Piskuinen Suomi on ollut historiallisesti altavastaaja ja edelleen paikoin hieman heikko kansallinen itsetunto aiheuttaa erikoisia ilmiöitä.

Yksi näistä on Suomi mainittu – torille! -ajattelumalli, jossa jokainen pienikin härmäläismaininta saa joskus huomattavan mittavasti julkisuutta suhteessa asiaan. Usein tätä nähdään varsinkin urheilun ja kulttuurin puolella.

Dome Karukoski, 43, ei mene julkisena hahmona mainittuun kategoriaan. Vuonna 2019 julkaistun Hollywood-elokuvan Tolkien ohjannut Karukoski on profiililtaan maanläheinen tähtikategorian taiteilija. Tässä suhteessa jopa ehkä liiankin pieni paikallistähti. Pitää muistaa, että Tolkien-tason ohjauksia ei Suomesta käsin ole päässyt tekemään monikaan mies tai nainen.

Suomi on nyt mainittu, mutta onko nyt myös paikoin heikkoitsetuntoinen salibandy mainittu? On toki. Karukoskesta suomalaiset salibandyihmiset ehkä jo tiesivätkin sen, että reikäpallon perässä on tullut juostua, mutta oikeastaan Karukosken valmennusura on peliuraa mittavampi.

Salibandy nostettiin myös esille Karukoskesta keväällä ilmestyneessä elämäkerrassa Hymypoika – Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin. Kalle Kinnusen ja Matti Rämön kirjassa tuodaan esille myös Karukosken suhdetta salibandyyn ja kerrotaan eritoten nuoruuden valmennuspesteistä. Nyt Karukoski pääsee kertomaan lisää urheilun ja taiteen solmukohdista, persoonista, valmennuskokemusten vaikutuksesta työuraan ja näiden kaikkien seikkojen leikkauspinnoista.

Salibandykipinä syttyi teini-iässä

Karukosken salibandyura käynnistyi monelle lajin pariin vihkiytyneelle tutulla tavalla – koulun liikuntatunnin kautta. Sitä ennen harrastuksiin kuuluivat amerikkalainen jalkapallo ja perinteinen jalkapallo.

– Meillä oli koulussa liikuntatunti, jolla pelattiin sählyä niillä vanhan ajan löysävartisilla mailoilla ja semmoisella vanhanaikasella reiättömällä kumipallolla. Maalit olivat ikään kuin jääkiekkomaalit, ne taisivat olla salibandymaalien ensimmäisiä versioita.

– Liikunnanopettajana toimi Sakari, joka esitteli lajin meille ja pelasimme salibandya usein liikuntatunneilla. Meillä oli sellainen erikoinen perinne silloin, että ysiluokkalaiset pelasivat lukion kolmosluokkalaisia vastaan pelin.

– Taisin silloin takoa hattutempun lukion kolmasluokkalaisia vastaan. En ollut oikeastaan pelannut sitä ennen, mutta muistan vieläkin niitä tekemiäni maaleja, mikä on hassu juttu. Paikalla oli myös yleisöä, koska meidän liikuntasaliin mahtui katsojia. Yleisön edessä onnistuminen oli heti positiivinen kokemus lajista, Karukoski aloittaa.

Maila pysyi kädessä, mutta myös valmennuspuoli rupesi kiinnostamaan heti alussa.

– Myöhemmin pari kundia kysyi, että haluaisinko valmentaa heitä, vaikka olin tosiaan vielä peruskoulussa. Rupesin valmentamaan heitä kuitenkin muistaakseni lukion ensimmäisen puolella. Samalla pohdin, että tätähän olisi kiva myös pelata. Ura alkoi tavallaan valmentamisesta, mutta pelaaminen tuli samalla mukaan.

– Perustettiin pojille C-junioreiden joukkue Espoon Kisa-Veikkojen alle ja mukana oli toinenkin valmentaja, jolla oli jo kokemusta esimerkiksi harjoitusten vetämisestä. Perustettiin myöhemmin myös siis A-juniorijengi meille valmentajille ja kavereille, ja päästiin myös lopulta mukaan A-poikien SM-sarjaan. Meillä ei ollut erityisen hyvä joukkue, ja saimme muun muassa Tapanilan Erältä jotain 23-1 turpaan. Suurin syy huonoihin suorituksiin oli se, että emme oikeastaan harjoitelleet ollenkaan, Karukoski muistelee.

Organisoidumpi harrastaminen kiinnosti nuorukaisia uran alkutaipaleelta lähtien.

– Parin kaverin kanssa halusimme enemmän haasteita ja siirryimme joukkueeseen nimeltä LiTo (Liukkaat Tossut), joka perustettiin juuri. Siitä se oikeastaan lähti. Sen jälkeen siirryin Espoon Oilersin organisaatioon ja olin myös Espoon Thunderissa, joka pelasi silloin Divarissa.

– Rupesin silloin miettimään, että valmennusuraani keskittyäkseni peliura saa jäädä sivummalle. Taisin olla siihen aikaan ykkösdivarin tasolla, mutta en oikein päässyt peleihin tai treeneihin, kun oli niin paljon valmennushommia Oilersin junioreissa, Karukoski paketoi alkutaipalettaan lajin parissa.

Kolme syytä valmentaa

Salibandyn pelaamisen aloittamista on kuvailtu usein matalaksi. Valmennuspuolelle lähteminen ei ole niin simppeli tie, eikä se varmasti ihan jokaista laji-intoilijaa kiinnostakaan.

Miksi juuri valmentaminen kiinnosti, Dome Karukoski?

– Taustalla itsekäs ajatus on varmaan se, että tajusin jossain vaiheessa olevani parempi valmentajana kuin pelaajana. Kunnianhimoa minulla on aina ollut ja kilpailuvietti on ollut vahva. Jos on vahva kilpailuvietti niin tajuaa sen missä on hyvä ja missä ei.

– Huomaan sen jo 6-vuotiaasta pojastani, jolla on myös vahva kilpailuvietti. Minun lahjakkuuteni on nimenomaan johtamisessa ja yhteisön luomisessa. Tajusin, että kyseessä on se ala missä minä voin päästä huipulle. Pelaajana sellaista vaihtoehtoa ei ollut, ohjaaja linjaa.

Toinen syy lienee jossain määrin pedagoginen.

– Epäitsekäs syy oli se, että oli todella ihanaa nähdä poikien onnistuvan ja menestyvän. Muistan kun olin 2010 Hartwallilla katsomossa, kun Jouni Vehkaoja ja Suomen joukkue kaatoivat Ruotsin MM-finaalissa. Onhan se ihan mahtava tunne, kun näkee tuollaista, ja muistaa kuinka se ”rimpulakinttu” on ensimmäisen kerran tullut Oilersin treeneihin. Silloin jouduttiin jopa hiukan kalastelemaan miestä mukaan, ja kovin kauaa siitäkään ei mennyt, että hän oli kaksinkertainen maailmanmestari.

Kolmas syy on sekä pedagoginen että sosiaalipoliittinen.

– Kolmas aspekti on se, että samalla kasvattaa nuorista terveitä aikuisia. Oli montakin sellaista kaveria, jotka olisivat muuten hengailleet ostarilla ja päätynyt ties mihin porukoihin. Moni on sanonut vuosien aikana, että harrastuksen takia vähän ”huonommat” kaveripiirit jäivät, ja nuoret saivat onnistumisia lajin parissa.

– Kaikilla ei ollut niin kannustavat vanhemmat. Salibandyssa oli mahdollisuus saada onnistumisia. On ollut hienoa huomata miten heistäkin on tullut tavallisia aikuisia ja ovat päätyneet hyvään elämään, ex-juniorivalmentaja maalaa.

Salibandy kulkee mukana

Karukosken aktiivisimmat salibandyvuodet ulottuvat 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin. Aktiivisesta lajitoiminnasta luopumisen syy oli monelle laji-ihmiselle tuttu siviilielämän haasteiden sovittaminen harrastustoimintaan.

– Valmennusura päättyi aikoinaan 1. divisioonassa Westend Indiansissa. Sitä ennen olin jo kerran lopettanut valmentamisen Oilersissa, kun pääsin elokuvakouluun, eikä aika riittänyt mitenkään. Indiansissa aikatauluja yritettiin sovittaa vuoden ajan, kunnes tajusin, että se ei tule onnistumaan.

– Sain rahoituksen Tyttö sinä olet tähti -elokuvaan (2005) ja se oikeastaan lopetti valmennusuran. Se oli ensimmäinen pitkä elokuvani ja silloin ymmärsin, että näiden urapolkujen yhteensovittaminen ei enää tule onnistumaan, Karukoski selventää.

Pelit maistuvat edelleen. Kirjassa mainitaan, että kansainvälisillä kentillä urallaan ratsastava Karukoski vierailee edelleen ajoittain vanhan kaveriporukan peleissä.

– Vanhat valmennettavani perustivat aikoinaan sen kirjassakin mainitun huvittavalla nimellä lyödyn Lepsämän Suklaan. Se oli aluksi joukkue, joka osallistui erilaisiin harrasteturnauksiin. Käytiin silloin ihan Ruotsissakin pelaamassa eri turnauksissa. Aika hyvin menestyttiinkin, sillä joukkue oli täynnä aika hyviä pelaajia Oilersista ja Indiansista. Mukana on ollut vuosien varrella vahvistuksia myös Enosta ja NST:stä.

– Jossain vaiheessa kun kovemman luokan pelaajat Divarissa ja liigassa totesivat, että pelaamiseen ei ole enää aikaa, perustimme kyseisen joukkueen 6. divisioonaan. Se 5.-6. divisioonan aika oli melko surullista, sillä aika monet pelit päättyivät suoraan 12-0 meidän hyväksi. Vastustaja saattoi tulla vaikka Hangosta ja peli oli toisen erän alussa ohi.

– Noustiin lopulta kolmosdivisioonaan ja se taso on ihan oikea. Nyt ollaan jo aika mankelissa peleissä, eikä jalka enää riitä. Vastustajat on nuorempia ja harjoittelevat, mitä me ei tehdä. Me luotetaan pelinäkemykseen ja iän tuomaan karismaan. Ja vaikea olisi näitä ukkoja enää treeneihin saada, kun joskus junnuna on harjoiteltu kaksi kertaa päivässä. Nyt keskiössä on vähemmän peli ja enemmän näiden vanhojen roistojen tapaaminen, Karukoski arvioi pilke silmäkulmassa.

Valmentamisesta iso hyöty työelämään

Kirjan merkittävin yhtymäkohta salibandyyn piilee siinä, miten Lepsämän kasvatti kuvailee valmennuksesta saamiensa oppien hyödyntämistä ohjaustyössä. Yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin.

– Ryhmädynamiikan ja yhteishengen luominen on aika helppo yhtymäkohta. Kyseessähän on vain erikokoinen ryhmä. Parhaimmillaan Tolkienissa on ollut kolmisen sataa ihmistä paikalla. Se on sellainen aika militanttinen tilanne ja olet siellä pyramidin huipulla. Olet eräänlainen komppanian päällikkö, jolla voi kuitenkin olla se 20-40 ihmistä, jotka ovat aika lähellä sinua.

– Niiden dynamiikasta voit ottaa vastuun tai olla ottamatta. Se riippuu pitkälti oletko ekstrovertti vai introvertti, ja minähän olen nimenomaan ensimmäisen kategorian ihminen. Lähijoukon kuunteleminen ja sen yhteishenki onkin ollut minulle aina henkilökohtaisesti tärkeää. Filosofiaani kuuluu se, että siitä eteenpäin hyvä henki heijastuu myös niihin muihin pienempiin työryhmiin. Tuo seikka selkeästi tullut salibandyn puolelta, Karukoski kertoo.

Salibandyvalmentaja joutuu tietysti käsittelemään erilaisia ihmistyyppejä, mikä ei ole elokuvanteossa ainakaan haittaa tekevä taito.

– Toinen seikka on ollut erilaisten sosiaalisten tilanteiden handlaaminen. Aina voi olla vaikeampia tapauksia ja erilaisia ihmisiä, jotka vaativat erilaista huomiota. Tai erilaista valmennus- tai ohjaustapaa. Se oppi mikä tuli yli 10 vuoden valmennuksesta, on valtava kokemuspankki jota voi edelleen hyödyntää. Paikoin sitä huomaakin, että kohtaa samantyyppisiä ihmisiä kuin aikoinaan valmentajana, ja silloin kokemuspankkia voi ammentaa. Aina asiat eivät tosin kulminoidu lineaarisesti.

Valmentaminen opetti myös päätöksentekotaitoa kiperissä paikoissa.

– Yksi seikka on päätöksenteko. Ohjaamisessa päätöksenteko on absoluuttisen tärkeää. Kun parhaimmillaan 400 hengen joukkue lähtee toteuttamaan päätöksiä niin niitä on aika vaikea muuttaa enää jälkikäteen. Päätösten takana tulee pystyä seisomaan, kuten salibandyssakin.

– On ne viisi jätkää, jos olet häviöllä minuutin ennen loppua ja se kuudes jätkä, joka menee kentälle maalivahdista. Valintojen takana pitää pysyä ja niille viidelle (kuudelle) jätkälle pitää löytyä luottamusta. Päätöksentekotaitoa tarvitaan molemmissa pesteissä ja sen osaaminen luo luottamusta ryhmän sisällä, Karukoski sanoo.

Kokoava voima ja ydin on edellä mainituista seikoista kumpuava luottamus.

– On äärimmäisen tärkeää, että ihmiset pystyvät operoimaan maksimaalisella tasolla ja kaikki niistä päätöksistä ei ole niin kriittisiä kuin se loppupelin ratkaisuminuutin tilanne. Kaikki pienetkin päätökset ovat osa luottamuksen rakentamista, jonka myötä yhteinen taival hahmottuu. On tärkeää, että strategia selkeytyy kaikille matkan varrella ja siihen myös uskotaan. Kaikki rakentuu pienistä hetkistä. Elokuvan teossa tai salibandyssa mukana olevat tekijät kyllä aistivat ne hetket, kun kippari ei itse luota strategiaansa, Karukoski summaa.

Manageri ja alkemisti

Ohjaajan aiemmista kommenteista saattaa päätellä, että ihmislähtöinen valmennustyyli on lähellä sydäntä. Jalkapallosta tuttu manageri-malli sopii hyvin Karukosken profiiliin. Salibandyn puolella tästä tyylistä tunnetaan varsinkin Petteri Nykky, joka on Karukoskelle tuttu valmennusvuosiltaan.

– En ikinä pitänyt itseäni minään taktiikkavelhona. Se puoli ei ikinä kiinnostanut, vaikka kävin lajin taktisia kursseja. Paljon keskustelin taktiikoista silloisten Oilersin huippuvalmentajien Pasi Tilanderin ja Petteri Nykyn kanssa.

– Minulla oli valmentajaparina Tapio Pauri, joka oli pelannut HNMKY:ssa liigaa, ja hän taas otti paljon vastuuta taktisesta puolesta, sillä minua kiinnosti ihmislähtöinen puoli, kemioiden yhteensovittaminen ja pelaajien yksilökasvatus. Taktinen puoli olisi varmasti kohentunut, jos olisin vielä jatkanut valmennusta.

– Nykky oli hieno persoona ja otti minut silloin viimeisinä valmennusvuosina vähän niin kuin siiven alle. Hän ehkä halusi kasvattaa minusta valmentajan Oilersin organisaatioon. Nykyltä tuli hyviä vinkkejä ja valmennettiinkin yhdessä jotain liigan harjoitusturnauksia. Tärkein asia oli halu oppia ihmisjohtamista ja se on ollut intohimo myös elokuvanteossa, Karukoski avaa.

Kumman hallinta on helpompaa: ison kuvausryhmän vai junioriurheilujoukkueen?

– Kuvausryhmän hallinta on helpompaa, sillä auktoriteettiasema on selvä ja se tulee palkkasuhteesta. Junioriurheilujoukkueessa on mukana joukkueen lisäksi vielä vanhemmat. Olen siinä mielessä ollut onnellisessa asemassa, että en ole oikeastaan kokenut haastavia vanhempia. Olin siinäkin suhteessa auvoisessa asemassa, että taustajengi oli hyvä. Innostusta oli, mutta omalle lapselle ei vaadittu etuja.

– Ymmärrän haasteen myös siinä, että olet paikalla olevien lasten lisäksi vastuussa myös vanhemmille jotka eivät ole paikalla, mutta odottavat, että siitä pelaamisesta on hyötyä lapsille. Osa lahjakkaista lapsista lopetti silloin ja tajusin, että heidän vanhemmillaan saattoi olla korkeita odotuksia muiden elämänalueiden asioiden suhteen, kuten koulutuksen. Ei ehkä osattu nähdä sitä, että urheilu antaa myös paljon muille elämänaloille, ja sen huomaa jos katsoo vaikka korkeasti koulutettua Tero Tiitua.

– Ohjaaminen on autöritääristä puuhaa ja päätökset ovat niin nopeita, että niitä ei voi oikein kyseenalaistaa ellei ohjaaja anna siihen lupaa. Tässä on ohjaajien välisiä eroja, ja osa ei tosiaan anna mitään siimaa, Karukoski vertaa.

Aiempi kysymys viittasi osin siihen ajatukseen, että kuvausryhmistä saattaa yleisen stereotypian perusteella löytyä melko persoonallisia tapauksia. Persoonallisuus on osin abstraktia ja ihmiset tulkitsevat asiaa eri tavoin.

Molemmissa maailmoissa elänyt Karukoski selittää hienosti eron sen suhteen miten erilaista urheilijanuorten ja taiteilijoiden persoonallisuus on ollut hänen näkökulmastaan. Myös taiteilijapersoonan ja taiteellisen persoonan ero tulee avattua ainakin jossain määrin.

– Omat kokemukset nuorista ja kasvavista 16-22-vuotiasta espoolaisista ovat villejä, ja siellä oli todella paljon mahtavia peroonia. Ei niistä kenestäkään taiteilijoita tullut, mutta luonteeltaan monet olivat taiteilijapersoonia. Ihan sen porukan elämänintoa ja ymmärrystä hetkistä, jotka voivat olla kauniita. Se on taitelijapersoonan yksi piirre.

– Aina taiteilijapersoonien kohdalla puhutaan kiukuttelusta tai itsekkyydestä, mutta siitä ei ole kyse. Näen, että taiteilijapersoona on enemmän sellainen, joka arvostaa elämän kauneutta. Kun ymmärtää hetkien merkityksen niin antaa myös liekin palaa täysillä sitä kautta, Karukoski kuvaa elämän varrella ystävikseen kehittyneitä urheilijanuoria.

Ja jatkaa.

– Jos tällaiset persoonat eivät kuitenkaan valitse taiteilijan ammattia niin he niin sanotusti tasaantuvat, ja heistä tulee aikuisia. Elokuvapuoli antaa mahdollisuuden olla se taiteilija- tai hulivipersoona pidempään, ja siksi heidänlaisiaan piisaa ihan nykypäivänäkin.

– Näitä eri ihmisryhmiä voi verrata suoraan, sillä molemmista suunnista löytää mahtavia persoonia ja persoonallisuus tulee esiin aika lailla eri elämänvaiheissa.

Urheilu kasvatti – taide opettaa edelleen

Karukoski on ollut aiemmin elämässään julkisuudessa lapsuuden kiusaamiskokemustensa vuoksi, ja kirjassa näitä ikäviä asioita tuodaan esille yhtä lailla. Suomenruotsalaisen äidin ja amerikkalaisen isän lyhyen rakkaustarinan hedelmä oli erilaisena lapsena ikäistensä hampaissa 1980-luvun pikkupaikkakunnalla.

Kumpi avitti enemmän lapsuuden kiusaamiskokemuksista ylipääsyyn: joukkueurheilu vai taidemaailma?

– Joukkueurheilu, koska oli hirveän tärkeä kokea onnistumisen tunteita kiusaamisen aikaan. Kiusaamisen aikaan olin aika hyvä jalkapallossa. Jalkapallo oli pakokeino kiusaamisesta, kun pystyi välitunnilla iskemään sen neljä maalia 15 minuuttiin ja olemaan täysin suvereeni kentällä. Se taas luo onnistumisen ja hyväksynnän tunnetta, mikä on kiusatulle hirveän tärkeää.

– Kasvun kannalta se on merkityksellisempää kuin itseilmaisu. Tässä puhun kuitenkin henkilökohtaisella tasolla, sillä olin itse pelannut jalkapalloa ihan pienestä pitäen ja olin hyvä siinä. Jalkapallo oli mukana jo 2-vuotiaasta lähtien ja sen mukana elettiin vahvasti Kyproksella. Ainoa syy miksi Kypros ei ole lajissa pärjännyt on, että paikallinen junioritoiminta ei ole laadukasta, kertoo Nikosiassa syntynyt Karukoski.

Taiteen rooli on ollut eri tavalla merkittävä.

– Taide ei ole auttanut kiusaamisen suhteen erityisesti, mutta se on auttanut uusien piirteiden löytämisessä itsestäni. Se taas on minkä tahansa taiteenlajin suuruus. Itsestään voi löytää uutta vaikka päivittäin ja se on kasvattanut minua ihmisenä valtavasti. Vanhemmallakin iällä voi siis kasvaa isoin harppauksin.

Karukoski on valmistunut taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalta, eli on hankkinut ammatillisen pätevyyden nykyiseen leipätyöhön, mikä ei ole helppoa, sillä seula ohjaajakouluun on erittäin tiukka. Urheilullinen ekstrovertti oli kirjan mukaan jonkin sortin outolintu 2000-luvun alun taidekoulussa.

Entä toisin päin? Miten taiteilijaan on suhtauduttu urheilijapiireissä?

– Nyt kun pelailee jossain kolmosdivarissa niin kyllähän vastustajat kuittailee aika paljon tuosta taiteilijuudesta. Aika nopeasti siinä ehdotellaan hakemaan Oscaria muualta, jos makaan hyvän taklauksen jäljiltä liian kauan maassa.

– Tuo kuuluu peliin, eikä siinä mitään. Muuten en ole koskaan kokenut taiteilijana, että en saisi salibandypiireissä arvostusta. Salibandy onkin siitä hieno laji, että se on jollain tavalla uusi, mitä kautta siinä on ollut enemmän tilaa persoonille kuin klassisissa lajeissa. En tunne kaikkia lajeja, mutta tuo on yleinen tuntuma.

– Salibandy on englantilaistermillä kuvaten hyvinkin ”welcoming” – tervetuloa kaikki mukaan. Oman tuntuman mukaan se henki on edelleen läsnä lajissa ja hyvä niin, urheiluhenkinen taiteilija kiittää.

Paremmuuden mittaaminen erottaa taide- ja urheilumaailmaa

Taide- ja urheilupiirejä on pyöritelty haastattelussa monelta kantilta, mutta mitkä lopulta ovat merkittävimpiä erottavia tekijöitä molempia tarkastellessa?

– Tavoitteessa tulee isoin ero. Urheilussa tavoitteet ovat hyvin selkeitä ja keväällä mitataan kuka on paras. Mittaaminen tapahtuu hyvin konkreettisen laskennallisen systeemin kautta. Kuka tekee eniten maaleja ja kuka voittaa sen myötä.

– Taiteessa riippuu aina paljon siitä, mikä se tavoite milläkin projektilla on. Vaikka voitat Oscarin tai Jussin niin se ei vielä meinaa, että se on sen vuoden paras tuotos. Taiteessa absoluuttisen parhauden mittaaminen on äärimmäisen vaikeaa, Karukoski jäsentelee.

Sinänsä sivuseikka, mutta antiikin urheiluihanteissa taideaineissa kisailtiin siinä missä urheilussakin. Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä taiteissa taisteltiin olympiatasolla asti. Se kuulostaa nykypäivänä erikoiselta. Silti on edelleen olemassa erilaisia laulukilpailuita, talenttiohjelmia ja muita kisailuja, joissa taiteentekijöitä laitetaan paremmuusjärjestykseen.

– Voidaan ajatella, että Napapiirin sankarit (2010) oli vuoden paras elokuva, sillä se oli katsotuin, ja voitti tärkeimmät Jussit. Ei se kuitenkaan ihan niin simppeliä ole. Suuri ero on siinä, että mitään absoluuttista mittaria ei ole ja aina joku voi nostaa jonkun toisen teoksen yläpuolelle. Ambitio ei siis voi välttämättä suoraan sidoksissa johonkin tulokseen tai haluun olla paras. Hyvyyden mittaaminen on erilaista. Se luo taiteeseen sellaisen epävarmuustilan, että olemassa on vähän oikeita vastauksia.

– Salibandyssa se on helppoa, sillä pitää olla nopein, pitää olla paras taktiikka ja yksilöt. Joukkueen pitää pyöriä parhaan yhteissuunitelman kautta ja löytää yhteiset kemiat. Tietyt lainalaisuudet tekevät siis valmentamisesta paljon helpompaa, kaksi parhaan ohjauksen Jussi-palkintoa voittanut Karukoski analysoi.

Jo aiemmin mainittu Nykky on tosin julkiselta filosofialtaan valmentaja, joka monesti painottaa juuri Karukosken mainitsemia tavoitteisiin liittyviä arvoja tuloksenkin kustannuksella. Urheilussa on kuitenkin tietysti yleissävel, jossa pyritään olemaan toista parempi erilaisin keinovalikoimin.

– Vanha valmentajaparini Pauri opetti minulle äärimmäisen upean viisauden, että ”samaan lopputulokseen voi päästä monen tien kautta”. Valmentaja tekee valinnan mikä tie otetaan tavoitteen saavuttamiseksi. Tuo viisaus oli äärimmäisen suuri, jota kannan mukanani edelleen, sillä se pätee myös elokuvissa. Elokuvien puolella se on monesti jopa vielä enemmän totta.

Karukoski ottaa vielä yhden esimerkin omalta valmentajauraltaan.

– Oilersin junioreissa meillä oli ikäluokka, jossa pelasi mainitun Vehkaojan lisäksi muun muassa Teemu Lehikoinen, Tarmo Kirjonen, Tomi Lautanen ja muita liigatason myöhempiä huippupelaajia. Mukana oli sillä kaudella kymmenkunta miesten liigarinkiin kuulunutta pelaajaa ja olimme lopulta kolmas tai neljäs. Mitä jos yhtäkkiä väittäisin, että olimme paras joukkue? Elokuvassa moisen väitteen voi tehdä ja siinä se suuri ero piilee. Asbtraktius on myös hienoa, mutta toisaalta valaa epävarmuutta. Urheilussa toisen paremmuus on helppo niellä. Elokuvassa asiaa voi epäillä vaikka olisi Jussi kädessä. Se on toisaalta hienoa, mutta lisää epävarmuutta.

Huiput huippuja, mutta yksilöissä on eroja

Taiteesta ja urheilusta löytyy postmodernin ajan maailmantähdet. Alojensa huipuissa on tietty individualistinen aura, mutta Karukoski ei näe suoraa yhtenäisyyttä huippu-urheilijan ja huippunäyttelijän välillä, eikä oikein pidä ajatuksellisesti muottien luomisesta.

– Eroja löytyy, mutta en haluaisi stereotypisoida kumpaakaan leiriä. Jos puhutaan yksilöistä niin niitä ei voi kategorisoida, koska totta kai on myös yksilöitä, jotka eivät osu mihinkään muotteihin. Se on kiusaamisenkin lähtökohta, jonka avulla toinen voisi toista väheksyä.

– Silloin kun kategoriosoi, katsoo sitä toista leiriä alaspäin. Huippu-urheilijoilla on usein vähemmän aikaa lukea, vaikka nykyään voit vaikka kuunnella äänikirjaa maratonilla. Taiteilijoilla lukeneisuus on yleisempää, ja sitä kautta sitten tarinallinen ajattelu on hyvin erilaista. Se on iso yksi ero.

Urheilijoissa yksi hyve paistaa läpi.

– Urheilut ovat taas oppineet usein olemaan paljon organisoidumpia ja ovat usein ajallaan. Ymmärrys kellosta lienee se isoin ero. Se ero on jokseenkin henkinen, mutta ei niin helposti yleistettävissä. Kaiken kaikkiaan pidän yleistämistä tosi vaarallisena, elokuvamies summaa.

Pohjavireestä kuitenkin sen verran, että varsinkin Atlantin toisella puolella eri alojen ”menestyjät” tuntuvat viihtyvän tiiviisti yhdessä, olivat sitten urheilijoita tai näyttelijöitä. Kulttuuri on kuitenkin kokonaisuudessaan hyvin erilainen.

– Amerikkalaisessa kulttuurissa menestyjät ovat usein keskenään. Suomessa tällaista ajattelua ei ole. Suomessa ollaan kavereita, koska tyypit ovat hyviä ihmisiä. Se on suomalaista ajattelua. Suomessa sosiaalinen status ei ole niin olennaista.

Huippuyksilöillä maaliviivan näkeminen yhdistää.

– Huippuyksilöitä yhdistää tietysti se valtava kunnianhimo, omistautuminen ja kyky nähdä mihin pallo on menossa, eikä mennä sinne missä se pallo on. Se yhdistää taidetta ja urheilua, että ymmärtää myös mihin kehitys kulkee.

– Elokuvassa ohjaaja voi ohjata hetkeä tai kokonaisuutta. Kokonaisuuden ohjaaminen vaatii visiota nähdä pitkälle, vaikka tilanteet elävät. Se on huippuohjaajan merkki. Jos juokset sinne missä se pallo on, niin kohta se ei ole siellä. Elokuva muuttuu lennossa, ja pelissä viisikoiden myötä pelin painopiste muuttuu, ja täytyy osata ymmärtää mihin se peli on menossa.

– Sen kun yhdistää intohimoon, harjoitteluun ja kunnianhimoon niin monesti nämä seikat yhdistävät onnistujia taiteenlajista riippumatta, suomalaistaitelija päättää.