- Viestejä
- 502
Haluan vielä hieman selventää ajatuksiani koskien Suomen ja Ruotsin juniorisalibandymalleja. Ymmärrän toki, että ääriesimerkkinä Malmö-Kiiruna väli on n. 1884 km ja sen ajamiseen menee tuollaiset 19-20 tuntia ja välimatkat ovat muutenkin Suomea pidemmät, vaikka Suomikin on väkilukuun suhteutettuna laaja maa. Tämän vuoksi Ruotsissa olisi varmaankin hankalaa pitää yllä kansallisia junnusäbäsarjoja.
Ruotsin mallissa vanhemmat pääsevät luultavasti pienemmillä kustannuksilla (kirjoitan luultavasti koska ainakin oman kokemukseni mukaan hallivuokrat ja valmentajien palkat nielevät leijonanosan kuukausimaksuista), pelaajat säästyvät varmasti pidemmiltä matkustamisilta ja saattaa olla niinkin että pelaajat pysyvät kauemmin kasvattajaseuroissaan, koska siellä ei arvatenkaan ole yhtä suurta imua suurempiin seuroihin kuin Suomessa. Perustan arvaukseni sille, että jos ei ole kansallisia sarjoja, ei ole myöskään kansallisia sarjoja pelaavia seuroja, eivätkä pelaajat varmaankaan siirry pelkän kauden loppuhuipentuman takia pienemmistä seuroista isompiin. Eivät ainakaan sankoin joukoin.
Mutta Suomen mallin puolesta puhuu yksi sana. Tavoitteellisuus. Kyllä Suomessakin voi tahkota aluesarjoja, mutta tavoitteellisemmille pelaajille on rakennettu mahdollisuus pelata jo C2-ikäluokasta alkaen SM:ää ja C1-ikäluokasta alkaen myös divaria. Lisäksi Suomessa on FBA-Maajoukkuetietoimintaa ja U16-maajoukkue, joka Ruotsilta puuttuu. Toki Ruotsissakin on takuulla joku pelaajakehityspolku, mutta ainakin se on Suomessa kilpaurheilullisempi. Silti Tuomas Tiaisen kaltaiselle pelaajalle Ruotsiin siirtyminen on ilman muuta loistava mahdollisuus saada uusia pelillisiä ärsykkeitä ja samalla kasvaa ihmisenä vieraassa ympäristössä.
Tässä vaiheessa pitää tehdä selvä pesäero tavoitteellisen huipulle tähtäävän juniorisalibandyn ja aikuisten huippusalibandyn välille. Useimmista junnuSM:ää pelaavista pelaajista ei tietenkään tule aikuisina huippupelaajia, eikä heistä tarvitsekaan tulla. Ja siitäkin promillesta joka huipulle nousee, erittäin harva tulee hankkimaan elantonsa salibandyn parista. Mutta tässä ei olekaan asian ydin.
Minun ajatteluni keskiössä mikä tahansa tavoitteellinen toiminta on itseisarvo sinällään. Monesti argumentoidaan, ettei junioriurheilutoiminnan päätavoitteena ole kasvattaa huippu-urheilijoita vaan paremmin yhteistyötä tekeviä yksilöitä yhteiskuntaan. Nimenomaan. Mikä tahansa tavoitteellinen toiminta tekee toiminnasta intensiivisempää ja kasvattavampaa. Treenataan kovaa yhdessä, koetaan iloja ja suruja kimpassa. Siitähän se henkinen kasvu syntyy ja kaupan päälle mahdolliset huippupelaajat. Ei siitä, että hallille ilmestytään ja pidetään löysästi kivaa yhdessä.
Kuten sanoin tavoitteellinen toiminta voi olla mitä tahansa ja luonnollisesti on arvokasta jos käy vaikka kerran viikossa huvin vuoksi pelaamassa jotakin. Liikkumista ja sosiaalista yhdessäoloa se on sekin. Mutta lähtökohtaisesti uskon että ihmiselle tekee hyvää haastaa itseään ja mennä välillä myös epämukavuusalueelle. Jollekin itsensä haastaminen voi tapahtua puhtaasti koulun kautta, jollekin soittoharrastuksen kautta ja jollekin vaikka yhteiskunnallisen aktivoitumisen kautta.
Ydinajatukseni on että kun toimii tavoitteellisesti ja on itselleen rehellinen, ei voi epäonnistua riippumatta siitä toteutuvatko tavoitteet.
Ruotsin mallissa vanhemmat pääsevät luultavasti pienemmillä kustannuksilla (kirjoitan luultavasti koska ainakin oman kokemukseni mukaan hallivuokrat ja valmentajien palkat nielevät leijonanosan kuukausimaksuista), pelaajat säästyvät varmasti pidemmiltä matkustamisilta ja saattaa olla niinkin että pelaajat pysyvät kauemmin kasvattajaseuroissaan, koska siellä ei arvatenkaan ole yhtä suurta imua suurempiin seuroihin kuin Suomessa. Perustan arvaukseni sille, että jos ei ole kansallisia sarjoja, ei ole myöskään kansallisia sarjoja pelaavia seuroja, eivätkä pelaajat varmaankaan siirry pelkän kauden loppuhuipentuman takia pienemmistä seuroista isompiin. Eivät ainakaan sankoin joukoin.
Mutta Suomen mallin puolesta puhuu yksi sana. Tavoitteellisuus. Kyllä Suomessakin voi tahkota aluesarjoja, mutta tavoitteellisemmille pelaajille on rakennettu mahdollisuus pelata jo C2-ikäluokasta alkaen SM:ää ja C1-ikäluokasta alkaen myös divaria. Lisäksi Suomessa on FBA-Maajoukkuetietoimintaa ja U16-maajoukkue, joka Ruotsilta puuttuu. Toki Ruotsissakin on takuulla joku pelaajakehityspolku, mutta ainakin se on Suomessa kilpaurheilullisempi. Silti Tuomas Tiaisen kaltaiselle pelaajalle Ruotsiin siirtyminen on ilman muuta loistava mahdollisuus saada uusia pelillisiä ärsykkeitä ja samalla kasvaa ihmisenä vieraassa ympäristössä.
Tässä vaiheessa pitää tehdä selvä pesäero tavoitteellisen huipulle tähtäävän juniorisalibandyn ja aikuisten huippusalibandyn välille. Useimmista junnuSM:ää pelaavista pelaajista ei tietenkään tule aikuisina huippupelaajia, eikä heistä tarvitsekaan tulla. Ja siitäkin promillesta joka huipulle nousee, erittäin harva tulee hankkimaan elantonsa salibandyn parista. Mutta tässä ei olekaan asian ydin.
Minun ajatteluni keskiössä mikä tahansa tavoitteellinen toiminta on itseisarvo sinällään. Monesti argumentoidaan, ettei junioriurheilutoiminnan päätavoitteena ole kasvattaa huippu-urheilijoita vaan paremmin yhteistyötä tekeviä yksilöitä yhteiskuntaan. Nimenomaan. Mikä tahansa tavoitteellinen toiminta tekee toiminnasta intensiivisempää ja kasvattavampaa. Treenataan kovaa yhdessä, koetaan iloja ja suruja kimpassa. Siitähän se henkinen kasvu syntyy ja kaupan päälle mahdolliset huippupelaajat. Ei siitä, että hallille ilmestytään ja pidetään löysästi kivaa yhdessä.
Kuten sanoin tavoitteellinen toiminta voi olla mitä tahansa ja luonnollisesti on arvokasta jos käy vaikka kerran viikossa huvin vuoksi pelaamassa jotakin. Liikkumista ja sosiaalista yhdessäoloa se on sekin. Mutta lähtökohtaisesti uskon että ihmiselle tekee hyvää haastaa itseään ja mennä välillä myös epämukavuusalueelle. Jollekin itsensä haastaminen voi tapahtua puhtaasti koulun kautta, jollekin soittoharrastuksen kautta ja jollekin vaikka yhteiskunnallisen aktivoitumisen kautta.
Ydinajatukseni on että kun toimii tavoitteellisesti ja on itselleen rehellinen, ei voi epäonnistua riippumatta siitä toteutuvatko tavoitteet.
)