Salibandyvalmentaja Jouni Juurela tietää saman kuin lapsuudenkaupunkinsa työmiehet: miltä tuntuu työskennellä pohjalla.

Outokummun historia kumpuaa kaivostoiminnasta. Siellä huhkittiin vuosikymmenet satojen metrien syvyydessä kuparimalmin ja -rikasteen perässä.

Outokummun kaivos suljettiin 1989, neljä vuotta ennen Jouni Juurelan syntymää. Hän on alkanut rakentaa omaa leipäpuutaan rakentamisen omanlaisistaan syvyyksistä.

– Olen saanut aloittaa salibandyn ruokaketjun pohjalta. Pelaajana en ollut mikään erikoinen, joten takamatkalta on pitänyt lähteä. Helpommalla se olisi lähtenyt isommasta kaupungista, sanoo Juurela nyt, Divari-joukkue O2-Jyväskylän 28-vuotiaana päävalmentajana.

– Lapsena ei tullut juuri harrastettua, kun siellä peltojen ja lehmien keskellä ei ollut hirveästi harrastusvaihtoehtoja.

Juurela innostui salibandysta teini-iässä. Kun oman ikäisille ei ollut toimintaa, piti perustaa oma seura. Nimeksi tuli Salibandy Hullut. Kyllä, luitte oikein: tämän jutun otsikossakaan ei ole kirjoitusvirhettä.

Hulluutta ja ennakkoluulottomuutta Juurelalta onkin vaadittu, kun hän on raivannut askel askeleelta tietään salibandyurallaan.

Kun Juurela kävi nuorukaisena pelaamassa Kontiolahden LeBa-96:ssa, hän saattoi taittaa 70 kilometrin treenimatkan talvellakin kevytmoottoripyörällä.

Kolmea ikäluokkaa kantapään kautta

Valmentaminen tuli kuvioihin, kun oma seura Salibandy Hullut saatiin pystyyn.

Uuteen seuraan perustettiin myös pienten junioreiden joukkue, ja muutaman kuukauden päästä lasten joukkueita oli pystyssä jo muutama lisää.

– Muutamana vuonna Outokummussa valmensin parhaimmillaan kolmea ikäluokkaa.

Nykyisin noin 6500 asukkaan pikkukaupungissa Pohjois-Karjalassa valmentamisen aloittaminen on muovannut Juurelasta omanlaisensa tekijän.

– Isommassa paikassa joihinkin pisteisiin olisi päässyt helpommalla ja oppinut muilta, mutta tämä polku on tuonut tiettyä kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä. Mistään ei ole tullut juurikaan selkeää mallia, vaan kaikki pitänyt opetella kantapään kautta. Salibandyn ajattelemiseen ja puuhailemiseen on mennyt reilun 10 vuoden aikana paljon aikaa.

Vauhtia Savosta

Kova työ on palkittu, sillä Juurelalle alkoi avautua ovia – ja sitten tapahtui nopeastikin. Vuonna 2015 hän muutti Kuopioon ja meni Welhojen C-poikiin Jarno Nikulaisen apuvalmentajaksi.

– Nikulainen oli ensimmäinen salibandyvalmentaja, jonka touhua olen päässyt seuraamaan vierestä.

Jo seuraavana keväänä 2016 Juurela sai salibandysta palkkatyön. Mikkelin Hatsina haki seuratyöntekijää, Juurela haki ja pääsi – vähän yllätyksekseenkin. Osa-aikaisena alkanut pesti päivittyi vuoden sisällä kokopäiväiseksi valmennuspäällikön tehtäväksi.

– Vasta jälkikäteen olen ajatellut sitä, että aika nuorena on päässyt noihin hommiin. Silloin teki parhaansa, minkä osasi. Joitakin juttuja meni varmaan nappiin ja joitakin vihkoon. Sen vuoden aikana opin aika paljon.

Fanilasit vaihtuivat valmennuspäällikköyteen

Vuonna 2017 tapahtui taas: Juurela suoritti Salibandyliiton huippuvalmentajakoulutuksen ja Josban junioreissa aukesi valmennuspäällikön paikka.

– Ajattelin että jos sitä ei nyt hae, sinne ei pääse varmaan koskaan. Eikä varmaan olisi päässytkään, kun sen jälkeen sinne on tullut Janne Tähkä.

Josba tarjosi Juurelalle paikkaa ja hänelle koitti paluu kotimaakuntaan.

– Olihan se aivan huikea juttu. Ei ollut kauhean monta vuotta mennyt siitä, kun olin vielä fanilasit silmillä katsomassa Josban liigajoukkueen pelejä ja toimintaa sieltä käsin.

Juurela työskenteli Josbassa valmennuspäällikkönä 2017-19.

– Pari vuotta meni hyvin. Saatiin valmennuslinjaa aluille ja ajettua seuraan tiettyä ideologiaa, mitä käyttävät osittain tänäkin päivänä. Lähtökohtiin nähden se meni yllättävän hyvin.

Hän valmensi Josban A-nuoria, akatemiajoukkuetta 2. divisioonassa sekä C-nuoria.

Kaudeksi 2019-20 hän sai kutsun Josban Divari-joukkueen valmennusryhmään, jota johti Antti Ruokonen.

– Se oli aikamoinen oppikoulu. Ensimmäistä kertaa pääsi näkemään kaikissa liemissä keitetyn salibandyvaikuttajan puuhaa, Juurela muistelee.

– Kyllä siinä minuakin kuunneltiin, pääsin vaikuttamaan asioihin jälkikäteen ajatellen yllättävänkin paljon. Eniten ajatuksia sain hyökkäyspään pelaamiseen.

Puhelu Ampparinpesästä

Viime kauden Juurela toimi kontiolahtelaisessa LeBa-96:ssa C-nuorten päävalmentajana. Joukkue menestyi lähtökohtiin nähden hyvin, ja otti voitot muun muassa Classicista ja SPV:sta. Kauden jälkeen Juurelan puhelin soi, ja häntä pyydettiin Jyväskylään O2:n miesten Divari-joukkueen päävalmentajaksi.

– Viime keväänä mutustelin, pitäisikö taas lähteä salibandyn perässä eteenpäin.

Juurela päätti lähteä, kun salibandytyön ohella suoritetut tradenomin ammattikorkeakouluopinnotkin Joensuussa oli saatu pakettiin. Jyväskylästä löytyi päivätyö paikallisen TE-toimiston virkailijana.

Kuten tästäkin jutusta on selvinnyt, Juurela on ollut valmis pakkaamaan muuttokuormat matalalla kynnyksellä aiemminkin.

– Kun on lähtöisin aika pienestä kaupungista, jossa ei tapahtunut mitään juuri koskaan, niin nyt haluan nähdä erilaisia paikkoja ja tutustua ihmisiin. Matkan varrella on auennut aika hyviä mahdollisuuksia.

Ura Divarin päävalmentajana alkoi kivikkoisesti, kun ”Ampparit” hävisi neljä ensimmäistä sarjaotteluaan. Sen jälkeen tulokset ovat parantuneet, ja nyt O2 taistelee Divarissa pudotuspelipaikasta.

– Saimme joukkueen myöhään kasaan, kun viimeiset sopimukset tehtiin vasta alkusyksystä. Alussa vähän haettiin askelmerkkejä ja tutustuttiin, mutta nyt se on piristynyt jonkin verran.

”Se on suurin vahvuuteni valmentajana”

Sormi ei ollut kuulemma paniikkinappulalla edes alun tappioputkessa.

– Kyllä siinä oli luotto, että lähtee kääntymään. Valmennustiimin kanssa analysoitiin aika tarkkaan, mistä homma on kiinni ja mihin asioihin pitää reagoida. Se oli mukavaa, että ideologiaa ei tarvinnut hirveästi muuttaa tai luopua omista jutuista.

Juurelan salibandyajattelussa keskiössä on hyökkäyspeli ja pallollinen pelaaminen.

– Se on suurin vahvuuteni valmentajana: sitä on eniten seuraillut ja kiinnittänyt huomiota heti uran alusta saakka, Juurela arvioi.

– Puolustamisessa tärkeintä itselleni on, että ollaan aktiivisia ja pyritään riistämään kauempanakin omasta maalista. Hyökkäyspelaaminen taas perustuu siihen, että liikutaan viisikkona ja pidetään palloa pitkiä aikoja.

Suolla juoksijoita haastamaan

Näistä perusperiaatteesta Juurela haluaa O2-Jyväskylän pitävän kiinni myös Suomen cupin välierässä, jossa Divarijoukkue haastaa hallitsevan cupmestarin Seinäjoen Peliveljet.

-Ei ole järkeä lähteä hakemaan myyräpuolustusta. Lähdetään pelaamaan omilla korteilla ja omalla tyylillä. Sillä tulee paras kokemus ja eniten hyötyä loppukauteen. Yhden pelin takia ei kannata lähteä kokeilemaan sirkustemppuja.

Ottelu pelataan Turussa cupin loppuhuipentumassa perjantaina 7.1. kello 21, ja se on nähtävissä suorana lähetyksenä Yle Areenan kautta.

– Onhan se kaikille meistä joukkueessa huikea juttu, että sinne päästiin. Siitä on koetettu ottaa virtaa. Tämä ei ole divarijoukkueille jokavuotista humppaa. Pitää nauttia siitä, Juurela sanoo.

– Treenataan joulutauko niin, että pystytään haastamaan suolla juoksijoita Turussa.

Liiga mielessä

Mikäli Juurelan ura etenee niin kuin hän itse tavoittelee, valmentaja pääsisi haastamaan liigajoukkueita useammankin.

– Haluan ehdottomasti valmentaa liigassa ja olla siellä niin hyvä kuin pystyy. Hyvässä liigajoukkueessa olisi kiva joskus vaikuttaa. Sinne on toki vielä paljon matkaa.

Pitkän matkan Juurela on taittanut jo tähänkin pisteeseen asti. Loppuun vielä yksi kysymys: mitä kuuluu nykyisin Salibandy Hulluille?

– Se on kuollut ja kuopattu aikaa sitten. Seura kaatui, kun lähdin haistelemaan maailmaa.