Joka tapauksessa seuran miesten edustusjoukkue on pelannut tällä vuosikymmenellä neljästi puolivälierissä Happeeta vastaan ja hävinnyt joka kerta. Myös viime vuosikymmenen kaksi puolivälierävisiittiä päättyivät tappioihin. Kailiala oli itse mukana keväällä 2013, kun Happee eteni otteluvoitoin 3-2 välieriin. Sittemmin hän on seurannut etäämmältä, eikä osaa suoralta kädeltä sanoa mistä milloinkin on kiikastanut.

– Vaikea sillä tavoin sanoa, kun en ole ihan jokaista peliä nähnyt, mutta kai sieltä on se kuuluisa ”joku” uupunut. Pari vuotta sitten oli hyvin lähellä välieräpaikka (2016). Olin silloin katsomassa sen kuudennen pelin Marli Areenalla, kun se meni jatkoajalle. Siinä oli jo hiukan kolikonheittoa, että kumpi menee jatkoon.

– Varmasti pieni kokemattomuus tiukoissa paikoissa on näkynyt. Myös se, että silloin kun on paikka tappaa peli, niin se pitää tosiaan tappaa. Vaikea sinällään sanoa, kun ei ole ollut kopissa sisällä, eikä oikein tiedä mitä on lähdetty yrittämään tai hakemaan. Veikkaan, että vähän kaikessa on vielä parannettavaa, Kailiala tuumii.

Seuraavaksi on pakko kysyä kysymys, joka askarruttaa varsinkin Turkua ja turkulaisia ulkopuolelta seuraavia ihmisiä.

Miksi turkulaiset ovat mielestäsi lähtökohtaisesti niin kotiseuturakkaita?

– Hyvä kysymys, jota itsekin mieti juuri tuossa, kun asia niin sanotusti pompahti silmille tässä taannoin. En osaa sanoa. Varmasti se, että jokainen joka täältä on kotoisin, on asunut tai asuu, on viihtynyt niin hyvin. En tiedä onko juttu siinä, että turkulaiset pitävät yhtä vai se, että Turku on hieno kaupunki? Vai viihtyykö täällä vain niin hyvin? Hirveän moni joka täältä on kotoisin, haluaa täällä myös pysyä. En osaa sen paremmin vastata, Kailiala uumoilee.

Viisi vuotta Amun koulussa

Kailiala siirtyi SSV:hen kaudelle 2013-14. Tuolloin 20-vuotias laituri pääsi mukaan kovaan ryhmään, joka oli voittanut käytännössä kaiken lajin parissa.

– Helsingin vuosilta jäi paljon kokemusta ja lisää ikävuosia. Pääsin pelaamaan lajin huippujen kanssa, kuten Mikke (Mikael Järvi), Haba (Harri Forsten) ja Henu (Henri Toivoniemi), ja keitä ikinä siellä olikaan. Kaikilta heiltä sai ammennettua oppia. Kokemusta, oppia ja ehkä varmaan jonkin verran kypsyyttäkin tarttui mukaan. Pelaajanakin olen toki mennyt jonkin verran eteenpäin. Kuten olen sanonut, niin oli tosi hienoa, että uskalsin silloin aikoinaan lähteä. Olen tyytyväinen ja iloinen, että olin Helsingissä noinkin pitkään, Kailiala kiittää.

Monesti pelaajille annetaan tietty leima, että he ovat suoraviivaisesti vaikkapa maalintekijöitä tai pelintekijöitä. Laituri on pelannut liigassa 239 peliä (186+53) ja naulannut 289 maalia (225+64). Yhteensä tehopisteitä on kertynyt jo peräti 413 kappaletta.

Kailiala on eittämättä maalintekijä, mutta jos miehen otteita on seurannut varsinkin viime kausina tarkemmin, niin myös pelin tekeminen sujuu, ja palloton pelaaminenkin on kehittynyt. Huipputasolla näkeekin nykyään harvemmin mitään ”yhden tempun taikureita”, vaan kokonaisvaltainen osaaminen on lajissa yhä suuremmassa arvossa.

– Amun (Mika Ahonen) koulu kun käydään, niin se on se palloton pelaaminen mikä kehittyy eniten. En nyt sanoisi, että se on vieläkään timanttisella tasolla, mutta Amun koulussa varsinkin puolustaminen on iso juttu. Siinä varmaan tärkeimmät seikat. Sen lisäksi kehityin ihan urheilijana viimeisten vuosien aikana. Aikamoisena pojankoltiaisena lähdin Helsinkiin ja silloin maistui vielä katsella kaiken maailman sarjoja ja nukkua miten sattuun, mutta sellaisesta on päästy pikku hiljaa eroon. Varmasti sellainen kokonaisvaltainen urheilijan elämä on mennyt paljon eteenpäin, Kailiala sanoo.

Kailiala luetteli jo muutaman kovan nimen aiemmin ja hänen edustamansa helsinkiläisjoukkueet ovat olleet aina vähintään mitalisuosikkeja jo nimilistan perusteella. SSV, Viikingit tai ErVi eivät ole kuitenkaan voittaneet mestaruutta kevään 2011 jälkeen, vaikka mitaleita on kertynyt useampi. Kailiala hakee siis edelleen ensimmäistä Suomen mestaruuttaan.

– Totta kai iso pettymys, kun mestaruutta ei tullut. Paperilla joukkue oli varmasti kaikkein suurin, kun sinne alunperin lähdin. Silloin oli kuitenkin Mikke (Järvi), Haba (Forsten), Julle (Juho Järvinen), Kekkonen (Riku), meikäläinen, Olkkonen (Markus), Lehtonen (Henri ja Lauri) ja Laasonen (Roni), joten siinä on aika nimekästä ukkoa. Se oli aika iso pettymys se ensimmäinen vuosi ja vasta jälkeenpäin on oikeastaan tajunnut, että kuinka hyvä porukka se olikaan.

– Toinen oli tietenkin se EräViikinkien ensimmäinen kausi. Sekin harmittaa, että siitäkään ei saatu vietyä hommaa maaliin. Se on sellainen mitä tässä nyt haetaan TPS:ssa. Jotain se vaatii varmasti itseltänikin enemmän, että sellainen saavutetaan.

– Totta kai jokainen vuosi, kun pelaa ja ja mestaruutta ei tule, niin se on pettymys. Joka kausi se on kuitenkin ollut seuran ja joukkueen tavoitteena ja sitä on lähdetty hakemaan. Yksi hopea ja kaksi pronssia eivät paljon lohduta. Kyllä minä sen kirkkaimman perässä olen aina ollut ja tulen olemaan vieläkin, Kailiala vakuuttaa.

Kausi 2017-18 oli jonkin sortin katastrofi koko helsinkiläiselle salibandylle, sillä kaupunkiin ei tullut edes välieräpaikkaa. Jokseenkin ponnettomasti esiintynyt ErVi sai tuta Indiansin hurmiollisen kevätvireen, ja fuusioseura lähti laulukuoroon seitsemännen pelin jatkoajalla syntyneellä osumalla.

Kailiala ei oikein osaa sanoa mikä meni kaikkein eniten pieleen joukkueen kaudessa ja antaa tunnustusta espoolaiskollegoille.

– Paha kysymys. Alkukausi oli hankala ja pelattiin kuitenkin ihan hyvin sen jälkeen ja kymmenisen peliä voitettiin putkeen ja kaikki näytti hyvältä. Joku sellainen kuuluisa pieni juttu uupui. Pudotuspelit kun tuli, niin Indians oli kuitenkin hyvä joukkue. Ei oltu ilmeisesti valmiita voittamaan sitä sarjaa, vaikka kokemus meidän puolella olikin. Kyllä kaveri oli varmaankin jonkin verran yhtenäisempi, ja näytti mitä se halu oikeasti tarkoittaa.

– Se, että on valmis laittaa naamansa siihen pallon eteen ja laittamaan kaiken joukkuekaverin eteen, niin siinä he olivat mielestäni parempia. En osaa sanoa sen tarkemmin. Kyllä mekin ykkösen äijinä hävittiin heidän ykkösen miehilleen. Meidän tehtävä oli kuitenkin jokseenkin kannatella joukkuetta ja siitä voidaan hiukan ottaa omaan piikkimme. Tärkein juttu oli kuitenkin se, että Indians näytti että minkälainen on joukkue ja mitä sen ison halun kanssa voi saada aikaan, Kailiala suitsuttaa.

Kailiala ei ollut keväällä samanlaisessa iskussa kuin vuotta aiemmin. MM-karsinnat jäivät väliin mystisen alaraajavamman vuoksi ja kentällä mies ei ollut oma itsensä.

Kailia kertoo nyt minkälaisesta vammasta on kyse.

– Jalkapohjassa on muutama sellainen pieni seesamluu, niin siellä oli pieni murtuma. Tammikuun puolivälistä pidin kuukauden verran paussia, jos se olisi vähän helpottanut. Tuli kuitenkin harvinaisen selkeäksi, että se kipeytyi hetimmiten uudestaan. Ei siinä sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata loppukausi ja vähentää treenejä.

– Treeneissä käytännössä poljin kuntopyörällä ja jos käytiin ylivoimaa läpi, niin menin sinne vähän seisoskelemaan. Sen lisäksi pelasin pelit ja siinä oli käytännössä meikäläisen kausi helmikuun puolivälin jälkeen. Ei ollut ihan paras mahdolinen lähtökohta mennä pudotuspeleihin, mutta niillä mentiin. Onneksi se vaiva on pääosin saatu selätettyä. Hiukan tuli tuolla opiskelukisoissa kipeäksi, mutta ei se nyt tunnu enää, joten todennäköisesti selvittiin ihan säikähdyksellä, Kailiala avaa.

MM-kisoihin hallitsevana mestarina

Suomi pelasi kesäkuun lopussa Puolassa mitellyissä opiskelijoiden MM-kisoissa. Reissusta tuli lopulta melkoinen pannukakku, kun miesten joukkue hävisi ensin Tshekille alkusarjassa ja jatkopeleissä Sveitsille. Ruotsi ei osallistunut koko turnaukseen, joten pronssimitali oli lähtökohtiin nähden vaatimaton suoritus.

Minkälainen maku opiskelijoiden MM-turnauksesta jäi?

– Totta kai jäi huono maku. Ei me sinne pronssia lähdetty hakemaan varsinkaan, kun Ruotsi ei ollut karkeloissa lainkaan mukana. Paljon puhuttiin siellä ja pohdittiin valmennuksen sekä johdon kanssa, että miksi ei luistanut. Ei siinä oikein ollut mitään yksittäistä syytä, että miksi peli ei lähtenyt lentoon.

– Vastustajista Tshekki ja Sveitsi pelasivat ihan hyvää salibandya ja ihan ansaitusti hävittiin molemmat pelit. Totta kai se huono maku jäi siitä, mutta eipä siinä. Se meni urheilullisesti ihan oikein, että hävittiin ne pelit, Kailiala arvioi.

Joulukuussa pelataan miesten MM-kisat Tshekin pääkaupungissa Prahassa. Loukkaantuminen on pitänyt miehen poissa kesän leireiltä, mutta tällä haavaa tilanne vaikuttaa hänen mielestään hyvältä.

– Nyt en ollut kahdella ensimmäisellä leirillä, enkä tiedä mitä kaikkea siellä on käyty läpi. Uskoisin, että ihan aikataulussa ollaan tällä hetkellä. Joulukuussa kun kisat lähtetvät käyntiin, niin eiköhän meillä ole ihan selkeä sabluuna millä lähdetään menemään. Ukot on varmasti parhaat mahdolliset kenet sinne sitten valitaankin. Uskon, että olemme ihan valmiita puolustamaan mestaruutta, Kailiala vakuuttaa.

Suomi voitti maailmanmestaruuden 2008 ja 2010 sekä viime MM-kisoissa 2016, jolloin myös Kailiala oli itse mukana voittamassa mestaruutta.

Suomi lähtee MM-kisoihin hallitsevana mestarina, mitä eroa siinä on mielestäsi edelliseen projektiin nähden?

– Parit kisat vasta itselläni takana, joten en ole vastaavassa tilanteessa ollut ennen. Kotoisessa liigassa kun pelaa Classicia vastaan, niin ainahan mestarin haluaa voittaa. Meidän päänahka on varmasti aika haluttu, mutta meidän pitää olla valmiita myös varjelemaan sitä ja näyttämään, että se mestaruus ei ollut mikään sattuman kauppa.

Salibandyammattilaisen uran päätavoite on MM-kotikisoissa

Kailiala opiskelee Estonian Business Schoolissa kauppatieteitä. Ammattipelaaja ei ole vielä valmistunut ja aikoo suorittaa opintoja Turusta käsin. Salibandy on ollut Kailialan pääfokus jo usemman vuoden.

– Kyllä minä olen ihan salibandyammattilainen, kuten olen ollut viimeiset viisi vuotta.

Huhuissa sinua on viety aika ajoin Ruotsiin pelaamaan. Kuinka lähellä moinen siirto on todellisuudessa ollut?

– Itse asiassa ei ole ollut vielä kovinkaan lähellä tuo siirto, vaikka neuvotteluita on käyty. On ollut vähän siten, että ei ole tullut sellaista tarjousta, että kaikki palikat natsaisivat.

Vuoden 2017 Superfinaalin alla Kailiala sanoi, että hänen uran päätavoitteena on olla maailman paras laituri. Nyt tavoite on kirkastunut selkeästi.

– Silloin sanoin, että haluaisin olla maailman kokonaisvaltaisesti paras laituri. Vuosi 2020 on henkilökohtaisesti tavoitevuosi, kun aion sen saavuttaa. Suomen mestaruus on toki edelleen tavoite ja maailmanmestaruus aina silloin kun kisat vaan on. Kotikisat 2020 ovat iso tavoite ja siihen asti tulen antamaan 110 prosenttia salibandyyn sekä urheiluun ja katso, mihin se riittää. Se tulee todennäköisesti olemaan oman urani ykköskohokohta, Kailiala päättää.