Blogit

Kommentti: Maailman nopeimman salibandyn paluu Prahan kisojen jälkeen?

28.11.
2018
Blogit

Jani Hakkaraisen mukaan Suomen pelillinen sapluuna tuleviin MM-kisoihin on selkeä, mutta kotikisoja silmäillen hyökkäyspeliä tulisi kehittää. Kuva: Mika Hilska

Suomi lähtee lauantaina alkaviin salibandyn miesten MM-kisoihin puolustavana mestarina koetelluin keinoin. MM-kisoja edeltävässä, viimeisessä EFT-turnauksessa Suomen pelitapa oli käytännössä varsinkin Ruotsia ja Sveitsiä vastaan perinteinen vastahyökkäyspeli.

Perinteisessä vastahyökkäyspelissä pyritään estämään vastustajan murtautuminen parhaalle maalintekoalueelle kärsivällisellä ja kurinalaisella viisikkopuolustuksella. Tämä tarkoittaa kentän keskikaistan sulkemista ja vastustajan paineistamista oman alueen laidoissa ja kulmissa. Paineistamisen Suomi teki kuten viimeiset kymmenen vuotta: alueellisella miesvartioinnilla.

Perinteisessä vastahyökkäyspelissä ei olla proaktiivisia virheiden aiheuttamisessa vastustajalle. Vastustajan virheitä pikemmin kytätään maltillisesti puolustuspelin kautta. Kun riisto saadaan, pyrkimys on kääntää peli nopeasti vastahyökkäykseen mahdollisuuksien mukaan. Tämän on tarkoitus johtaa murtautumiseen maalintekopaikkoihin tai ainakin vastustajan rikkeeseen. Rikkeiden aiheuttamat vapaalyönnit ja ylivoimat ovat vastahyökkäysten ohella toinen hyvä tilaisuus tehdä maaleja. Sen sijaan omia rikkeitä parhaalla maalintekosektorilla ja alivoimia pyritään välttämään viimeiseen asti.

Kisoissa Suomen pelitapa tullee olemaan nykyaikaistettu muoto klassisesta vastahyökkäyspelistä. Sitä voikin kutsua moderniksi vastahyökkäyspeliksi. Moderni vastahyökkäyspelin ero perinteisen tulee lähinnä pitkien järjestäytyneiden hyökkäysten painottamisesta. Perinteisesti niille ei ole annettu juuri painoarvoa. Nykyään kuitenkin nähdään kirkkaasti pallolla puolustamisen merkitys.

Esimerkiksi Riian kultaisessa MM-finaalissa kaksi vuotta sitten Suomi onnistui erinomaisesti puolustamaan pallolla eli pelaamaan pitkiä, riskittömiä hyökkäyksiä (pallovaihtoja). Kun pallo on riskittömästi omilla, niin vastustajan on hyvin vaikea tehdä maalia. Näin saadaan myös vähennettyä painetta omassa päässä, hallittua pelin virtausta ja vietyä vastustajalta pelihuumoria.

Tätä kultaista sapluunaa Suomen on selvästikin tarkoitus jatkaa Prahassa. Pääkallo.fi:n KalloCast:ssa päävalmentaja Petteri Nykky painotti nimittäin vahvasti ”pallovastuuta”. Pallovastuulla Nykky tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että pallollinen pelaaja on huolellinen pelivälineen kanssa eikä menetä sitä helposti vastustajalle omalla ja keskialueella. Pallovastuu on luonnollisesti hyvin tärkeä asia varsinkin arvo-otteluissa.

Suomi on pelitapansa valinnut ja modernilla vastahyökkäyspelillä mennään. Olisi typerää vaatia pelitavan muutoksia aivan kisojen alla. Kisoissa sitten nähdään, kuinka valittu linja toimi. Tämä on näkökulma, josta Suomen peliä tulee arvioida tulevan viikon aikana. Muu on haihattelua.

Asiaa voidaan kuitenkin perustellusti katsoa laajemmasta näkökulmasta. Millaisella pelitavalla Suomen kannattaisi lähestyä kotikisoja vuonna 2020 Prahan tuloksesta riippumatta? Koska tämä tarkastelu on suhteellisen riippumatonta tämän vuoden tuloksesta, juuri nyt ennen kisoja on sopiva paikka kommentoida asiaa. Kultahuuma tai kitkerä pettymys ei pääse haittaamaan arvostelukykyä.

Yllä mainitussa KalloCast:ssa Nykky kertoi mielipiteenään, että pitkää hyökkäyspeliä olisi syytä kehittää kotikisoihin. Tulkitsen Nykkyä niin, että hän haluaisi Suomen pelaavan vuoden 2020 versiota edellisten kotikisojen 2010 pallollisesta dominanssista. Sitä todellista maailman nopeinta salibandyä. Tervehdin Nykyn kantaa ilolla ja esitän täydentävänä kommenttina seuraavaa.

Vuoden 2020 visiona olisi siis, että Suomi kykenisi Ruotsiakin vastaan olemaan vaarallinen pallolla myös silloin, kun vastustaja on ehtinyt järjestäytymään puolustukseen: tuottamaan laatumaalintekopaikkoja pitkistäkin hyökkäyksistä. Kyse ei ole estetiikasta. Kyse on voittamisesta. Mitä tämä edellyttää jo nykyisessä huippusalibandyssä?

Toistuvasti parhaalle maalintekoalueelle murtautuminen vaatii viisikon saumatonta yhteispeliä oikealla tavalla. Tämä taas edellyttää pelaamisen automaatiota. Kentällä ei ole aikaa liikaa miettiä. Pitää siis olla opitut tavat hyökätä. Puhutaan siten hyökkäyspelin rakenteista.

Hyökkäyspelin rakenteet eivät kuitenkaan ole perinteisiä hyökkäyskuvioita. Ne ovat pikemmin toistuvia pelaajien liikeratoja, jotka jättävät tilaa useille eri vaihtoehdoille pallon kulussa. Rakenteet eivät ole hyökkäyspelin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden este vaan niiden mahdollistaja.

Kaikki hyökkäyspelin rakenteet eivät toistuvasti tuota laatumaalintekopaikkoja. Itse näkisin, että rakenteiden tulee olla sellaiset, että suora pitkä hyökkääminen mahdollistuu. Olen siitä kirjoittanut jo neljä ja kaksi vuotta sitten, mutta toisto on opintojen äiti.

Suoralla pitkällä hyökkäyksellä tarkoitetaan vastustajan maalia kohti pystysuunnassa etenevää hyökkäystä. Se eroaa pelkästä pitkästä hyökkäyksestä, jossa palloa voidaan pyöritellä ympäri kenttää ja vastustajan viisikon ulkopuolella. Suorassa pitkässä hyökkäyksessä sen sijaan mennään vastustajan viisikon sisään pystysuunnassa: murtaudutaan sinne halutulle parhaalle maalintekoalueelle.

Suorat pitkät hyökkäykset eivät vain onnistuessaan tuota laatumaalintekopaikkoja ja paranna nopeaa hyökkäämistä (samat rakenteet). Tunnetusti ne myös mahdollistavat proaktiivisuuden puolustuksessa tilanneprässin muodossa, joka taas johtaa useampiin riistoihin ja vastahyökkäyksiin.

Miten tavoite voidaan saavuttaa? KalloCast:ssa Nykky painotti palaverien, varsinkin pelaajien välisten sekä seuratyön merkitystä. On tietenkin aivan oikein, että seuroissa tehdään maajoukkueen pohjatyö. Maajoukkue on kuin kirsikka kakun päällä. Asia on takuulla myös niin, että pelaajien ymmärrys mistä tahansa pelin osa-alueesta vaatii heidän omaa asioiden työstämistään ja yleisesti ottaen korkeatasoista yhteistoimintaa, jonka tuottamisessa Nykky on mestari.

Jälleen täydentävästi kuitenkin ehdotan, että nämä keinot eivät vielä riitä vision 2020 tavoittamiseen. Vaaditaan ensinnäkin, että maajoukkue on oikea esimerkki seurajoukkueille vision tavoittelusta. Vaikutussuhde kulkee sekä alhaalta ylös että ylhäältä alas.

Toisekseen automatisoitua vaarallista pitkää hyökkäämistä eli oikeita hyökkäyspelin rakenteita tuskin saavutetaan ilman järjestelmällistä harjoittelua myös maajoukkueessa. Maajoukkueessa on väistämättä koostumuksia, jotka eivät tule suoraan seurajoukkueesta. Näiden viisikoiden kohdalla ainut mahdollinen paikka järjestelmälliseen harjoitteluun on maajoukkueessa, jossa harjoitteluaikaa on vähemmän kuin seurajoukkueissa. Maajoukkueessa harjoittelun tehokkuus siis korostuu. Hyökkäyspelin järjestelmällinen harjoittelu ei ole vain pelaamista, vaan myös tarkkojen tavoitteellisten, pelinomaisten harjoitteiden toteutusta.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Jani Hakkarainen
Jani Hakkarainen
Analyytikko, asiantuntija ja filosofi.
Twitter: @hakkarainenjani