Salibandyliiton huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantala kommentoi suomalaisen salibandyn tilaa Etelä-Saimaan haastattelussa joulun alla. Osa Rantalan kommenteista on herättänyt keskustelua varsinkin jälkikäteen.

Haastattelussa puhuttiin pitkälti juuri päättyneistä naisten MM-kisoista, mutta sisältö koski myös koko lajin sinivalkoista kehitystä. Artikkeli ponnahti pinnalle uudestaan alkuviikosta, kun Complex Floorball -blogin Antti Hänninen ruoti Rantalan kommentteja, ja nosti niistä esille tiettyjä seikkoja.

Soitimme Rantalalle, joka avasi ajatuksiaan sangen auliisti.

Kommentoit Etelä-Saimaan haastattelussa, että ”1 vs. 1 -pelaaminen korostuu joukkuepelaamisessa yhä enemmän”. Mitä tarkemmin ottaen tarkoitat tällä kommentilla?

– Salibandyssahan on pelattu pitkään aluepeliä. Puolustus- ja palloton peli on perustunut siihen pitkään. Luulen, että Suomi oli siinä vähän etulinjassa, kun ruvettiin puhumaan alueellisesta miesvartioinnista. Se on johtanut siihen, että on puhuttu mies- tai naismerkin kautta pelaamisesta.

– Tuo johtaa peliä siihen, että alueylivoimien rakentaminen vaikeutuu. Meillä on monissa seuroissa ja maajoukkueissa pelattu sillä ajatuksella, että pelataan lyhytsyöttöpeliä, tuodaan tuet lähelle ja varmistetaan, että on syöttösuuntia auki sekä puhutaan kolmioista ja muusta.

– Jos ajatellaan sitä, että pelataan ”alueella miestä”, niin se tuo myös sen vastustajan pelaajan siihen läheisyyteen, jolloin se muokkaa peliä väistämättä siihen suuntaan, että me ajaudutaan 1 vs. 1 -tilanteisiin. Sehän ei ole meidän tavoite, sillä hyvä pelaajahan hoitaa sen 1 vs. 1 -tilanteen siten, että ei koskaan joudu liian lähelle vastustajaa, mutta me ei sitä voida välttää.

– Tämä 1 vastaan 1 pitää käsittää myös niin, että se ei tarkoita sitä, että painitaan ja väännetään. Se tarkoittaa sitä, että vastustaja on merkannut sinut, ja se on joskus iholla, ja joskus kahden metrin päässä. Niissä tilanteissa pelaajan on opittava tekemään oikeita valintoja. Se taas vaatii sen, että pelaajalla on sekä teknisiä että fyysisiä taitoja selviytyä tilanteista, Rantala valotti.

Osaa Rantalan kommenteista tulkittiin, ja niitä saattoi tulkita siten, että yksilöpelaamista, yksilöiden kehitystä ja yksilöitä itsessään halutaan korostaa suomalaisessa valmennuksessa.

– Ei tietenkään. Meidän valmennusstrategioissa on pyritty korostamaan sitä, että asiat tehdään osana viisikkoa ja joukkuetta yhtä lailla. Eihän tässä sitä tarkoiteta, vaan tuo ajatus kuulostaa oikaisulta, sillä joukkuelajistahan tässä on kysymys. Sellainen filosofia tässä on kuitenkin taustalla, että jos sinulla on laadukkaammat pelaajat, niin joukkuekin on laadukkaampi.

– Mitä se laadukkaampi pelaaja sitten tarkoittaakin, niin siinähän tulee esille se yksilön kyky toimia siinä joukkueessa ja ryhmässä.

Hänninen koki omassa tekstissään, että Suomen pitäisi pyrkiä olemaan salibandyn suunnannäyttäjä, jos maa meinaa olla maailman paras salibandymaa vuonna 2028.

Nostit esille, että ”muutkin maat ajattelevat pallottoman pelin pelaaja vastaan pelaaja -lähtöisesti.” Onko Suomen tarkoitus seurata muiden kehityskulkua vai luoda jotain uutta?

– Kuten sanoin, niin ollaan tultu ”voimakkaasti alueelta miestä” -ajattelusta erilaiseen pallottomaan peliin. Nyt kun katsoo kansainvälistä peliä, niin perinteinen aluepuolustus on heitetty yhä enemmän romukoppaan. Kullakin maalla on vähän omia mausteita, eikä se ruotsalainen sentteri edelleenkään sieltä maalin edestä irtoa, mutta ruotsalainen pakki voi mennä jo toiselle puolelle kulmaan niin, että siellä voivat olla jo pakit samassa kulmassa. Täten pelaajat eivät ole enää niin orjallisesti omilla puolillaan.

– Sveitsi on jo hyvin lähellä sitä todellisuutta miten Suomi on pelannut. Se on luonut omalta osaltaan haasteen. Meidän tulee nyt löytää keinoja vastata siihen pelityyliin, jota kansainvälisessä salibandyssa pelataan. Siitähän tässä oikeastaan on kyse, että meidän täytyy pystyä monipuolistamaan omaa pelaamistamme, Rantala kommentoi.

Korostetaanko maajoukkuetasolla yksilötaitoa ja -kehitystä enemmän kuin joukkuepelaamista?

– Tuohan on vähän hassu kysymys. Maajoukkuetoiminnassakin pitää mennä joukkueen ehdoilla, sillä sehän olisi absurdi tilanne, jos ei puhuttaisi joukkuepelaamisesta joukkuelajissa. Meidän pitää puhua näistä yksilöiden ominaisuuksista, jotta voimme antaa oikeanlaisia ärsykkeitä pelaajille, jotta he kehittyisivät sille tasolle millä kansainvälinen peli on. Tarvitaan siis parempia yksilöitä.

– Uskon, että niistä ärsykkeistä pitää puhua valmentajien ja pelaajien kanssa. Yksi tärkeä osa on, että pelataan paljon ja se on tärkeä osa, sillä peliä vartenhan tätä tehdään. Jossain vaiheessa pelaajauraa pitää kuitenkin miettiä, että voidaanko tukea yksilön ominaisuuksien kehitystä ja miten se tuki tapahtuu. Tämä keskustelu tarkoittaa enemmän sitä.

– Eihän valmennuslinja tarkoita pelitapaa tai -kirjaa maajoukkueessa, vaan enemmän sitä isoa linjaa jonka avulla yritetään opettaa ja kasvattaa näitä pelaajia maajoukkueessa, Rantala perusteli.

Kuten jo todettua, niin Etelä-Saimaan haastattelussa puhuttiin paljon nimenomaan naisten salibandysta ja MM-kisoista, mutta Rantalan mukaan kyse on ihan koko kansainvälisestä salibandykentästä Suomen näkökulmasta.

Tässä vaiheessa hän haluaa vielä terottaa 1 vs. 1 -pelaamiseen liittyviä kommenttejaan. Varsinkin nuo kommentit herättivät sittemmin keskustelua esimerkiksi Twitterissä.

– Konkreettisesti kyse on siitä, että vastustajat haluavat päästä ikään kuin miesmerkille, ja pelata alueelta miestä, jolloin vastustajat haluaa luoda 1 vs. 1 -tilanteen. Jos me aina tuodaan siihen lähituki, ja halutaan luoda 2 vs. 1 -tilanne, niin meillä on kaksi vastaan kaksi -tilanne äärimmäisen pienellä alueella. Silti aina jollain pelaajalla on pallo, ja sitä palloa vastaan vartioi pelaaja. Väistämättä kyseessä on jonkin sortin 1 vs. 1 -tilanne. Se kuinka pienellä alueella se tilanne tapahtuu, tai millä alueella, niin siinä on useita variaatiota.

– Ajattelu lähtee kuitenkin siitä, että kun vastustaja haluaa pelata peliä noin, niin meidän on mietittävä keinoja miten me pelataan peliä. Koen, että meillä on kansallisesti haasteita näissä tilanteissa. Me hukataan liian usein pallo tuollaisissa tilanteissa. Jos me halutaan pelata pallon kanssa ja kontrolloida pelivälinettä sekä pelata monipuolista hyökkäyspeliä, niin silloin olisi pystyttävä pelata sillä tavalla, että pallokontrolli säilyisi.

– Meidän näkökulman mukaan ajaudutaan väistämättä tilanteisiin, jossa vastustaja merkkaa sinut, ja meidän pitää opettaa pelaajille erilaisia keinoja, joilla selvitä tilanteista ilman pallonmenetyksiä, Rantala analysoi.

Hänninen nosti kirjoituksessaan Etelä-Saimaan esille nostaman kommentin “Salibandyliitto on asettanut tavoitteen, että vuonna 2028 Suomessa on maailman parhaat pelaajat”, jota hän ruoti melko monitahoisesti.

Kuitenkin jos katsoo visiota tarkemmin Salibandyliiton sivuilta, niin vastaus on moniuloitteisempi. Salibandyliitolla on kaksi strategiaa koskien vuotta 2028:

1. Salibandy on Suomen suurin joukkuepeli
2. Suomi on maailman paras salibandymaa

Kohtaan kaksi, johon Etelä-Saimaa ja Hänninen viittasivat, sisältyy seuraavat seikat:

”Suomalaiset ovat maailman parhaita salibandypelaajia ja suomalaiset seurat ovat maailman parhaita salibandyseuroja. Suomi on maajoukkuetasolla maailman paras salibandymaa. Teemme systemaattista ja pitkäjänteistä kehitystyötä, jotta pelaajamme, joukkueemme, seuramme ja tapahtumamme ovat salibandymaailman parhaita.”

Salibandyliiton visiona on ollut, että Suomi on vuonna 2028 maailman paras salibandymaa. Onko yksilökehityksen korostaminen strategian ydin?

– Ei, mutta se on osana strategiaa. Strategian mukaisesti meillä on maailman parhaat salibandyn pelaajat, mutta meillä on myös maailman parhaat joukkueet ja sarjat. Sen mukaan seurojen kehittyminen, vahvat seurat ja liigajoukkueet sekä vahvat maajoukkueet ovat keskiössä. Ne vahvat liiga- ja maajoukkueet tarvitsevat kuitenkin yhä parempia pelaajia, Rantala selvensi.

Ollaan sopivasti vuodessa 2018, joten tuon tavoitteen päätepiste nähdään kymmenen vuoden päästä. Rantalan mukaan vision toteutumisen suhteen on vielä paljon tekemistä.

– Tuo on hyvin perustavaa laatua oleva kysymys, ja tuotahan meidän pitäisi tässä arvioida. Uskon, että meillä tapahtuu monella rintamalla hyviä asioita. Valmennuksen osaamisessa on ollut todella positiivista kehitystä, eli meillä on nuoria, hyviä valmentajia, joiden opetusmetodit ovat monipuolistuneet. Ihmisen johtaminenkin on kehittynyt.

– Pitää muistaa, että ei voida erottaa valmentamista tästä viitekehyksestä, jossa me eletään. Ihmiset muuttuvat ajan myötä ja johtamistapojen pitää kehittyä sen mukana. Uskon, että meidän valmennuskunta pystyy vastaamaan siihen haasteeseen. Se on hyvä asia.

– Maajoukkuetien ja FBA:n toiminnan kautta näen, että meidän nuoret kehittyvät. Meidän C-ikäiset juniorit ovat tällä hetkellä sellaisessa fyysisessä kunnossa, kuin U19-juniorit ovat olleet 10 vuotta sitten. Hyviä asioita tapahtuu paljon, mutta samaan aikaan niitä tapahtuu muuallakin.

– Urheilussa kuitenkin arvotetaan lopulta pelien tulosten kautta, ja jos katsotaan vaikka Champions Cupia, niin seurajoukkuetasolla ollaan vielä vähän naapuria perässä. Siitä voisi vähän oikaista ja vetää johtopäätöksen, että nämä kansalliset sarjat eivät ole vielä sillä tasolla mitä pitäisi olla.

– Jollain tasolla pitää miettiä sitäkin, että miten meidän seurat voisivat paremmin ja vahvistuisivat. Se on yksi tapa tuon sarjan tason nostamiseen. Ei me nyt ihan säännöllisesti olla noita maailmanmestaruuksiakaan voitettu, eli meillä on valtavasti töitä. Oleellinen kysymys on seuraavaksi se, että vaikka hyviä asioita tapahtuu, niin onko vauhti riittävä?

– Riittääkö hyvien asioiden kehittymisen tahti, ja tätä asiaa pitäisi varsinkin pohtia. Haluaisin ajatella tässä kohtaa niin, että nyt kun on 10 vuotta vielä aikaa, niin ei voida tuudittautua siihen, että se vauhti riittää. Sen sijaan pitää ajatella, että tämä ei vielä riitä, vaan yhdessä pitäisi pohtia, miten rekeen saataisiin potkittua lisää vauhtia.

– Siihen liittyy myös keskustelu pelistä. Keskustelu ja mielipiteiden vaihtaminen on yksi tapa kehittää asioita. Näin laajamittaisesti kerrottuna, Rantala paalutti.

Rantala peräänkuuluttaa laajempaa lajikeskustelua

Rantala toi muutamaan otteeseen esille haastattelun aikana, että hän itse kaipaisi laajempaa lajikeskustelua esimerkiksi juuri valmennusasioista. Rantala kertoi, että hän on lukenut Hännisen kirjoituksen ja on jo ehtinyt lähestyä kirjoittajaa aiheen tiimoilta.

– Meillä on kansainvälinen viikonloppu 3-4.2. Tampereella. Lauantaina paikalla akatemiavalmentajat ja käymme läpi valmennuslinjaa. Kutsuin Antti Hännisen paikalla opponoimaan ja tekemään kysymyksiä valmennuslinjan kehityskohteista, koska tällaista keskustelua me tarvitaan lajissa. Tästä lajista on myös puuttunut tällaista keskustelua.

– Haluan, että lajin hyödyksi tulee kaikki osaaminen, ja silloin meidän tulee kuunnella kaikkia toimijoita. Toivottavasti hän myös pääsee paikalle, sillä en tarkoita kommenteissani, että olemme pystyneet luomaan aukottoman systeemin. Meillä on tällainen kulma asioihin, ja katsomme saammeko näistä jotain virikkeitä asioiden kehittämiseksi, Rantala linjasi.