joelsiltanen
Ylläpidon jäsen
- Viestejä
- 5,615
Viikon pääkirjoituksesta voi keskustella täällä.
Jep lätkät ja fudikset ratsastaa ammattilaisuudella ja vanhemmat maksaa poskettomia summia sen takia. Unelmat vaihtuu 99% ihan muuksi, pahimmassa tapauksessa käy juuri noin ettei mitään koulua käytynä. Amatöörilajissa onneksi tajutaan koulut käydä, tai toivottavasti tajutaan.Mielenkiintoinen nosto. Ottamatta kantaa mielenterveyspalveluihin tms., joka ei mielestäni kuulu varsinaisesti "lajin" hoidettavaksi, on lajin orastavassa puoliammattilaisuudessa asioita, joista voisi tosiaan keskustella. Mielestäni se liigan sijalla 11. olevan joukkueen kolmoskentän laituri ei ole se ongelma. Hän on, iästä tietysti riippuen, toivottavasti jo ymmärtänyt säbän olevan vain vaativa harrastus. Hän tuskin on uhrannut opiskeluaan tai muuta elämäänsä kokonaan lajille. Kukaan säbää pelaava ei voi haaveilla miljoonien vuosituloista tämän lajin parissa. Mutta suuri joukko nuoria jääkiekkoilijoita, ja heidän vanhempansa, taistelee tosissaan tätä epätodennäköisyyttä vastaan. Jalkapallossa osittain ehkä sama tilanne. Monesti myös näissä lajeissa, sun on täytynyt tehdä se "lajiratkaisu" todella varhaisessa vaiheessa, jolloin monet ovat panostaneet kaikkensa lajille, ja tulevaisuus on jäänyt heikon peruskoulutodistuksen varaan, tai se on jopa jäänyt kesken.
Salibandyssä tämä ei mielestäni ole ongelma. Ongelma on ne pelaajat, jotka saavat jo nuorena riittävän korvauksen pelaamisesta tullakseen toimeen ilman työssäkäyntiä, eli nyt puhutaan juuri niistä maajoukkuetason pelaajista. Nämä pelaajat tarvitsevat sen tukiverkon ja apua liitolta koulutukseen tms., jotta nämä saavat joskus mielekästä töitä ja pääsevät säbän jälkeiseen elämään kiinni kun ura on ohi. Siitä parista tonnista kuussa ei kuitenkaan saa säästettyä paljoa sinne säbän jälkeiseen elämään.
Mika Kohonen voi uran päättymisen jälkeenkin tehdä vielä tiliä edustamalla esim. mailoja. Mutta tämä tapaus on poikkeus. Suurin osa maajoukkuetason pelaajista tippuvat tyhjän päälle, kun ura on ohi, jollei heillä ole riittävää koulutusta tai varmaa, ei säbän kautta saatua, työpaikkaa.
Tiedän, että tämä on saanut osan lukijoista jo ärsyyntymään. Miten edetä "ammattilaislajiksi", jos muutaman tonnin kuukausipalkka pelaajalle on muka vaan haitaksi? En tiedä, eikä se ollut tämän kirjoituksen tarkoituskaan. Otin nyt vaan kantaa tohon tukiverkostojuttuun niin kuin mää sen näen.
Salibandyssa ei kyllä taida hirveästi olla kavereita, jotka ovat uhranneet kaiken salibandylle. Salibandyssa opiskelu onnistuu kuitenkin aika kivasti, vaikka pelaatkin ihan absoluuttisella huipulla. Ja vaikka olisit kuinka hyvä, niin salibandylla ei pelaaja tule rikastumaan. Moni huippukin opiskeleekin siksi korkeakoulututkintoa lajin ohessa.Mielenkiintoinen nosto. Ottamatta kantaa mielenterveyspalveluihin tms., joka ei mielestäni kuulu varsinaisesti "lajin" hoidettavaksi, on lajin orastavassa puoliammattilaisuudessa asioita, joista voisi tosiaan keskustella. Mielestäni se liigan sijalla 11. olevan joukkueen kolmoskentän laituri ei ole se ongelma. Hän on, iästä tietysti riippuen, toivottavasti jo ymmärtänyt säbän olevan vain vaativa harrastus. Hän tuskin on uhrannut opiskeluaan tai muuta elämäänsä kokonaan lajille. Kukaan säbää pelaava ei voi haaveilla miljoonien vuosituloista tämän lajin parissa. Mutta suuri joukko nuoria jääkiekkoilijoita, ja heidän vanhempansa, taistelee tosissaan tätä epätodennäköisyyttä vastaan. Jalkapallossa osittain ehkä sama tilanne. Monesti myös näissä lajeissa, sun on täytynyt tehdä se "lajiratkaisu" todella varhaisessa vaiheessa, jolloin monet ovat panostaneet kaikkensa lajille, ja tulevaisuus on jäänyt heikon peruskoulutodistuksen varaan, tai se on jopa jäänyt kesken.
Salibandyssä tämä ei mielestäni ole ongelma. Ongelma on ne pelaajat, jotka saavat jo nuorena riittävän korvauksen pelaamisesta tullakseen toimeen ilman työssäkäyntiä, eli nyt puhutaan juuri niistä maajoukkuetason pelaajista. Nämä pelaajat tarvitsevat sen tukiverkon ja apua liitolta koulutukseen tms., jotta nämä saavat joskus mielekästä töitä ja pääsevät säbän jälkeiseen elämään kiinni kun ura on ohi. Siitä parista tonnista kuussa ei kuitenkaan saa säästettyä paljoa sinne säbän jälkeiseen elämään.
Mika Kohonen voi uran päättymisen jälkeenkin tehdä vielä tiliä edustamalla esim. mailoja. Mutta tämä tapaus on poikkeus. Suurin osa maajoukkuetason pelaajista tippuvat tyhjän päälle, kun ura on ohi, jollei heillä ole riittävää koulutusta tai varmaa, ei säbän kautta saatua, työpaikkaa.
Tilanne on nyt muuttumassa kun valmentajat ovat lisäämässä pelaajien harjoitusmääriä kuten ainakin Classicissa ja Oilerssissa on kai jo tapahtunut.Salibandyssa ei kyllä taida hirveästi olla kavereita, jotka ovat uhranneet kaiken salibandylle. Salibandyssa opiskelu onnistuu kuitenkin aika kivasti, vaikka pelaatkin ihan absoluuttisella huipulla. Ja vaikka olisit kuinka hyvä, niin salibandylla ei pelaaja tule rikastumaan. Moni huippukin opiskeleekin siksi korkeakoulututkintoa lajin ohessa.
Se liigan sijalla 11. olevan joukkueen kolmoskentän laituri on varmasti ymmärtänyt lajin olevan vain vaativa harrastus, mutta silti kuormitus voi olla todella kova. Jos pelaaja yrittää hoitaa työnsä hyvin ja samalla myös pelihommat kunnialla, niin siinä on jo kuormaa aika tavalla. Siihen lisätään vielä mahdollisesti pienet lapset, niin aletaan olla tilanteessa, että vuorokauden tunnit eivät enää tahdo millään riittää ja aletaan polttamaan ns. kynttilää molemmista päistä.
Korkeakouluopinnoissa on se hyvä puoli, että niissä voi edetä myös vähän hitaammin. Classicissa ainakin Salo ja Lastikka opiskelevat HAMK:ssa ja samoin teki Savonen ennen Sveitsiin lähtöään. Salin on koulutukseltaan sairaanhoitaja. TPS:n Ville Laine on vetänyt lääkistä salibandyliigan ohessa.Vielä 5-10 vuotta sitten oli mahdollista käydä töissä tai opiskella täysipainoisesti ja samalla pelata salibandyliigan huipulla, nyt se ei näytä enää mahdolliselta.