Janne Juote kirjoittaa vieraskynässää salibandyn yleisömäärien vähyydestä, ja pohtii syitä asiaan.
Suomalaista yleisöä ovat vuosien saatossa etsineet kaikki urheilulajit. Miksi Suomessa on vaikea löytää katsomoon ihmisiä pitkän runkosarjan aikana, lajista riippumatta? Olen jo pitkään toivonut, että joku tekisi aidon tutkimuksen siitä, että ovatko suomalaiset oikeasti urheilukansaa? Luulen, että monella on ainoastaan kyseinen illuusio mielessään.
Katsojamäärät ovat salibandykeskustelussa tuttu aihe. Yritän tässä tekstissä ottaa kantaa myös laajemmin aiheeseen ja miettiä, missä se suomalainen yleisö oikeastaan on, ja onko heitä edes mahdollista saada katsomoihin?
Suomalaiset eivät käy katsomoissa
Aika surullisista yleisökeskiarvoista puhutaan, lajista riippumatta, kun vertaa esimerkiksi länsinaapuriin:
Tilastot 2023:
Allsvenskan yli 10 000
Elitserien 6000
SSL 884
Veikkausliiga 2700
Liiga 4100
F-Liiga 495
*Toim. huom. ruotsalaiset tilastot löytyvät kiitettävästi googlesta. Suomalaiset eivät niinkään.
Ensimmäisenä tulee tunne
Kirjallisuus, kuvataide, tv-viihde, urheilu tai videopelit. Miksi mitään harrastetaan? Haluamme elämyksiä, mutta emme tarvitse benji-hyppyjä viikoittain. Ymmärrän, että joku rakastaa ihailla kauniita tauluja. Itse en saa niistä mitään. Haluan seurata urheilua. Kaikki me, jotka olemme urheilun parissa muistamme varmasti elävästi hienoja, tunteikkaita hetkiä. Niin hyvässä kuin pahassa.
Käytän tässä hetken muistelemiseen.
Fanittaminen ja tunteella joukkueen mukana eläminen on parasta.
Isäni vei minua lapsena Jokereiden peleihin, siksi jääkiekko ja Jokerit. Pelasin itse jalkapalloa PK-35:ssa ja kävin edustusjoukkueen peleissä. Rakastin myös salibandyä, koska pihasählyissä sain onnistumisia. Pääsin tekemään maaleja. Se oli parasta. En kuitenkaan saanut ala-asteella aloittaa salibandyä. ”Se ei ole urheilua, koska se tapahtuu sisätiloissa” äitini sanoi.
Kävin kuitenkin Mosalla ja Tapanilan Erän kesäleireillä, siispä joukkueeni oli Tapanilan Erä. Mitä näillä kolmella joukkueella on yhteistä?
Niitä ei ole enää.
Minulla on ollut huono tuuri. Fanittamani joukkueet ovat kaikki tuhoutuneet. Tunneside suomalaisiin liigoihin on riistetty. Kun tunne viedään urheilusta, mitä jää jäljelle? Toivottavasti kovin monella muulla ei ole yhtä huonoa tuuria fanittamiensa joukkueiden suhteen.
Kulttuuri luo perinteet
Kaikki me kasvamme johonkin kulttuuriin ja siitä muodostuu perinteet. Nostalgia ohjaa todella vahvasti tekemisiämme. ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.”
Salibandy on ihan oikeasti nuori laji. Nimeä tähän jokin nuorempi joukkuelaji, joka on breikannut maailmalla. Tai nimeä jokin nuorempi laji, joka olisi nostanut profiiliaan. Näitä on muutamia: e-urheilu, padel, skeittaus jne, mutta mikä näistä kilpailisi salibandyn kanssa?
Mistä muodostuu lajikulttuuri? Perinteistä. Mistä muodostuvat perinteet? Niitä ei luoda nopeasti, ne rakentuvat ajan kanssa. Harvoin fanittaminen alkaa tietoisesta valinnasta. Se vaatii ensin kiinnostuksen lajiin ja sitten pitää löytää seura, jos siis ei ole lapsena raahattu peleihin katsomoon.
Mistä sitten salibandyyn katsojia? Meillä ei ole perinteitä. Salibandyä on pelannut tasan tarkkaan yksi sukupolvi, joka on nyt “eläkkeellä”. Näiden tyyppien ja heidän lastensa, tuttujensa ja faniensa pitäisi nyt täyttää katsomot. Onko salibandykatsomoissa Kosola, Manner, Riitesuo, Nyman, Vänttinen, Lehtonen, *insert floorball legend here*? Niin kauan kuin nämä ensimmäisen aallon legendat eivät käy peleissä, miten voisimme edes toivoa, että tavallinen Tero Turkulainen kävisi katsomossa?
Katsomossa käymisen pitää olla helppoa
Itsellenikin tulee salibandyä seuratessa monesti “ai nyt oli peli” -fiilis. Runkopäivät pitäisi saada rutiininomaisiksi, viikonlopuille. Tähän vaikuttaa varmasti paikallinen hallien varaustilanne, joten mikä avuksi? Katsojakapasiteetista pitäisi pystyä tinkimään. Turvallisuudesta ei.
Loppukauden merkityksellisiin peleihin ilmestyy yleisöä. Tapahtumaottelut tuovat myös väkeä enemmän kuin normaalisti. Yksittäiseen tapahtumaan on kiva mennä paikalle, mutta pitkässä juoksussa oman joukkueen seuraaminen viikoittain on kuormittavaa puuhaa.
Toisaalta ei sitä helpoksi ole tehty. Salibandyssä oli jo ennestään poukkoileva otteluohjelma, mutta 33 ottelun myötä pelataan ihan milloin sattuu. Suomalaiseen arkeen ei sovi, että välillä pelataan maanantaisin, joskus torstaisin, ja sitten odotetaan kaksi viikkoa sitä seuraavaa tiistain peliä. Otteluohjelman pitäisi olla helposti katsojan rutiineihin istuva.
Miksi emme sitten käy katsomoissa?
Suomalainen mentaliteetti ei sovi urheilukatsomoon. Suomalaiset ovat pitäytyvää kansaa, joka tykkää olla rauhassa, eikä metelöidä. Vieruskaverille pitää antaa tilaa ja oma tila pitää saada. Tämä kaikki siis tietysti selvinpäin.
Keski-Euroopassa paikallinen työelämäkulttuuri suosii omien harrastusten organisointia lounastauoille. Pitkät, puolentoista tunnin lounastauot mahdollistivat harrastamisen päivisin. Se vapauttaa illat muille asioille. Kävisivätkö suomalaiset enemmän katsomassa urheilua, jos iltaisin ei olisi omia harrastuksia? Monella omat vitosdivarijoukkueen harjoitukset menevät fanittamisen edelle.
“Kuljeta, kustanna, kannusta”. Suomi on pitkien etäisyyksien maa, mutta isoissa kaupungeissa lasten kuljettamisesta autolla harrastuksiin on tullut ikävä itsestäänselvyys. Omassa nuoruudessani kyyti treeneihin tai sieltä kotiin oli luksusta, joka tapahtui vain silloin tällöin. Bussit kulkivat iltaisin Myllypurosta Kehä ykköstä pitkin puolen tunnin välein, joten treenien jälkeen suihkuun ja odottelemaan julkista liikennettä. Tähän törmäsin myös Sveitsissä. Pelaajat liikkuivat ihan itse treeneihin julkisilla, eivätkä jatkuvasti vanhempien kyyditseminä. Jätetään lasten kuskaaminen treeneihin pois, niin kerkeää vaikka urheilukatsomoon.
Lapset iltaisin treeneissä. Tämän korjaaminen vaatisi isompaa infrastruktuurimuutosta, joskaan se ei ole mahdoton tehtävä. Harjoituspaikkojen pitäisi olla lähellä koulua ja treenit heti koulun jälkeen.
Tämä avaisi iltaisin aikaa tehdä asioita perheen kesken. Tällä hetkellä harjoitusaikataulut suunnitellaan niin, että lapset pääsevät vanhempien kyydillä paikalle. Entä jos tämä ei olisi pakollista? Nykyään urheiluhalleissa on iltapäivisin monesti tyhjää tilaa, jonka kanssa halliyhtiötkin kamppailevat. Vaadittaisiin laajamittaista yhteistyötä koulujen ja toimijoiden kanssa, jotta tämä saataisiin edes teoriassa toimimaan. Olisiko silti mahdoton ajatus, että vanhemmillakin lapsilla seura järjestäisi eväät ja harjoitukset heti koulujen päättymisen jälkeen?
Edellisessä tekstissäni otin kantaa tasoeroihin. Vaikuttaako se katsojakäyttäytymiseen? Käykö tiukoissa peleissä paremmin katsojia? Eivät kaikki F-liigan kärkipään taistot ole tällä kaudella vetäneet massoja katsomoihin. Derbyt luonnollisesti saavat porukkaa hyvin liikkeelle. Derbyissäkin tunne on vahvasti läsnä. Pitää voittaa se pahin ja vihatuin kilpailija naapurista. Merkityksellisiin peleihin saadaan katsojia. Runkosarjassa, jossa on pudotuspelit tulossa, on mahdotonta, että kaikki pelit olisivat aidosti merkityksellisiä.
”Ottelutapahtuman pitää olla paremmassa kunnossa”
Salibandypiireissä on ikuisuudet jauhettu ottelutapahtumasta ja hallitilanteesta. Eivät muut sisäpalloilulajit ole sen paremmassa tilanteessa.
Suomalainen on varmasti lapsuudessaan tottunut käymään jäähallissa, jossa tarjolla on olutta, limpparia ja hampurilaisia. Tämä nostaa ottelutapahtuman arvoa ja onhan se kiva, kun ei tarvitse olla nälissään ja janoinen. Nämä ovat perusasioita joiden pitäisi olla kunnossa.
Syksyllä miesten maajoukkueen otteluissa Energia Areenalla kahvioista ei saanut mitään ruokaa. Jonot erätauolla kahvia ja suklaapatukkaa ostamaan olivat älyttömät. Täysi fiasko. Nämä ovat niitä asioita, joiden ilman muuta pitää toimia, sillä en todellakaan menisi uudestaan. Eikö muka hallin nurkkiin saisi hodarikojuja sen yhden kioskin lisäksi? Tai ulkopuolelle grillimakkaraa? Huhupuheet kertoivat saman asian toistuneen Suomen Cupin finaalitapahtumassa Lahdessa.
En usko, että pomppulinnat, maskotit, erätaukokilpailut tai cheerleaderit toisivat suomalaiselle sitä ekstraa, josta maksetaan. Varmaan ihan kiva, mutta onko pakollinen? Lapset varmaan jostain näistä innostuvat, mutta määrittääkö se paikalle menevän yleisön päätöstä?
Itse väitän, että se päätuote, eli peli, on se joka määrittää loppujen lopuksi. Varmasti kaikki, jotka vaivautuvat lukemaan tämän tekstin ovat sitä mieltä, että pelihän on hyvää ja viihdyttävää. Entäs kun katsotaan sählykuplan ulkopuolelle? “Taitavaa seisoskelua” taisi olla yksi kommentti naisten MM-kisojen aikaan. En itsekään ymmärrä, miksi joku ei pidä salibandyä viihdyttävänä, mutta niin se vain on. Suuren yleisön mielestä salibandy on monesti tylsää.
Palaan takaisin aikaisemmin mainittuihin perinteisiin. Perinteiden kautta tulee sitä kiinnostusta. Rinnastan uusien tyyppien hankkimisen katsomoihin siihen, kun löydät jonkin bändin, joka on mielestäsi aivan timanttia. Soitat kaverillesi musiikkia, joka ei maistu toiselle ollenkaan. Mitä voit tehdä? Et varmaan mitään. Halleille pitää saada ne tyypit, jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita lajista, eikä tavoitella uusia massoja.
Ei Popedan fania saa Ed Sheeranin keikalle.