B-poikien valtakunnalliset 20-21

[Kalle Fougstedt]

Ruotsissa ei liitto järjestä mitään pelaajapolku juttuja, ne yksityistetty. Selected player tapahtumat ovat verrattavissa osittain meidän FBA tapahtumiin.

WTC turnaukseen, joka tänä vuonna piti järjestää kolmannen kerran (korona perui), valitaan Ruotsin lahjakkaimpia junioreita. Tai siis valitaan niistä, ketkä ovat Selected player leireille osallistuneet.

Kiitos infosta!

 

[Bolandsskolan]

Itse olen Ruotsin mallin kannalla, jossa pelataan alueellisia sarjoja ja niiden parhaat ratkoo sitten mestaruuden keväällä. Tätä voitaisiin kokeilla täälläkin ensiksi ainakin C-ikäisissä.

Jonnet ei muista, mutta alueellinen "Ruotsin malli" oli Suomen malli C- ja B-junnuissa vielä kymmenkunta vuotta sitten. C:ssä pelattiin aluesarjat, joista parhaat pääsivät ylialueellisiin välikarsintoihin (16 joukkuetta), valtakunnallisiin lopputurnauksiin (8) ja lopulta ultimaattiseen final fouriin (4). B:ssä pelattiin syksyllä aluesarjat, joista parhaat selviytyivät kevääksi SM-sarjaan, missä pelattiin turnausmuotoiset runkosarjapelit kahdessa lohkossa ja lopuksi playoffit. ASM-sarjakin oli pitkään kahdessa alueittain jaetussa lohkossa, Itä ja Länsi.

Eli kokeiltu kyllä on, mutta jostain syystä näistä malleista haluttiin pois. ASM sai nykymuotonsa 2010-2011, BSM oli ensimmäistä kertaa koko kauden mittainen yksilohkoinen sarja 3x20-peliajalla 2012-2013 ja C1SM puolestaan 2013-2014. Hieman kieli poskessa voisin väittää, että tämä muutossuunta on osasyynä siihen, että poikien ja miesten maailmanmestaruuksista on tuon 2014 jälkeen tullut Suomeen 4/5.

Nykymuotoisia koko kauden mittaisia valtakunnallisia junnujen SM-sarjoja on pelattu suunnilleen Lastikasta, R. Kainulaisesta, J. Kainulaisesta ja Rantalasta lähtien. Olisiko esim. heistä tullut vieläkin kovempia pelaajia, jos olisivatkin C- ja B-ikäisinä hakanneet 45 maalia per matsi jonkun Kirkonkylän Ponnistuksen reppuun sen sijaan, että pelasivat tiukkoja pelejä toisiaan ja Oilersia ja Classicia vastaan? Halvempaa vanhemmille toki, mutta kustannuksista puhuminen on mielestäni tavallaan eri keskustelu (vaikka kytkeytyykin tähän). Ja onhan meillä nytkin mahdollisuus pelata alueellisia sarjoja läpi elämän.

Med moppelta samansuuntaista pohdintaa yllä. Avainkysymys tässä kai on se, mitä tavoitellaan - kansanterveyttä, maailman huippua, molempia vai jotain siltä väliltä. Sarjasysteemit sitten sen mukaan.

 

[kirill]

Ruotsissa ei liitto järjestä mitään pelaajapolku juttuja, ne yksityistetty. Selected player tapahtumat ovat verrattavissa osittain meidän FBA tapahtumiin.

WTC turnaukseen, joka tänä vuonna piti järjestää kolmannen kerran (korona perui), valitaan Ruotsin lahjakkaimpia junioreita. Tai siis valitaan niistä, ketkä ovat Selected player leireille osallistuneet.

Tästä haluaisin kyllä varmaa tietoa. Kuulostaa uskomattomalle, kun täältähän tonne valitaan usein myös höntsäpelaajia ja Ruotsilla olisi sitten siellä parhaat? En tiedä miten tuo toiminta menee Ruotsissa, mutta Suomessa tuo on puuhastelua!
Toivottavasti saadaan varmaa tietoa, eikä ylläoleva viesti ole mikään Selected Playersin mainos.

 

[Canadien]

Jonnet ei muista, mutta alueellinen "Ruotsin malli" oli Suomen malli C- ja B-junnuissa vielä kymmenkunta vuotta sitten. C:ssä pelattiin aluesarjat, joista parhaat pääsivät ylialueellisiin välikarsintoihin (16 joukkuetta), valtakunnallisiin lopputurnauksiin (8) ja lopulta ultimaattiseen final fouriin (4). B:ssä pelattiin syksyllä aluesarjat, joista parhaat selviytyivät kevääksi SM-sarjaan, missä pelattiin turnausmuotoiset runkosarjapelit kahdessa lohkossa ja lopuksi playoffit. ASM-sarjakin oli pitkään kahdessa alueittain jaetussa lohkossa, Itä ja Länsi.

Eli kokeiltu kyllä on, mutta jostain syystä näistä malleista haluttiin pois. ASM sai nykymuotonsa 2010-2011, BSM oli ensimmäistä kertaa koko kauden mittainen yksilohkoinen sarja 3x20-peliajalla 2012-2013 ja C1SM puolestaan 2013-2014. Hieman kieli poskessa voisin väittää, että tämä muutossuunta on osasyynä siihen, että poikien ja miesten maailmanmestaruuksista on tuon 2014 jälkeen tullut Suomeen 4/5.

Nykymuotoisia koko kauden mittaisia valtakunnallisia junnujen SM-sarjoja on pelattu suunnilleen Lastikasta, R. Kainulaisesta, J. Kainulaisesta ja Rantalasta lähtien. Olisiko esim. heistä tullut vieläkin kovempia pelaajia, jos olisivatkin C- ja B-ikäisinä hakanneet 45 maalia per matsi jonkun Kirkonkylän Ponnistuksen reppuun sen sijaan, että pelasivat tiukkoja pelejä toisiaan ja Oilersia ja Classicia vastaan? Halvempaa vanhemmille toki, mutta kustannuksista puhuminen on mielestäni tavallaan eri keskustelu (vaikka kytkeytyykin tähän). Ja onhan meillä nytkin mahdollisuus pelata alueellisia sarjoja läpi elämän.

Med moppelta samansuuntaista pohdintaa yllä. Avainkysymys tässä kai on se, mitä tavoitellaan - kansanterveyttä, maailman huippua, molempia vai jotain siltä väliltä. Sarjasysteemit sitten sen mukaan.

Tämä Jonne haluaisi nähdä Ervin pelaajien naamat jos SM:ään menisi Ivalosta joukkue C ikäisissä. Toki Helsingistä lentää sutjakasti sinne, mutta maata pitkin kuljettaessa saa istua bussissa pitkästi toista tuhatta km suuntaansa. Ja siinä etelän joukkueiden budjetit paukkuu taivaisiin. Tämän vuoksi Oulun pohjoispuolelta ei tule eikä toivota juniorijoukkueita SM:ään.

 

[Arto Kilponen]

Tämä Jonne haluaisi nähdä Ervin pelaajien naamat jos SM:ään menisi Ivalosta joukkue C ikäisissä. Toki Helsingistä lentää sutjakasti sinne, mutta maata pitkin kuljettaessa saa istua bussissa pitkästi toista tuhatta km suuntaansa. Ja siinä etelän joukkueiden budjetit paukkuu taivaisiin. Tämän vuoksi Oulun pohjoispuolelta ei tule eikä toivota juniorijoukkueita SM:ään.

No mitä luulet, paljonko Ivalon porukalla olisi budjetti, jos tyyliin kolmea vaille kaikki vastustajat on Jyväskylän eteläpuolelta?

 

[Pelitavaton koutsi]

Tästä haluaisin kyllä varmaa tietoa. Kuulostaa uskomattomalle, kun täältähän tonne valitaan usein myös höntsäpelaajia ja Ruotsilla olisi sitten siellä parhaat? En tiedä miten tuo toiminta menee Ruotsissa, mutta Suomessa tuo on puuhastelua!
Toivottavasti saadaan varmaa tietoa, eikä ylläoleva viesti ole mikään Selected Playersin mainos.

Ei kai tuosta muuta varmistettavaa tarvii kun että onko oikeesti kaikki Ruotsin parhaat siellä, ja sehän tossa jo lukee, et parhaat niistä ketä mukaan hakee.

Ja tämä on todellakin se Ruotsin virallisin pelaajapolku, mitä olemassa on, eikä sitä kaikki esim. U19- majuun aikanaan valittavat välttämättä ollenkaan käy.

Suomessa tätä yritti vastata hetken aikaa FBA:n vierellä Floorball Talent- konsepti, mutta se ei ottanut siipiä alleen koska FBA oli jo olemassa, ja joidenkin mielestä nämä kilpailivat keskenään. Mutta tämä oli lähempänä taas tuota yllämainittua puuhastelua, mitä Selected Player Ruotsissa ei todellakaan ole.

P.s Selected Player ei maksanut minulle mitään tästä kommentista

 

[Playmaker]

Tästä haluaisin kyllä varmaa tietoa. Kuulostaa uskomattomalle, kun täältähän tonne valitaan usein myös höntsäpelaajia ja Ruotsilla olisi sitten siellä parhaat? En tiedä miten tuo toiminta menee Ruotsissa, mutta Suomessa tuo on puuhastelua!
Toivottavasti saadaan varmaa tietoa, eikä ylläoleva viesti ole mikään Selected Playersin mainos.

Ei ole Selected Player mainos.

Ei siellä varmasti ole kaikki Ruotsin parhaat pelaajat.
Ne järjestävät leirejä ympäri Ruotsia. Local talent leireille voi osallistua kuka tahansa. Region talent leireille valitaan pelaajat Local talent leireiltä. WTC turnaukseen valitaan taas Region talent leireiltä parhaat.

Selected player konseptihan on nyt myös tuotu Suomeen.

 

[Tietämätön]

Tämä Jonne haluaisi nähdä Ervin pelaajien naamat jos SM:ään menisi Ivalosta joukkue C ikäisissä. Toki Helsingistä lentää sutjakasti sinne, mutta maata pitkin kuljettaessa saa istua bussissa pitkästi toista tuhatta km suuntaansa. Ja siinä etelän joukkueiden budjetit paukkuu taivaisiin. Tämän vuoksi Oulun pohjoispuolelta ei tule eikä toivota juniorijoukkueita SM:ään.

Milloin Oulun pohjoispuolelta ylipäätään on ollut joukkue karsinnoissa? Ilahduttavasti SBT Tornio oli viime vuonna b-karsinnoissa ja pelasivatkin ihan hyvin mutta tämä yksi ainut satunnainen visiitti ei tue kantaasi.

 

[Säbeltäjä]

Mutta Suomen mallin puolesta puhuu yksi sana. Tavoitteellisuus. Kyllä Suomessakin voi tahkota aluesarjoja, mutta tavoitteellisemmille pelaajille on rakennettu mahdollisuus pelata jo C2-ikäluokasta alkaen SM:ää ja C1-ikäluokasta alkaen myös divaria. Lisäksi Suomessa on FBA-Maajoukkuetietoimintaa ja U16-maajoukkue, joka Ruotsilta puuttuu. Toki Ruotsissakin on takuulla joku pelaajakehityspolku, mutta ainakin se on Suomessa kilpaurheilullisempi. Silti Tuomas Tiaisen kaltaiselle pelaajalle Ruotsiin siirtyminen on ilman muuta loistava mahdollisuus saada uusia pelillisiä ärsykkeitä ja samalla kasvaa ihmisenä vieraassa ympäristössä.

Tässä vaiheessa pitää tehdä selvä pesäero tavoitteellisen huipulle tähtäävän juniorisalibandyn ja aikuisten huippusalibandyn välille. Useimmista junnuSM:ää pelaavista pelaajista ei tietenkään tule aikuisina huippupelaajia, eikä heistä tarvitsekaan tulla. Ja siitäkin promillesta joka huipulle nousee, erittäin harva tulee hankkimaan elantonsa salibandyn parista. Mutta tässä ei olekaan asian ydin.

Minun ajatteluni keskiössä mikä tahansa tavoitteellinen toiminta on itseisarvo sinällään. Monesti argumentoidaan, ettei junioriurheilutoiminnan päätavoitteena ole kasvattaa huippu-urheilijoita vaan paremmin yhteistyötä tekeviä yksilöitä yhteiskuntaan. Nimenomaan. Mikä tahansa tavoitteellinen toiminta tekee toiminnasta intensiivisempää ja kasvattavampaa. Treenataan kovaa yhdessä, koetaan iloja ja suruja kimpassa. Siitähän se henkinen kasvu syntyy ja kaupan päälle mahdolliset huippupelaajat. Ei siitä, että hallille ilmestytään ja pidetään löysästi kivaa yhdessä.

Kuten sanoin tavoitteellinen toiminta voi olla mitä tahansa ja luonnollisesti on arvokasta jos käy vaikka kerran viikossa huvin vuoksi pelaamassa jotakin. Liikkumista ja sosiaalista yhdessäoloa se on sekin. Mutta lähtökohtaisesti uskon että ihmiselle tekee hyvää haastaa itseään ja mennä välillä myös epämukavuusalueelle. Jollekin itsensä haastaminen voi tapahtua puhtaasti koulun kautta, jollekin soittoharrastuksen kautta ja jollekin vaikka yhteiskunnallisen aktivoitumisen kautta.

Ydinajatukseni on että kun toimii tavoitteellisesti ja on itselleen rehellinen, ei voi epäonnistua riippumatta siitä toteutuvatko tavoitteet.

Olen monessa suhteessa samaa mieltä kanssasi. Kuitenkin olen tavoitteellisuuden määrittelyssä eri linjoilla. Tavotteellisuuteen ei tarvita SM-sarjaa tai kilpailullisuuden kovinta tasoa. Oman tason testaaminen on toki hyvä asia, mutta ihminen kykenee saman tason tavoitteellisuuteen kuulumatta harrastuksensa korkeimmalla tasolla kilpailevaan ryhmään. Eihän se ole kaikille mahdollistakaan, kun sarajaan pääsee pieni osa Suomen joukkueista. Kutenkin väitän, että moni aluesarjan joukkue harjoittelee yhtä tunnollisesti ja laadukkaasti kuin pääsarjan joukkueet. Yksittäisen pelaajan kehitys ei hidastu tai vaarannu kuulumisesta sen tason joukkueeseen. Oman kehitys lähtee omasta asenteesta ja tekemisestä.

Tavoitteellinen tuollainen 16-v. pelaaja harjoittelee 4-5 päivänä viikossa. Useimmilla junioreilla on vain yhdet harjoitukset päivässä seuran puolelta, ja joillain mahdollisesti lisänä esimerkiksi urheiluakatemia tai - luokka. Aikaa ohjattuihin harjoituksiin käytetään siis noin kymmenen tuntia viikossa. Suorituksia harjoituksissa kukin yksilö arvioni mukaan saa noin 30% ajasta, loput odotetaan omaa vuoroa. Eli varsinaista tekemistä kentällä tulee noin 3 tuntia viikossa. SM-sarjan pelimäärä on runkosarjassa 22 peliä kaudessa - siis pelikauden aikana alle kerran viikossa. Jos joukkue pelaa yksinkertaistuksen vuoksi kolmella kentällisellä tasaisesti, jokainen saa peliaikaa 20 minuuttia peliä kohden. Ajallisesti peleihin osallistuminen on siis reilusti vähemmistössä - n. 10% harjoitteluun käytetystä peliajasta .

Isoissa seuroissa taso on laaja ja tasaisempi. Siellä kaikki ovat edareissa yleensä tavoitteellisia. Yksilön saama huomio ja peliaika jakautuu tasaisemmin. Pienissä seuroissa kärki pelaa monesti paljon enemmän kuin häntä, tietyt yksilöt saavat vastuuta ja kantavat joukkuetta.

Suurin etu isojen seurojen edustusjoukkueissa on ryhmän keskimääräisen korkeamman tason tuoma jatkuva haasto harjoittelutilanteissa. Parhaatkaan eivät pääse helpolla, vaan joutuvat tekemään töitä pärjätäkseen ja kehittyvät.

Hiukan tulkitsin palstatoveri Moppen kirjoituksessa olevan ajatusta tavoitteellisuuden olevan samaa kuin korkealla tasolla pelaaminen. Ei liene niin, että on vain kaksi ääripäätä; tavoitteellinen SM-sarjan iso seuran edari, ja hallilla höntsäävä kaveriporukka. Eniten on tosissaan treenaavia aluesarjajengejä. Sarjatason ja tavoitteellisuuden välillä on varmasti korrelaatiota mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jokainen yksilö aloittaa lajin nollasta ja kehittyy eri vauhdilla, eikä yleensä lineaarisesti. On pyrähdyksiä, ja tasaista kasvua, taantumiakin vaikkapa loukin takia. Silti pelaaja voi olla koko ajan tai vaihtelevasti tavoitteellinen. Tavoitteellisuus ja taso eivät ole syy-seuraussuhteessa kaikilla pelaajilla, vaikka niille voidaan korrelaatio löytää. Tämän näkee jo siitä, että aluesarjojen "nobody"-seuroista kerätyt yksilöt eri tason sarjoista pyyhkivät yleensä FBA:ssa suurseurojen joukkueilla pöytää. No vähän kärjistin, mutta kyllä Unitedit ovat kovia, vaikka eivät ole lainkaan harjoitelleet joukkueena yhdessä! Ja Unitedeissa on käytännössä pelkästään tavoitteellisia pelaajia, sillä ei Eerikkilään moni ei-tavoitteellinen pääse.

Psykologisesti epämukavuusalueelle joutumisen positiivista ja kehittävää vaikutusta liioitellaan ja yksinkertaistetaan usein. Jos ihminen on liikaa tai pitkäkestoisesti epämukavuustilassa, se voi johtaa tehtävän asian muuttumiseen epämukavalta tuntuvaksi ja siitä tunteesta pyritään luonnollisesti pois. Siis suomeksi sanottuna se kuuluisa motivaatio lopahtaa. Suomalaisille positiivisella kannustamisella motivointi epämukavuusalueella oltaessa ei ole luontaista. Suomalaiseen harjoittelu-ja valmennusfilosofiaan liittyvät läheisemmin Sisu-filosofia: "tuskan kautta voittoon", "se mikä ei tapa niin vahvistaa" ja "ei täällä ole pakko olla". Ruotsalaisuuteen liittyy enemmän yhdessä tekeminen, kannustus ja nauttiminen.

Minusta tuntuu, että dropouttia pidetään väistämättömänä ilmiönä. Kyllähän lopettajien ja uusien harrastajien suhde on 15-18-vuotiaana vahvasti lopettajavoittoinen, mutta kovasti halutaan uskoa sen johtuvan lähinnä pelaajien omista päätöksistä. Ikävä kyllä lopettamisen takana on monesti pettymys siitä, että vuosien epämukavuusalueella olon jälkeen palkkio jää saamatta.

Pidän Ruotsin systeemiä 16-vuotiaille ja sitä nuoremmille parempana kuin Suomen. Suomessa suhde pelien määrän, etäisyyksien, ja kustannusten osalta on huono. On aivan järjetöntä jo 14-16 ikäisten kohdalla 22 pelin runkosarjaa varten joutua 75000 euron budjetteihin (tuossa ei ole edes juuri lainkaan matkakuluja). Alueellisesti karsiminen kohti loppuhuipennusta takaisi kaikille seuroille mahdollisuuden huipulle pitkän kauden aikana, pienemmillä kuluilla ja vähemmällä rasituksella - ja useammilla peleillä. Esimerkiksi Oulun seurojen omia paikallisia sarjoja pidän erinomaisina ratkaisuina pelaajille!

Mielenkiintoisen yksityiskohdan löysin Ruotsin U16 sarjan säännöistä. Siellä pelaaja saa edustaa saman kauden aikana vain yhtä seuraa kauden aikana heidän aluesarjoista loppuhuipentumaan etenevässä sarjasysteemissä. Suomessa se ei olisi hyvä ratkaisu, koska pelaaja voi kesken kauden menettää tyystin peliaikansa ja jäädä maksavan harjoittelijan rooliin. Käänteisesti pelaaja voi olla tyytymätön rooliinsa ja lähtee muualle. Siirto-oikeus on siksi välttämätön, ja nykyinen siirto-oikeus on vapaana lyhyt (kesäkuu, Ruotsissa 1.5.-15.8.). Minusta voi olla niin, että Ruotsissa pelaajan ja valmennuksen - koko joukkueen keskinäinen sitoutuminen yhteiseen kauteen on vahvempaa kuin Suomessa. Meillä haetaan helposti menestystä materiaalin kautta, ei yhteisen vahvan joukkuehengen ja päämäärän kautta. Meillä hankitaan parhaat pelaajat ja treenataan helvetisti - sillä se menestys tulee. Ja tuleehan sitä, mutta onko se lopulta minkä arvoista?

 

[Arto Kilponen]

Olipa kattavaa pohdintaa Säbeltäjältä. Ei olla minusta hirveän kaukana edes siitä, että tästä voisi julkaista Pääkallossa jotain yksittäistä foorumipostausta isompaakin.

 

[Kalle Fougstedt]

Olen monessa suhteessa samaa mieltä kanssasi. Kuitenkin olen tavoitteellisuuden määrittelyssä eri linjoilla. Tavotteellisuuteen ei tarvita SM-sarjaa tai kilpailullisuuden kovinta tasoa. Oman tason testaaminen on toki hyvä asia, mutta ihminen kykenee saman tason tavoitteellisuuteen kuulumatta harrastuksensa korkeimmalla tasolla kilpailevaan ryhmään. Eihän se ole kaikille mahdollistakaan, kun sarajaan pääsee pieni osa Suomen joukkueista. Kutenkin väitän, että moni aluesarjan joukkue harjoittelee yhtä tunnollisesti ja laadukkaasti kuin pääsarjan joukkueet. Yksittäisen pelaajan kehitys ei hidastu tai vaarannu kuulumisesta sen tason joukkueeseen. Oman kehitys lähtee omasta asenteesta ja tekemisestä.

Tavoitteellinen tuollainen 16-v. pelaaja harjoittelee 4-5 päivänä viikossa. Useimmilla junioreilla on vain yhdet harjoitukset päivässä seuran puolelta, ja joillain mahdollisesti lisänä esimerkiksi urheiluakatemia tai - luokka. Aikaa ohjattuihin harjoituksiin käytetään siis noin kymmenen tuntia viikossa. Suorituksia harjoituksissa kukin yksilö arvioni mukaan saa noin 30% ajasta, loput odotetaan omaa vuoroa. Eli varsinaista tekemistä kentällä tulee noin 3 tuntia viikossa. SM-sarjan pelimäärä on runkosarjassa 22 peliä kaudessa - siis pelikauden aikana alle kerran viikossa. Jos joukkue pelaa yksinkertaistuksen vuoksi kolmella kentällisellä tasaisesti, jokainen saa peliaikaa 20 minuuttia peliä kohden. Ajallisesti peleihin osallistuminen on siis reilusti vähemmistössä - n. 10% harjoitteluun käytetystä peliajasta .

Isoissa seuroissa taso on laaja ja tasaisempi. Siellä kaikki ovat edareissa yleensä tavoitteellisia. Yksilön saama huomio ja peliaika jakautuu tasaisemmin. Pienissä seuroissa kärki pelaa monesti paljon enemmän kuin häntä, tietyt yksilöt saavat vastuuta ja kantavat joukkuetta.

Suurin etu isojen seurojen edustusjoukkueissa on ryhmän keskimääräisen korkeamman tason tuoma jatkuva haasto harjoittelutilanteissa. Parhaatkaan eivät pääse helpolla, vaan joutuvat tekemään töitä pärjätäkseen ja kehittyvät.

Hiukan tulkitsin palstatoveri Moppen kirjoituksessa olevan ajatusta tavoitteellisuuden olevan samaa kuin korkealla tasolla pelaaminen. Ei liene niin, että on vain kaksi ääripäätä; tavoitteellinen SM-sarjan iso seuran edari, ja hallilla höntsäävä kaveriporukka. Eniten on tosissaan treenaavia aluesarjajengejä. Sarjatason ja tavoitteellisuuden välillä on varmasti korrelaatiota mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jokainen yksilö aloittaa lajin nollasta ja kehittyy eri vauhdilla, eikä yleensä lineaarisesti. On pyrähdyksiä, ja tasaista kasvua, taantumiakin vaikkapa loukin takia. Silti pelaaja voi olla koko ajan tai vaihtelevasti tavoitteellinen. Tavoitteellisuus ja taso eivät ole syy-seuraussuhteessa kaikilla pelaajilla, vaikka niille voidaan korrelaatio löytää. Tämän näkee jo siitä, että aluesarjojen "nobody"-seuroista kerätyt yksilöt eri tason sarjoista pyyhkivät yleensä FBA:ssa suurseurojen joukkueilla pöytää. No vähän kärjistin, mutta kyllä Unitedit ovat kovia, vaikka eivät ole lainkaan harjoitelleet joukkueena yhdessä! Ja Unitedeissa on käytännössä pelkästään tavoitteellisia pelaajia, sillä ei Eerikkilään moni ei-tavoitteellinen pääse.

Psykologisesti epämukavuusalueelle joutumisen positiivista ja kehittävää vaikutusta liioitellaan ja yksinkertaistetaan usein. Jos ihminen on liikaa tai pitkäkestoisesti epämukavuustilassa, se voi johtaa tehtävän asian muuttumiseen epämukavalta tuntuvaksi ja siitä tunteesta pyritään luonnollisesti pois. Siis suomeksi sanottuna se kuuluisa motivaatio lopahtaa. Suomalaisille positiivisella kannustamisella motivointi epämukavuusalueella oltaessa ei ole luontaista. Suomalaiseen harjoittelu-ja valmennusfilosofiaan liittyvät läheisemmin Sisu-filosofia: "tuskan kautta voittoon", "se mikä ei tapa niin vahvistaa" ja "ei täällä ole pakko olla". Ruotsalaisuuteen liittyy enemmän yhdessä tekeminen, kannustus ja nauttiminen.

Minusta tuntuu, että dropouttia pidetään väistämättömänä ilmiönä. Kyllähän lopettajien ja uusien harrastajien suhde on 15-18-vuotiaana vahvasti lopettajavoittoinen, mutta kovasti halutaan uskoa sen johtuvan lähinnä pelaajien omista päätöksistä. Ikävä kyllä lopettamisen takana on monesti pettymys siitä, että vuosien epämukavuusalueella olon jälkeen palkkio jää saamatta.

Pidän Ruotsin systeemiä 16-vuotiaille ja sitä nuoremmille parempana kuin Suomen. Suomessa suhde pelien määrän, etäisyyksien, ja kustannusten osalta on huono. On aivan järjetöntä jo 14-16 ikäisten kohdalla 22 pelin runkosarjaa varten joutua 75000 euron budjetteihin (tuossa ei ole edes juuri lainkaan matkakuluja). Alueellisesti karsiminen kohti loppuhuipennusta takaisi kaikille seuroille mahdollisuuden huipulle pitkän kauden aikana, pienemmillä kuluilla ja vähemmällä rasituksella - ja useammilla peleillä. Esimerkiksi Oulun seurojen omia paikallisia sarjoja pidän erinomaisina ratkaisuina pelaajille!

Mielenkiintoisen yksityiskohdan löysin Ruotsin U16 sarjan säännöistä. Siellä pelaaja saa edustaa saman kauden aikana vain yhtä seuraa kauden aikana heidän aluesarjoista loppuhuipentumaan etenevässä sarjasysteemissä. Suomessa se ei olisi hyvä ratkaisu, koska pelaaja voi kesken kauden menettää tyystin peliaikansa ja jäädä maksavan harjoittelijan rooliin. Käänteisesti pelaaja voi olla tyytymätön rooliinsa ja lähtee muualle. Siirto-oikeus on siksi välttämätön, ja nykyinen siirto-oikeus on vapaana lyhyt (kesäkuu, Ruotsissa 1.5.-15.8.). Minusta voi olla niin, että Ruotsissa pelaajan ja valmennuksen - koko joukkueen keskinäinen sitoutuminen yhteiseen kauteen on vahvempaa kuin Suomessa. Meillä haetaan helposti menestystä materiaalin kautta, ei yhteisen vahvan joukkuehengen ja päämäärän kautta. Meillä hankitaan parhaat pelaajat ja treenataan helvetisti - sillä se menestys tulee. Ja tuleehan sitä, mutta onko se lopulta minkä arvoista?

Kiitos aivan erinomaisesta kirjoituksesta! Se oli yksi parhaista, mitä olen tällä foorumilla lukenut, koska se oli kattava ja vilpitöntä keskustelua edistävä. Tässä on kuitenkin kohtia joihin haluan puuttua.

Pointtini aiemmassa kirjoituksessani ei todellakaan ollut se, etteikö aluesarjajoukkueissa voisi olla tavoitteellisia pelaajia tai tavoitteellista toimintaa. Ilman muuta voi olla ja onkin. Mutta näissä tapauksissahan nämä joukkueet ja pelaajat nimenomaan tähtäävät valtakunnallisiin sarjoihin, vaikka eivät niihin pääsisikään. On täysin eri asia puhua siitä, että voi olla tavoitteellinen vaikka ei pääsisi jollakin kaudella SM:ään tai divariin, kuin puhua siitä että näitä valtakunnallisia sarjoja ei ylipäätään olisi.

Minulle ei oikein avaudu, mikä tässä nykysysteemissä (C2SM, C1SM/C1-divari, BSM/B-divari, ASM, A-divari) on se ongelma. Kukin joukkue/kukin pelaaja/kukin vanhempi voi päättää, lähteekö leikkiin mukaan. Jos joku taho kokee, että SM:ssä pelaaminen on liian kallista ja/tai liian aikaavievää ja/tai yleisesti hyödytöntä, niin sitten voi valita aluesarjapelaamisen. Minä en väheksy tätä mahdollisuutta lainkaan, mutta miksi meiltä jotka kannatamme valtakunnallisia juniorisarjoja haluttaisiin viedä se mahdollisuus pois.

Olisiko oikeasti mitään järkeä, että esimerkiksi A-junioreissa ei olisi SM:ää eikä divaria, vaan Oilers, Indians, ErVi, Tiikerit ja Hawks pelaisivat Granin, M-Teamin, Rangersin, Nikinmäki Unitedin, Jokereiden ja Helsinki Unitedin kanssa samaa aluesarjaa?

Ja tuosta arvoisan kanssafoorumisti Säbeltäjän loppukaneetista voin todeta, että kyllä minä olen nähnyt sellaisenkin ihmeen sivustakatsojana että joukkueella on samaan aikaan hyvä materiaali, hyvä joukkuehenki ja yhteinen päämäärä.

Ja muuten erinomaisessa kirjoituksessa väite siitä, että Ruotsissa olisi vahvempi sitoutuminen pelaajien ja valmennuksen kesken, jää mielestäni löysäksi heitoksi vailla perusteita.

Ja vielä sellainen pointti, että jos verrataan aluesarjapelien ja valtakunnallisten pelien kehittävyyttä, niin pitää ottaa huomioon se että aluesarjapeleissä pelataan 3 x 15 minuutin turnausmuotoisia pelejä verrattuna valtakunnallisten sarjojen yksittäisten otteluiden 3 x 20 minuutin peliaikoihin (poislukien C2SM:n turnausvaihe).

Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä että valtakunnalliset pelit ovat kehittävämpiä pidemmän peliaikansa suhteen, toiseksi sitä että ne ovat laadukkaampia ja intensiivisempiä koska pelaajat voivat keskittyä yksittäiseen peliin jossa saavat vieläpä kovemman vastuksen ja kolmanneksi sitä että valtakunnallisissa peleissä panostetaan myös huomattavasti enemmän alkulämpöihin kuin aluesarjapeleissä, koska niihin on varattu aina puolen tunnin lämmittelyaika molemmille joukkueille. Aluesarjapeleissä saatetaan joutua pelaamaan suhteellisen kylmiltään. Kunnon lämmittely vähentää loukkaantumisriskiä ja lisää fokusta peliin. Tosin intensiivisempi tempo saattaa taas toisaalta lisätä loukkaantumisriskiä.

 

[Kannustaja]

Ruotsissa ymmärtääkseni nuorten pelaajapolku rakentuu liiton ja oppilaitosten tiiviille yhteistyölle (NIU ja RIG). Pelaajat valitaan leiritykseltä (joka ei ole SP )

Utvecklingstrappa:

• A-landslaget
• Guldsteget
• U19-landslaget
• Talang 17
• RIG/NIU
• Sweden Floorball Youth Camp

 

[kirill]

Ruotsissa ymmärtääkseni nuorten pelaajapolku rakentuu liiton ja oppilaitosten tiiviille yhteistyölle (NIU ja RIG). Pelaajat valitaan leiritykseltä (joka ei ole SP )

Utvecklingstrappa:

• A-landslaget
• Guldsteget
• U19-landslaget
• Talang 17
• RIG/NIU
• Sweden Floorball Youth Camp

Hyvää tutkintaa. Tätä haettiin! Arvelinkin, että noi SP puheet meneet organisaation oman markkinoinnin piikkiin.

 

[Playmaker]

Utvecklingstrappa:

• A-landslaget
• Guldsteget
• U19-landslaget
• Talang 17
• RIG/NIU
• Sweden Floorball Youth Camp

Kiitokset tästä tiedosta, omat tietoni oli jo muutaman vuoden takaa.

Tähän Talang 17 juttuun törmäsin nyt ensi kertaa. Maajoukkuettahan ei tässä iässä vielä siellä taida olla, jos oikein ymmärsin?

 

[Jukkapukka]

Olen monessa suhteessa samaa mieltä kanssasi. Kuitenkin olen tavoitteellisuuden määrittelyssä eri linjoilla. Tavotteellisuuteen ei tarvita SM-sarjaa tai kilpailullisuuden kovinta tasoa. Oman tason testaaminen on toki hyvä asia, mutta ihminen kykenee saman tason tavoitteellisuuteen kuulumatta harrastuksensa korkeimmalla tasolla kilpailevaan ryhmään. Eihän se ole kaikille mahdollistakaan, kun sarajaan pääsee pieni osa Suomen joukkueista. Kutenkin väitän, että moni aluesarjan joukkue harjoittelee yhtä tunnollisesti ja laadukkaasti kuin pääsarjan joukkueet. Yksittäisen pelaajan kehitys ei hidastu tai vaarannu kuulumisesta sen tason joukkueeseen. Oman kehitys lähtee omasta asenteesta ja tekemisestä.

Tavoitteellinen tuollainen 16-v. pelaaja harjoittelee 4-5 päivänä viikossa. Useimmilla junioreilla on vain yhdet harjoitukset päivässä seuran puolelta, ja joillain mahdollisesti lisänä esimerkiksi urheiluakatemia tai - luokka. Aikaa ohjattuihin harjoituksiin käytetään siis noin kymmenen tuntia viikossa. Suorituksia harjoituksissa kukin yksilö arvioni mukaan saa noin 30% ajasta, loput odotetaan omaa vuoroa. Eli varsinaista tekemistä kentällä tulee noin 3 tuntia viikossa. SM-sarjan pelimäärä on runkosarjassa 22 peliä kaudessa - siis pelikauden aikana alle kerran viikossa. Jos joukkue pelaa yksinkertaistuksen vuoksi kolmella kentällisellä tasaisesti, jokainen saa peliaikaa 20 minuuttia peliä kohden. Ajallisesti peleihin osallistuminen on siis reilusti vähemmistössä - n. 10% harjoitteluun käytetystä peliajasta .

Isoissa seuroissa taso on laaja ja tasaisempi. Siellä kaikki ovat edareissa yleensä tavoitteellisia. Yksilön saama huomio ja peliaika jakautuu tasaisemmin. Pienissä seuroissa kärki pelaa monesti paljon enemmän kuin häntä, tietyt yksilöt saavat vastuuta ja kantavat joukkuetta.

Suurin etu isojen seurojen edustusjoukkueissa on ryhmän keskimääräisen korkeamman tason tuoma jatkuva haasto harjoittelutilanteissa. Parhaatkaan eivät pääse helpolla, vaan joutuvat tekemään töitä pärjätäkseen ja kehittyvät.

Hiukan tulkitsin palstatoveri Moppen kirjoituksessa olevan ajatusta tavoitteellisuuden olevan samaa kuin korkealla tasolla pelaaminen. Ei liene niin, että on vain kaksi ääripäätä; tavoitteellinen SM-sarjan iso seuran edari, ja hallilla höntsäävä kaveriporukka. Eniten on tosissaan treenaavia aluesarjajengejä. Sarjatason ja tavoitteellisuuden välillä on varmasti korrelaatiota mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jokainen yksilö aloittaa lajin nollasta ja kehittyy eri vauhdilla, eikä yleensä lineaarisesti. On pyrähdyksiä, ja tasaista kasvua, taantumiakin vaikkapa loukin takia. Silti pelaaja voi olla koko ajan tai vaihtelevasti tavoitteellinen. Tavoitteellisuus ja taso eivät ole syy-seuraussuhteessa kaikilla pelaajilla, vaikka niille voidaan korrelaatio löytää. Tämän näkee jo siitä, että aluesarjojen "nobody"-seuroista kerätyt yksilöt eri tason sarjoista pyyhkivät yleensä FBA:ssa suurseurojen joukkueilla pöytää. No vähän kärjistin, mutta kyllä Unitedit ovat kovia, vaikka eivät ole lainkaan harjoitelleet joukkueena yhdessä! Ja Unitedeissa on käytännössä pelkästään tavoitteellisia pelaajia, sillä ei Eerikkilään moni ei-tavoitteellinen pääse.

Psykologisesti epämukavuusalueelle joutumisen positiivista ja kehittävää vaikutusta liioitellaan ja yksinkertaistetaan usein. Jos ihminen on liikaa tai pitkäkestoisesti epämukavuustilassa, se voi johtaa tehtävän asian muuttumiseen epämukavalta tuntuvaksi ja siitä tunteesta pyritään luonnollisesti pois. Siis suomeksi sanottuna se kuuluisa motivaatio lopahtaa. Suomalaisille positiivisella kannustamisella motivointi epämukavuusalueella oltaessa ei ole luontaista. Suomalaiseen harjoittelu-ja valmennusfilosofiaan liittyvät läheisemmin Sisu-filosofia: "tuskan kautta voittoon", "se mikä ei tapa niin vahvistaa" ja "ei täällä ole pakko olla". Ruotsalaisuuteen liittyy enemmän yhdessä tekeminen, kannustus ja nauttiminen.

Minusta tuntuu, että dropouttia pidetään väistämättömänä ilmiönä. Kyllähän lopettajien ja uusien harrastajien suhde on 15-18-vuotiaana vahvasti lopettajavoittoinen, mutta kovasti halutaan uskoa sen johtuvan lähinnä pelaajien omista päätöksistä. Ikävä kyllä lopettamisen takana on monesti pettymys siitä, että vuosien epämukavuusalueella olon jälkeen palkkio jää saamatta.

Pidän Ruotsin systeemiä 16-vuotiaille ja sitä nuoremmille parempana kuin Suomen. Suomessa suhde pelien määrän, etäisyyksien, ja kustannusten osalta on huono. On aivan järjetöntä jo 14-16 ikäisten kohdalla 22 pelin runkosarjaa varten joutua 75000 euron budjetteihin (tuossa ei ole edes juuri lainkaan matkakuluja). Alueellisesti karsiminen kohti loppuhuipennusta takaisi kaikille seuroille mahdollisuuden huipulle pitkän kauden aikana, pienemmillä kuluilla ja vähemmällä rasituksella - ja useammilla peleillä. Esimerkiksi Oulun seurojen omia paikallisia sarjoja pidän erinomaisina ratkaisuina pelaajille!

Mielenkiintoisen yksityiskohdan löysin Ruotsin U16 sarjan säännöistä. Siellä pelaaja saa edustaa saman kauden aikana vain yhtä seuraa kauden aikana heidän aluesarjoista loppuhuipentumaan etenevässä sarjasysteemissä. Suomessa se ei olisi hyvä ratkaisu, koska pelaaja voi kesken kauden menettää tyystin peliaikansa ja jäädä maksavan harjoittelijan rooliin. Käänteisesti pelaaja voi olla tyytymätön rooliinsa ja lähtee muualle. Siirto-oikeus on siksi välttämätön, ja nykyinen siirto-oikeus on vapaana lyhyt (kesäkuu, Ruotsissa 1.5.-15.8.). Minusta voi olla niin, että Ruotsissa pelaajan ja valmennuksen - koko joukkueen keskinäinen sitoutuminen yhteiseen kauteen on vahvempaa kuin Suomessa. Meillä haetaan helposti menestystä materiaalin kautta, ei yhteisen vahvan joukkuehengen ja päämäärän kautta. Meillä hankitaan parhaat pelaajat ja treenataan helvetisti - sillä se menestys tulee. Ja tuleehan sitä, mutta onko se lopulta minkä arvoista?

Hyvä kirjoitus ja monessa kohtaa komppaan kirjoittajaa. Mutta huomioni mukaan isoissakaan seuroissa yksilön saama huomio tai peliaika ei kuitenkaan välttämättä jakaudu sen tasaisemmin kuin pienissä seuroissa, vaan peliaika saattaa riippua täysin mystisistä seikoista ja ikävä kyllä pelaajasta iitsestään täysin ulkoisista seikoista. Eri maiden järjestelmien paremmuudesta en tiedä sanoa, koska sekä Suomi että Ruotsi näyttävät pärjäävän aikuisten tasolla ihan hyvin. Jotenkin itselleni tulee mielikuva, että Suomessa C-ikäluokassa otetaan pärjääminen turhan vakavasti ja poltetaan pelaajia loppuun ihan turhaan ja ihan liian varhain. Niinpä C-ikäluokassa en vielä pelaisi valtakunnallista sarjaa.
Joku kirjoitti myös aiemmin kannattavansa tavoitteellisuutta ja joukkueen yhdessä kasvamista kokemusten kautta, joka kuulostaakin hienolta asialta ja periaatteessa olen täysin samaa mieltä, mutta samaan hengenvetoon kyseenalaistan kuinka joukkueen pelaajille annetaan opastusta/heitä kehitetään yhteisöllisyyden ja henkisten asioiden käsittelytaitojen suhteen?
Joka tapauksessa uskon ja toivon että sitten aikuisina ne juniorit, jotka sinne asti jaksavat, pelaavat itselleen sopivalla sarjatasolla, sillä salibandy on kuitenkin kaiken kaikkiaan aivan huikea laji.

 

[JarmoKuronen]

Niinpä C-ikäluokassa en vielä pelaisi valtakunnallista sarjaa.

Täysin samoilla linjoilla tämän suhteen - alueelliset sarjat + joku loppuhuipennus varmasti riittäisivät hyvin peruskouluikäisille pelureille.

 

[säpähullu]

Onko turussa tapahtunut pelaajasiirtoja?

 

[Pallottelija]

Onko turussa tapahtunut pelaajasiirtoja?

Tepsistä moni vaihtanut masku/wirmoon

 

[Vasen nilkka]

Tepsistä moni vaihtanut masku/wirmoon

Ja myös lopettanut.

 

[Kalle Fougstedt]

Tepsistä moni vaihtanut masku/wirmoon

Voitko mainita siirtyneitä pelaajia ihan nimeltä?