Salibandyliiton keskiviikkona järjestämässä tiedotustilaisuudessa ei suurempia yllätyksiä nähty. Päävalmentajana jatkaa Petri Kettunen, ja kaksi muuta muskettisoturia ovat tuttuun tapaan Mika Ahonen ja Jussi Jäntti. Akseli Ahtiainen jää pois siviilikiireiden vuoksi.
Pääkallo.fi otti Kettusen pihteihinsä Myllypuron Arena Centerissä heti Ylen tekemän haastattelun jälkeen.
– Hyvät fiilikset. Saadaan jatkaa tutulla ryhmällä jatkaa. Pelaajienkin suhteen pääsee jatkamaan pitkälti samalta viivalta. Ei ole niin iso muutosprosessi edessä kuin edellisessä periodissa. Hyvät tunnelmat lähteä ukkojen kanssa tekemään töitä, Kettunen kommentoi ja jatkaa:
– Toivottavasti mikään ei varsinaisesti muutu isossa kuvassa. Pitää tehdä pieniä tarkennuksia meidän pelillisiin asioihin. Samalla toivotaan, että suomalaisissa seuroissa tehdään edelleen vähintään yhtä laadukkaasti töitä ja kehitetään niitä huippu-urheilijoita lisää, että meillä olisi entistä kovempi kilpailu maajoukkuepaikoista.
Suomi pelasi hyvin ja nousujohteisesti Göteborgin MM-Kisoissa joulukuussa. Kaksissa edellisissä MM-kisoissa Suomi on jäänyt Ruotsin taakse toiseksi. Seuraavalle MM-periodille kulta on tietysti se isoin tavoite, mutta minkälaisia muita tavotteita maajoukkueella on tulevien vuosien suhteen?
– Iso tavoite on kehittää kokonaisuudessaan suomalaista huippusalibandya ja viedä sitä eteenpäin, mutta kyllähän maajoukkueen pelillinen tavoite on siellä Riikassa. Tavoitteena on olla seuraava maailmanestari, Kettunen linjaa.
Maajoukkueen päävalmentaja katselee asioita ensisijaisesti juuri maajoukkueen näkökulmasta. Maajoukkue on suomalaisen salibandyn lippulaiva, mutta tärkeä arkityö tehdään juuri seuroissa ja maajoukkuetoiminnan ulkopuolella.
Kettusella on virkansa puolesta kokonaisvaltaista käsitystä ja kokemusta siitä, mitä suomalaiselle salibandylle kuuluu myös jäävuoren huipun ulkopuolella. Hän näkee kuitenkin, että myös yksilöt voisivat ottaa vahvemmin vastuuta kehittymisestään.
– Onhan tässä menty eteenpäin. Liigaseurat tekevät laadukasta työtä, ja muuallakin kuin liigaseuroissa tehdään laadukasta töitä. Me vain toivoisimme, että urheilijat olisivat vielä parempia ja uskaltaisivat vielä enemmän tehdä valintoja huippu-urheilun ehdoilla. Se olisi tärkeää, että oikeasti panostettaisiin siihen huippu-urheiluun.
– Se tie antaa kuitenkin elämään paljon lisää – ennemmin kuin sen, mitä se vie pois sieltä jostakin toisaalta. Me toivomme, että meillä olisi vielä enemmän niitä oikeita huippu-urheilijoita, jotka tekisivät elämän valinnat urheilullisuus edellä. Levon, ravinnon ja kaiken muun suhteen niin hyvin kuin mahdollista. Eli mittaisivat oikeasti sen, missä se oma raja menee urheilijana, analysoi Kettunen suomalaisen salibandyn tilaa sekä seurojen että yksilöiden suhteen.
Suomalaisen salibandyn kehityksen kannalta on tärkeää, ettei kiviä jätetä kääntämättä ja pyritään kehittämään lajin lisäksi myös toimintakulttuuria. Kettunen luetteleekin suomalaisen salibandyn kannalta suurimmaksi vahvuudeksi järkevän keskustelukulttuurin ja muutosvalmiuden tarvittaessa.
– Minä näen sen vahvuutena, että me uskallamme haastaa ja kysenalaistaa asioita. Me emme mene liian sokeasti niissä vanhoissa kuopissa. Pyrimme etsimään uusia tapoja toimia. Samalla mietitään vielä parempia toimintamalleja. Se on minun mielestäni ehkä se meidän suurin vahvuus, arvioi Kettunen.
Suurin heikkous liittyy Kettusen mielestä osittain myös suurimpaan vahvuuteen.
– No, tietenkin se, että kun etsitään uusia vaihtoehtoja ja ollaan avoimia erilaiselle vuorovaikutukselle, niin varmaan siellä toisessa vaakakupissa on aina myös se oma näkemys. Ihmisillä kun on omia vahvoja näkemyksiä, niin saadaanko sieltä sitten vietyä yhteisöllisesti näitä asioita eteenpäin? Siihen en osaa varmuudella vastata. Minä näen, että meillä on mukana vahvoja persoonia. Se tuo tietenkin aina pieniä haasteita, mutta näen sen toisinpäin myös vahvuutena.
Joitain vuosia sitten Suomen julkisena tavoitteena oli pelata ”maailman nopeinta salibandya”. Tuo kyseinen slogan jäi sittemmin elämään lähinnä humoristisessa mielessä, koska monien mielestä peli näytti päinvastaiselta. Moni saattoi ymmärtää sloganin myös väärin.
Kettunen ei halua linjata yhtä slogania tai teemaa, mutta tuo esille seikkoja joita on kehitetty ja tullaan kehittämään jatkossakin.
– Teemasta jos puhutaan, niin viime projektia lähestyttiin pelin monipuolisuuden kautta – ja monipuolisuus pitää olla edelleenkin ytimessä. Totta kai puolustuspelaaminen on se kivijalka, jolla maajoukkue voittaa tai häviää pelejä pääsääntöisesti. Uskon, että saatiin se viime projektin aikana jo hyvälle tasolle. Sitä pitää tietysti kehittää edelleen.
– Meidän pitää myös kehittää maalintekoa paremmaksi. Se tarkoittaa myös sitä, että omaa pallollista peliä pitää saada parannettua kärkimaita vastaan. Se on meillä se isoin tavoite tässä seuraavan kahden vuoden aikana.
Lue lisää:
Miesten maajoukkueen valmennus julkistettu – päävalmentaja jatkaa, muutoksia taustoille
Mihin katosivat Akseli Ahtiainen ja Hexi Arteva maajoukkueen taustoilta?
Toivottavasti nykyinen ”oikea huippu-urheilija” ole yhtä humoristinen slogan kuin ”maailman nopein salibandy. Huippu-urheilija ainakin maailmalla pärjää taloudellisesti. Suomessa joissain lajeissa maksetaa huippu-urheilioille, vaikka tuloksellisesti voisi lajeja jättää vain SM tasoisiksi. Salibandyssa joka tapauksessa suurin osa HUIPPU PELAAJISTA käy töissä ja joutuu hankkimaan ylimääräistä pärjätäkseen. Varsinkin 20-23 vuotiaat jotka jo kantaa suurimman vastuun joukkueen tuloksesta. Tosin tämän ikäiset eivät välttämättä tiedä mitä sana työ tarkoittaa. Silti ollaan sidoksissa 10 kk vuodesta seuraan ja lajiin ja harjoitellaan kuin huippu-urheilijat. Huippu pelaajat ovat todennäköisesti parempia koin huippu-urheilijat. Joukkueurheilussa ei huippu-urhelija status ole tärkein. Joukkue ratkaisee.
Kettunen voisi tarkentaa mitä tarkoittaa huippu-urheilijalla. Kun verrataan liigapelaajia aikaisempiin vuosiin niin kehitystä on jo tapahtunut huimasti kärkijoukkueissa.
Salibandyssä voi kohtuullisen hyvin harjoitella ja pelata lähes ammattimaisesti jos on opiskelija mutta täyttä työpäivää tekevälle se alkaa jo olla liian haastavaa.
Voiko siis edes vaatia samanlaista luopumista ja elämäntapaa kuin ammatti-urheilijalta kun vastineeksi ei tule riittävästi taloudellista turvaa?
Salibandyssä on muutama ammatikseen pelaava mutta ovatko he tehneet oikean valinnan tulevaisuutensa suhteen?