Juha ”Juhis” Kivilehdon kaudella 1998-1999 alkanut pääsarjajaura päättyi viime keväänä uran 10. Suomen mestaruuteen Classicin paidassa.

Viimeisessä jutussa ääneen pääsee Kivilehto itse ja siinä hän vastailee muiden kanssa käydyissä haastatteluissa nousseisiin seikkoihin. Toisin kuin aiemmat, Kivilehdon haastattelu noudattelee esitysmuodoltaan normaalia formaattia, eikä mukaile puheenvuoroa.

Peliura päättyi keväällä 10. mestaruuteen, ja liigassa se tarkoitti sitä, että Mikael Järvi ja Juha Kivilehto ovat sarjan kaikkien aikojen eniten mestaruuksia voittaneet pelaajat.

– Takana on pitkä ura ja pitää olla kiitollinen, että sai pelata noin kauan huipulla. Ei ole ihan arkipäivää meidän lajissa, eikä nyt ihan hirveän monessa muussakaan lajissa, että pystyy pelaamaan yli 20 vuotta pääsarjatasolla kahdessa huippumaassa, Kivilehto paalutti.

Muutamakin henkilö Kivilehdon ystäväpiirissä arvioi, että peliura oikeastaan oli loppumassa jo noin viisi vuotta sitten, ja sen olisi pitänyt päättyä Ruotsissa. Ruotsin reissun jälkeen puolustaja pelasi vielä viisi kautta Classicissa voittaen neljä SM-kultaa ja yhden MM-kullan.

– Ensimmäisen kerran olin lopettamassa silloin kun lähdin Ruotsiin. Tarkoitus oli, että pelaan siellä muutaman vuoden, lopetan ja jään Helsingborgiin siihen seuraduuniin mikä siellä oli, mutta se kariutui, ja peliurakin jatkui.

– Tuoreempi päätös syntyi aika lailla vuosi sitten kesän jälkeen.

Kivilehdon urasta nousi sekin seikka, että sen pituuden takasi myös se, että se ei sisältänyt isompia loukkaantumisia. Ironista kyllä takareisi pamahti välierissä, ja uran viimeiset liigafinaalit Kivilehto pelasi puolikuntoisena.

– Aika terveenä sain tosiaan pelata, eikä loukkaantumisten takia jäänyt montaa peliä väliin. Olisi tietysti ollut kiva pelata terveenä ne viimeisetkin pelit. Pystyin sentään ihan viimeiset pelit pelaamaan.

– Mukavampi lopettaa kentällä kuin sen laidalla. Nähnyt niitäkin tarinoita, että ei ole päässyt lopettamaan uraa kentällä, joten olen tyytyväinen, että olin edes pelikunnossa.

Harjoittelun muutokset 2010-luvulla

Kivilehto on varmasti ollut kiistatta lahjakas pelaaja, mutta jotain kertoo liigasta ja lajin ihan maailman huipusta, että puolustajan harjoittelua on jouduttu kiristämään vasta 2010-luvulla. Arvioiden mukaan puolustaja pärjäsi sinne asti käytännössä lahjakkuudella.

SPV ei ehkä mullistanut salibandya taktisesti 2010-luvulla, mutta lajin fyysiseen harjoittelukulttuuriin ja urheilukulttuuriin se jätti jäljen. Myös Kivilehdon uraan SPV (2013-15) todennäköisesti vaikutti monessakin mielessä.

Kivilehto myöntää aika avoimesti, että hän tippui jossain vaiheessa lajin kelkasta.

– Varmaan sen vain tajusi sitten, että tästä ei vain tule enää mitään. Oma taso ei vain yksinkertaisesti riittänyt enää. En ollut enää tyytyväinen omaan pelaamisen tasoon ja oli aika muuttaa toimintatapoja.

– Muutama heikompi kausi herätti, että jotain täytyy tehdä, jos meinaa vielä pärjätä. Oli myös tietoinen valinta, kun Seinäjoelle lähdin, että joutuu laittamaan itsensä likoon, jos siellä meinaa pärjätä.

Uran viimeinen vaihe Classicissa oli erikoinen. Kivilehto muutti Helsinkiin, mutta pelasi Tampereella. Olisi voinut käydä niin, että juuri perheenlisäystä saanut jo iäkäs pelaaja olisi lipsunut omatoimisesta harjoittelusta ainakin jossain määrin.

Kävi toisinpäin, ja uran viimeiset kaudet olivat lopulta todella hyviä.

– Ruotsista paluun jälkeen Classicin kanssa tehty järjestely toimi tosi hyvin. Oli treenipaikat, joissa pystyi vetämään sekä aamutreenejä että fysiikkaa. Sitä toimintaa ohjasi lajipuolen osalta Lasse Eriksson Helsingin päässä ja maajoukkueen fysiikkavalmentajat vetivät fyysiset treenit. Treenattiin 3-4 aamuna viikossa. Loput harjoitukset vedin Tampereella joukkueen kanssa.

– Koronan myötä harjoittelu meni käytännössä täysin omaehtoiseksi.

Reissumies

Kivilehto pelasi urallaan kolmella Ruotsin reissulla kahdessa eri seurassa, ja Suomessa kuudessa eri joukkueessa viidessä eri kaupungissa. Jos pelkästään katsoo mitä seuraa Kivilehto on edustanu eniten urallaan niin se on SSV, jossa hän pelasi kuuden kauden ajan 2000-luvulla.

Ruotsiin hän lähti kolmeen otteeseen.

– Ensimmäisellä kerralla kun lähdin niin oli aina ollut haaveena se, että pääsisin Ruotsiin pelaamaan. Olin silloin aika nuori poika, kun kysely tuli. Käytiin Finspångissa tutustumassa ja muutama muu suomalainen kaveri lähti mukaan.

– En ollut silloin valmis ihmisenä henkisesti siihen, että lähden ulkomaille. Aika kevyellä repulla tuli niin sanotusti mentyä. Plussaa oli se, että siellä tuli itsenäistyttyä aika paljon. Se oli ensimmäinen kerta kun muutin pois kotoa ja tie vei suoraan ulkomaille. Siinä joutui kasvamaan.

Kauden 2003-04 visiitti oli vain kauden mittainen, mutta kaksi myöhempää jo pidempiä.

– Toinen reissu oli sellainen, että tuntui että Suomessa oli kaikki nähty ja koettu. Oli aika lähteä mittaamaan itseään uudestaan Ruotsin sarjaan. Joskus on käynyt mielessä, mutta ei ole varsinaisesti ollut lähelläkään, että olisi tullut Sveitsiin lähdettyä. Sieltä on kyllä joskus kyselty.

– Kun päätin, että lähden ulkomaille, niin oli täysin selvää, että lähden Ruotsiin takaisin.

– Kolmas reissu oli jo enemmän petaamista uran jälkeiselle elämälle, kuten todettua. Urheilutoimenjohtajan virasta piti tulla jatkumo. Asiat menikin lopulta vähän toisin pelaamisen ja siviilikuvioiden osalta. Reissu muutti lopulta muotoaan.

Suomen karttaakin Kivilehto on kuluttanut. Karkeajakoisesti 1990-2000-luvun seurat olivat pääkaupunkiseudulta, mutta 2010-2020-luvulla joukkueet ponnistivat Loviisasta, Seinäjoelta ja Tampereelta.

– Olen ollut siitä onnekkaassa asemassa, että on haluttu jonnekin seuraan ja ehkä sitä on itse kaivannut uutta motivaattoria. On tullut haettua sitä aina seurasiirtojen kautta.

– Ei ole aina riittänyt itselle se, että on ja tekee asioita, vaan on pitänyt löytää kipinä ja todistaa itselle ja muille kuinka hyvä oikeasti on. Se on sitä, että pystyy pärjäämään muuallakin kuin tutussa ympäristössä.

Olet ollut osa kahta isoa dynastiaa (SSV ja Classic) ainoana pelaajana. Miten ne vertautuu keskenään?

– Kyllä niissä on ollut ihan tosi paljon samaa, jos mietitään ihan taustoja. Minkälaiset SSV:n taustat oli siihen aikaan, kun SSV pärjäsi ja minkälaiset Classicin ovat olleet nyt. Taustoilla tekeminen on niin ammattimaista ja hyvää, että se välittyy suoraan pelaajille.

– Pelaajilla ei yksinkertaisesti ole mitään tekosyytä, että heidän pitäisi keskittyä mihinkään muuhun kuin pelaamiseen ja jokapäiväiseen harjoitteluun. Valmennus on ollut huippuluokkaa molemmissa sekä avainpelaajat, jotka kuitenkin sitä joukkuetta johtavat.

– Hirveästi on yhtäläisyyksiä niissä asioissa ja toki olin Seinäjoella siihen aikaan, kun seura voitti kolme mestaruutta neljään kauteen. Kyllä sitä voi pienimuotoisena dynastiana pitää. Seinäjoella tilanne oli myös jo mainituilta osilta samanlainen. Tosi paljon yhtäläisyyksiä on ollut menestysseuroissa, vaikka asioita voidaan eri tavoin tehdäkin, Kivilehto pohtii.

Maajoukkue

Kivilehto pelasi ensimmäiset maaottelut jo alle kaksikymppisenä, mutta murtautui lopullisesti maajoukkueeseen Petteri Nykyn ensimmäisellä kaudella 2004-2006. Sitä seurasi kahdeksat MM-kisat ja neljä mestaruutta.

– 2006 ei vielä voitettu mestaruutta, mutta oltiin tosi lähellä. Vuosien 2007-2010 välillä oltiin todella kovia. Kyllähän se 2008 finaali oli tasainen ja olisi voinut päättyä miten tahansa, mutta 2010 ei ollut mitään epäselvyyttäkään kumpi voittaa.

– Se tarinan kasvu, kun voitettiin ensimmäinen mestaruus ja sen ajan kruunu oli 2010 mestaruus. Se ajanjakso on ollut itselle siistein aika maajoukkueessa. Toki maajoukkueessa on aina hieno pelata, puolustaja summaa.

MM-kisojen kokonaiskuva on kiinnostava tasoerojen vuoksi. Käytännössä Suomen tasoisen joukkueen pitäisi yltää finaaliin, ja jos ei nyt aina voittaa, niin ainakin taistella tosissaan mestaruudesta.

– MM-kisojen luonne on sellainen, että siinä 1,5 viikossa katsotaan taso ja Suomen tason määrää kaksi viimeistä peliä. Jos häviät välierän niin se on täysi fiasko ja jos häviät finaalin niin se on pettymys ja epäonnistuminen. Jos taas voitat mestaruuden niin siinä ei ole edes ylitetty itseään, vaan pelattu omalla tasolla.

– Onhan se tosi karua varsinkin kun sen sanoittaa ulospäin. Niin se vain on tällä hetkellä. Mielestäni se on vain hieno tilanne, sillä se kertoo millä tasolla suomalainen salibandy on tällä hetkellä.

– Mieluummin tuossa tilanteessa kuin niin, että on onnistunut jos pelaa itsensä välieriin.

Kivilehto kuului 2010-luvulla niihin kokeneisiin pelaajiin joiden pelipaikkaa ruvettiin aktiivisesti kyseenalaistamaan maajoukkueessa. Ehkä osa syystä oli siinä, että varsinkaan viimeisellä kymmenellä pelikaudella Kivilehto ei ollut kovin näkyvä pelaaja kentällä.

Puolustajana hän oli enemmänkin takuuvarma suorittaja, joka jakoi helppoja järkeviä syöttöjä ja pelasi hyvää puolustuspeliä. Moni nosti ominaisuuksista esiin hyvän pelisilmän, ja se oli tietysti todella hyvä. Juuri sillä tavalla, että virheiden määrä pallollisena oli pitkällä aikavälillä melko pieni.

Toisaalta hän on nyt itsekin myöntänyt, että taso laski jossain vaiheessa ja se pisti miettimään omaa harjoittelua. Vuosien 2014 ja 2016 MM-kisat eivät olleet parasta Kivilehtoa. Toisaalta 2018 ja 2021 nähtiin jonkin sortin renessanssi vielä vanhoilla päivillä.

– Ei se kritiikki päähän ottanut. En ihan hirveästi osaa antaa painoarvoa sille mitä joku muu ulkopuolinen sanoo asioista. Mulle on ollut tärkeää, että tiedän missä menen ja mihin pystyn. Samoin kuin valmennus, jos he ovat minut sinne valinneet. He näkee mihin pystyn ja heiltä löytyy luottoa niin se on isompi asia kuin mitä joku ulkopuolinen sanoo. Se ei kiinnosta mua oikeastaan yhtään.

Nouseeko taso kovissa paikoissa vai ei?

Mestaruuksia Kivilehdolle on siunaantunut sen verran paljon, että niiden tausta nousi esille kaikissa haastatteluissa. Merkittävä vaikuttava tekijä oli tietysti se, että Kivilehto pelasi kaudesta toiseen Suomessa menestysjoukkueissa.

– Eihän huonot joukkueet ikinä mestaruuksia voita. Voi ajatella asian niinkin, että minut on aina haluttu niihin koviin joukkueisiin. On paljon hyviä pelaajia, joita ei välttämättä edes kysellä huippujoukkueisiin.

Yksi hiukan erimielisyyttäkin herättänyt aihe oli Ville Ikosen väite siitä, että Kivilehdon taso ei välttämättä nouse hirveästi kovissa peleissä, vaan muiden laskee.

– Varmaan se on sekä että. Kuitenkin olen itse olen enemmän sitä mieltä, että saan itsestäni enemmän irti kovissa paikoissa, kuin tavallisissa runkosarjan peleissä.

Haastatteluissa nousi myös esiin väite, että Kivilehto ei varsinaisesti jännittäisi koskaan.

– Kyllä minä jännitän, mutta ehkä se ei ole samanlaista kuin jollain muulla. Kun pelataan isoista asioista niin totta kai se jännittää, mutta se ei näy tai purkaudu samalla tavalla kuin sellaisilla, jotka eivät ole päässeet niin paljon sellaisissa tilanteissa olemaan.

– Se taas verrattuna siihen edelliseen kysymykseen. Jos mulla on peliin mennessä se tunne, että en jännitä tai pelillä ei ole merkitystä niin ei musta silloin myöskään saa oikein mitään irti. Pieni jännitys tekee siis vain hyvää.

”Voittamisen kulttuuri” on jokseenkin hankala käsite. Oikeastaan urheiluklisee ja sen avaaminen on vaikeaa. Kivilehto on ollut mukana SSV:ssä ja Classicissa joissa mestaruuksia on tullut liukuhihnalta. Hän näkee asian jokseenkin näin.

– Näen sen asian niin, että jos olet kerran voittanut niin silloin on tieto siitä mitä voittaminen on vaatinut. Jos on voittanut tietyllä panostuksella tai pelillä niin voit olla varma, että ne asiat täytyy pystyä tekemään entistä paremmin. Silloin osaa asettaa riman itselleen tietylle tasolle, että mitä pitää tehdä voittaaksesi uudestaan. Siinä on enemmänkin sitä, että tiedät mitä voittaminen vaatii. Silloin osaa suhteuttaa asian paremmin, kun on sen kerran tehnyt.

Petteri Nykyn kommentti asiaan liittyen oli pidempi, mutta sekään ei raottanut sinällään mitään uutta paljon puhuttuun aiheeseen.

– Voittamisen kulttuuri on sitä, että arjessa tehdään voittavia tekoja, ja että on mielenkiinto kehittää itseään. Ei pohdita pelejä siten, että voitetaanko tuo peli tai muuta vastaavaa. Jos 20 jätkää tekee intohimolla töitä siten, että kaikki rutiinit on kunnossa ja otetaan muutama prosentti sieltä tai muutama prosentti täältä eduksi. Lepo, ruokailu, rasitukset ja pelaamisen opettelu, ovat kaikki tärkeitä asioita.

– Se vaatii omaa kehitystä siinä minkälaisia valintoja tekee kentällä, oli se sitten veto tai harhautus tai syöttö tai sijoittuminen. Voittaminen on vääjäämätön lopputulos jos on intohimoa toteuttaa näitä asioita hyvin yhdessä, ja asioita tehdään pitkään yhdessä.

– Classic ei ollut silloin ennen kuin Samun mentiin sinne voittanut yhtään mestaruutta miehissä. Hyvä jengihän se oli jo siinä vaiheessa. Pieni muutos siihen arkitekemiseen ja kaikkeen, että kun pelataan niin pelataan kunnolla, ja kun valmistaudutaan, niin tehdään se kunnolla.

– Siinä vaiheessa joukkuetta ruvetaan johtamaan sisältä päin, että jos joku löysäilee niin osataan auttaa toinen toistaan joukkueen sisällä. Kaikki on samanarvoisia, vaikka roolit vaihtelee. Pelitaidotkin voi olla erilaisia. Siellä (Classicissa) varmaan onnistuttiin siinä silloin ensimmäisinä vuosina, Nykky paalutti.

Kentän ulkopuolella

Kivilehdon peliuraan liittyen kiinnostavin kuriositeetti on ollut se, että hän toimi Ruotsissa myös seurapomona. Koko kuvio kuulostaa ulkopuolisen korvaan järjettömältä. Pelaaja solmii sopimukset omien pelikavereidensa kanssa ja toimii muun muassa valmennuksen esimiehenä.

Tästä ristiriidasta muut Helsingborgissa pelanneet pelaajat olivat vaitonaisia, tai eivät ainakaan suoraan kommentoineet asiaa. Kivilehto itse kuitenkin kertoo, että ongelmia oli.

– Eihän se ollut mikään ideaalitilanne, eikä sellaista tilannetta periaatteessa pitäisi edes olla. Vaihto siihen roolin tapahtui silloin periaatteessa vuotta aikaisemmin mitä oltiin alun perin puhuttu.

– Olin sen 1,5 kautta tuplaroolissa niin olihan siellä tilanteita, joissa pelikaveri ei ollut tyytyväinen sopimukseen mitä hänelle tarjottiin. Hän saattoi olla tyytymätön myös siihen, että sopimusneuvottelut venyivät niin pitkään. Eihän se voinut olla vaikuttamatta hänen asenteeseensa minua kohtaan myös pelikaverina.

– Ikinä hän ei asiasta puhunut, kun oltiin pelikavereita, mutta kyllä sellaisen tilanteen aistii, Kivilehto valottaa.

Toistuva teema kaikissa haastatteluissa oli Kivilehdon peliuran jälkeen alkanut valmennusura Classicissa, vaikka kokonaisuudessa kyse oli enemmän peliurasta. Vaikka vastaukset olivat pääosin positiivisia, niin lähes jokainen epäröi ainakin hiukan sitä miten valmennusuralla tulee käymään.

Pitkän linjan valmentaja Nykky näki myös, että ainakin jonkin sortin oppirahoja tulee maksuun vielä. Nykky on myös itse korostanut, että valmentaminen on elämänmittainen prosessi, eikä siinä ole koskaan valmis. Kivilehtoa hän ei heittänyt bussin alle, mutta on tietysti hyvä kysymys onko aloitettu valmennuspesti lähtenyt oikeasta paikasta. Sitä Kivilehto on itsekin pohtinut.

Ja niin kuuluukin. Valmennus ei ole ihan niin helppoa, että pelkkä peliura huipulla riittää vielä. Vaikka Kivilehto saa käsiinsä huippujoukkueen, niin totta kai huipullakin on omat ongelmansa, vaikka joukkue olisi kuinka itseohjautuva. Classicilla on tullut pieni dippi tasossa lähes joka kausi vuoden alussa, ja siitä ylipääseminen vaatii nimenomaan valmentamista.

Jos taas ihan karusti ajatellaan niin mihin Classic ylipäänsä tarvitsee valmennusta, jos joukkue on niin itseohjautuva kuin arvioidaan? Kivilehto ottaa pestissään kohtuullisen ison riskin. Vaikka mukana on tietysti valmennustiimi niin päävastuu on Kivilehdolla, jolla ei ole vielä kokemusta roolistaan.

– Ylipäätään valmennusuraa en pohtinut hirveästi ennakkoon. Kun tarjottiin roolia päävalmentajana niin kyllä sitä piti hetken aikaa sulatella sekä miettiä onko se se oikea reitti miten valmentajanuraa lähdetään rakentamaan, mutta muutama viikko piti pureskella, Kivilehto avasi.

Kivilehdon kommenteista voi aistia, että hän ei ole itsekään ihan 100% varma oliko Classicin valmennukseen hyppääminen ihan 100% hyvä idea, vaikka hän valmentamisesta vaikuttaa pitävän. Muiden haastateltavien kommenteista tulee kuva, että salibandyuran piti jatkua taustoilla ennemminkin seurapomona. Näin Kivilehto itsekin kommentoi.

Urheilutoimenjohtajan tai managerien pestejä ei ole vain juurikaan tarjolla, ja ehkäpä Kivilehto jäi Classiciin valmentamaan osin sillä ajatuksella, että hän korvaisi jollain aikavälillä manageri Pasi Peltolan pestissään.

Peltolan ratkaisua värvätä Kivilehto päävalmentajaksi voi pitää erikoisena riskinä, mutta jos asiaa miettii tarkemmin niin se on itse asiassa nimenomaan turvallinen valinta. Kivilehto tulee Classic-kuplan sisältä ja lähtee tuskin uudistamaan ihan hirveästi Nykyn ja Samu Kuitusen oppeja. Jos taas uusi päävalmentaja olisi tullut täysin ulkopuolelta saattaisi se tehdä paljon suuremman muutoksen joukkueen toimintaan, ja siinä on varmasti nähty jopa enemmän riskejä. Samalla Peltola saa pidettyä Kivilehdon Classicin vaikutuspiirissä.

Kivilehto päävalmentajana ei ole siis Jarkko Niemisen tyylinen Classic-”tempaus”.

– Koko pestin voi nähdä täysin kahdelta kantilta. Siis sen, että hyppäät Classicin päävalmentajaksi. Se on samalla maailman hienoin valmentaa, ja toisaalta kenenkään ei kannata tällä hetkellä hypätä Classicin päävalmentajaksi. Eihän siellä ole kuin menetettävää kuuden mestaruuden perään.

– Näen sen siltä kantilta, että saan olla päivittäin tekemisissä huippu-urheilijoiden kanssa.

– Tämä pesti itsessään oli sellainen, että pähkäiltiin pitkään, että voiko näin tehdä, että pelaajasta hyppää suoraan päävalmentajaksi. Kasassa oli ryhmä jonka kanssa näitä asioita käytiin läpi ja tultiin siihen tulokseen, että näin voi tehdä.

– Tähän mennessä olen tykännyt hommasta. Tämä on kuitenkin ollut luonnollinen jatkumo lajin parissa. Täytyy myös muistaa se, että vaikka olen päävalmentaja niin ympärillä on kova tiimi, enkä ole yksin. Näen sekä valmentamisen että pelaamisen tiimityönä.

– Mulle valmentaminen ei ole sitä, että päävalmentaja kertoo kaiken mitä koko ajan tehdään ja mulla pitäisi olla kaikki langat käsissä, vaan vastuu jakautuu. Ei kovin montaa kokeneempaa valmennustiimiä löydy koko Suomesta mikä mulla on siinä ympärillä. Sekin helpottaa mun työtä, Kivilehto pyöritteli.

Oli miten oli, ja kävi valmennusuralla hyvin tai huonosti, oli Kivilehto peliurallaan yksi kaikkien aikojen parhaista salibandypuolustajista, ja voitettujen pokaalien määrällä mitattuna lajin kaikkien aikojen menestyneimpiä pelaajia.

—

Muut haastattelut:
Ville Ikonen on tuntenut salibandylegenda Juha Kivilehdon yli 30 vuotta: ”Vedettiin kulmalipulla tuuletuksia Kamerunin paidat päällä”
Juha Kivilehto oli Tommi-veljen esikuva lapsena: ”En sitä hänelle tietenkään silloin myöntänyt”
Petteri Nykky luottomiehestään: ”Juha on hyvä ja analyyttinen jätkä”
Kukkola Kivilehdon valmennuspestistä: ”Kyllä tuli itsellekin vähän puskista”
Mika Kohonen nostaa hattua kattoon asti: ”10 Suomen mestaruutta on käsittämätön suoritus”

—

Juha Kivilehto (s. 1981) pelasi Suomen korkeimmalla sarjatasolla Salibandyliigassa ja F-liigassa VFT:ssä (1998-99), HIFK:ssa (1999-2002), SSV:ssä (2002-03, 2004-2009), Loviisan Torissa (2012-13), SPV:ssä (2013-2015) ja Classicissa (2017-2022, huom siirtyi Classiciin kesken kauden 2017-18 lapsen syntymisen vuoksi) yhteensä 589 ottelua (120+256). Miesten maajoukkueessa Kivilehto esiintyi yhteensä 159 kertaa (18+52) ja pelasi MM-kisoissa kahdeksan kertaa (2006-2021).

Kivilehto pelasi Ruotsissa kolmeen otteeseen. Finspång (2003-04) ja Helsingborg (2009-2012, 2015-2017, huom. siirtyi kesken kauden Classiciin). Ruotsin viimeisinä vuosinaan Kivilehto toimi myös seurassa urheilutoimenjohtajana.