Täytyy myöntää, että tämän tekstin tilalla oli alunperin toisenlainen tekele. Teksti, jossa muistutettiin kaikkien aikojen pelaajan suuruudesta kentällä ja kaikista huimista ominaisuuksista, joita moni tulee muistelemaan vielä pitkään.
Mitä enemmän pohdin Mika Kohosen omia sanoja ja muiden hienoja kommentteja miehestä, varsinainen urheilu-ura saa isossa kuvassa lopulta pienemmän roolin. Kohonen oli maailman paras pelaaja kautta aikain, mutta maailman absoluuttisella huipulla olleeksi urheilijaksi harvinaisen inhimillinen hahmo, joka ei myöskään pelännyt näyttää sitä.
En tunne henkilökohtaisesti Kohosta juuri ollenkaan ihmisenä, ainoastaan urheilijana. Yhteisissä kohtaamisissa molemmat ovat olleet aina työasioilla. Minä toimin kysyjänä, hän vastaajana. Kohonen on sillä saralla ammattilainen.
Olen kuitenkin kuullut Kohosesta paljon asioita vuosien varrella. Yksi asia mikä on toistunut, on ihmisten kohtelu ja kohtaaminen.
Olen kuullut, että eräs tällä hetkellä korkealla tasolla pelaava pelaaja sai kokea nettikiusaamista nuorempana. Menemättä yksityiskohtiin, Kohonen auttoi sekä tsemppasi tätä nuorukaista, ja vieläpä useaan otteeseen puhelimitse ja viestitse. Kohonen oli asiassa itse aktiivinen alunperin ja auttoi pelaajaa selviämään vaikeassa tilanteessa.
Lähes jokainen joka on Kohosen kohdannut pelaajana korostaa juuri sitä, että hän on osannut ottaa muut huomioon ja kohdella muita hyvin. Tätä ei varmasti voi sanoa kaikista maailman parhaista pelaajista lajeissaan.
On jordaneita ja messejä, jotka ovat oman lajinsa kunkkuja, mutta käytös voi olla täysin ala-arvoista joukkueen sisällä. Lajit ovat tietysti huomattavasti isompia, mutta paras on aina paras oli laji mikä tahansa. Se nousee helposti hattuun, mutta Kohoselle näin ei ole koskaan käynyt.
Sen sijaan Kohonen on ollut jopa liian vaatimaton. Varmasti siksi, että hänen suurin kirittäjänsä oli hän itse. Hän oli itselleen ankara, ja sellaista itsekriittistä luonnetta voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta nöyrä luonne teki varmasti urasta pidemmän.
Kohonen puhuu paljon kilpailemisen tärkeydestä. Se on tietysti elimellistä, jos meinaa pysyä huipulla. Se voi mennä pahasti ylikin, mutta vaajakoskelaisesta ei voi sanoa, että se olisi näkynyt vaikkapa kepulikonsteina, kuten se joskus näyttäytyy.
Toinen sana mikä Kohosen puheessa toistuu on rakkaus. Rakkaus lajia ja pelaamista kohtaan. Siinä on monelle opittavaa, koska jokaisesta Kohosen solusta ja ratkaisusta näkyy, että mies todenteolla rakasti pelaamista ja salibandya.
Loukkaantumiset ja masennus, siinä kaksi hyvin ikävää aihetta. Kohosen kroppa koki kovia, ja se näkyi arkielämässä lukuisina vaikeuksina. Sitä seurasi masennus, joka äityi lopulta vaikeaksi. Maailman paras olikin vain ihminen.
Ei. Ei vain ihminen, vaan ihminen niin kuin kaikki muutkin. On tärkeä opetus huomioida, että kaiken glorian ja kunnian takana on aina ihminen. Kohonen näytti sen ja kertoi avoimesti myös mielenterveysongelmistaan. Aikana jolloin urheilupiireissä niistä useammin vaiettiin kuin kerrottiin julkisesti. Se on antanut, ja antaa huippu-urheilijoille jatkossakin mahdollisuuden olla ihminen eikä kone.
Kohonen valittiin vielä 35-vuotiaana maailman parhaaksi pelaajaksi. 35-vuotias on ikämiesikäinen salibandyssa. En voi olla ajattelematta, että oliko peliesitysten arviointi sen jälkeen epäreilua meiltä lajin seuraajilta? Vertasimmeko aidosti Kohosta muihin pelaajiin vai huippuvuosien Kohoseen? Kysymys ei ole sinällään tärkeä, mutta koen, että ainakin uran viimeisissä Kohosen suhteen oma suhtautumiseni oli paikoin liiankin kriittistä.
Kohosen osalta seurattiinkin vuositasolla sitä, että koska ura loppuu. Hän sanoi aina, että ulkopuoliset eivät asiaa päätä, mikä on oikea lausunto aiheesta. Hän ei aina pitänyt median kysymyksistä lopettamisen osalta, ja osa viimeisen vuosikymmenen kritiikistä otti koville. Se on täysin ymmärrettävää myös.
Me suomalaiset monesti arvostamme sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Tietynlainen vaikeuksien voittamisen arvostus on varmasti dna:han kirjoitettu, sillä piskuisen kansan tunnussana on sisu, joka on vieläpä sana joka ei ihan suoraan käänny muille kielille.
Meille Juha Mieto on sankari, vaikka hävisikin. Miedossa on se ripaus ”perkelettä” mikä meistä monia kiehtoo. Kansallinen esikuva on myös Täällä Pohjantähden alla -päähenkilö Jussi Koskela. Nöyrä mies, joka kuvastaa sisua ja tarmoa.
Kohonen osoitti juuri tätä sisua, tarmoa ja perkelettä uransa loppua kohden. Ensimmäisten mestaruuksien tullessa hän oli 31-vuotias ja juuri silloin alkoivat vaikeudet polven kanssa. Sen jälkeen ura jatkui vielä yli vuosikymmenen. Ensiksi ylivoimainen Kohonen ei ollut voittaja, sittemmin voittaja-Kohonen olikin pian liian vanha monien silmissä.
On jokseenkin ristiriitaista, että taitopelaajan sisua ei lopulta arvostettu kovinkaan paljon. Hän itse sanoi arvostavansa urallaan eniten juuri lopun uhrauksia. Perhe jäi eri maahan, harjoittelu oli tiukkaa ja pääkopan sisällä oli jatkuva ristiriita siitä, että ei pysty suoriutumaan sillä tasolla miten haluaisi.
On ihmillistä, että kroppa taistelee vastaan jo 30 ikävuoden jälkeen. Kohonen taisteli kunniakkaasti vastaan, mutta akillesjännevamma 42 vuoden iässä oli lopulta liikaa. Ura ei kestänyt liian pitkään, se kesti juuri niin kauan kuin urheilija itse halusi. Päätös lopetuksesta otti koville, ja Kohonen on kertonut itkeneensä vuolaasti sen tehtyään.
Erityisellä pelikäsityksellä varustettu Kohonen edustaa ikänsä puolesta x-sukupolvea sen viimeisten vuosikertojen osalta. Salibandyn kasvu Suomessa tapahtui pitkälti tuon sukupolven työn tuloksena. Kohonen oli yksilönä merkittävä esimerkki tällä saralla.
Hän valloitti ensin Suomen kentät ja sitten päihitti ruotsalaiset. Omalla maallaan, omassa lajissaan. Pian Suomi päihitti Ruotsin maajoukkueena ja on noussut pikkuveljen asemasta tasaveroiseksi taistelijaksi. Se ei toki ole yksin Kohosen ansiota, mutta esimerkin voimaa ei voi vähätellä.
Salibandy on maanläheinen laji, ja on hyvä, että kaikkien aikojen pelaaja on maanläheinen persoona. Hän ei ole etäinen stara, vaan aikaa löytyy varmasti kelle tahansa sitä haluavalle. Se on yksi lajin vahvuuksista.
Kohonen nostaa omalta uraltaan tärkeimmiksi asioiksi kohtaamiset eri ihmisten kanssa, oli sitten kyse joukkuekavereista tai muista lajiin liittyvistä hahmoista. Se voi kuulostaa kliseeltä, mutta Kohonen myös selkeästi tarkoittaa sanomaansa.
Perhesuhteita ei voi Kohosen kohdalla unohtaa. Mikko ja Mika Kohosen veljesrakkauden seuraaminen kentällä ja sen ulkopuolella on ollut ulkopuolisen silmin kaunis tarina kadehdittavasta sisarsuhteesta.
Kohonen on aina myös nostanut esille perheensä, vaimo Cecilian ja pojat. Perhe on joutunut tekemään uhrauksia uran eteen, ja Kohonen ei ole sitä unohtanut ikinä mainita. Ei liene huono veikkaus, että jälkikasvustakin kuullaan vielä salibandykentillä.
Kovassa, ja paikoin pinnallisessa urheilumaailmassa pehmeille arvoille ei aina löydy sijaa. Tässä suhteessa Kohonen ei pelännyt näyttää omia tunteitaan ja heikkouksiaan.
Kohosen lopettaminen on yhdistänyt salibandymaailmaa poikkeuksellisella tavalla. Se kertoo siitä, että Kohonen on lajinsa kaikkien aikojen suurin, mutta myös ihminen isolla iillä. Se on lopulta kaikkein tärkein perintö Kohoselta urheilijan roolissa.
Kohosen urasta laajemmin:
Kaikkien aikojen paras salibandypelaaja Mika Kohonen lopettaa mittavan peliuransa: ”En vaihtaisi mitään pois”
KalloCast: Kuningas Kohonen lopettaa – ”Kaikki ominaisuudet oli ihan mintissä”
Mikä teki Mika Kohosesta kaikkien aikojen parhaan? – pikkuveli ja lapsuudenystävä kertovat: ”Aika pahasti Mika meitä nöyryytti niissä peleissä”
”Mikan sentteriys oli vailla vertaa” – entisestä pelikaverista kasvoi Petteri Nykyn luottomies