Perjantaina julkaistiin kahden suomalaisen salibandyn voimahahmon Petri Kettusen ja Mikko Kohosen tarinat kertova kirja Voittajaksi kasvaminen. Kirjan on kirjoittanut Jere Vasarainen ja kustantajana toimi Fitra.
Aiemmin julkaistussa haastattelussa Mikko Kohonen kertoi kirjasta omasta perspektiivistään. Suomen maajoukkueen entinen päävalmentaja Petri Kettunen ei valmennusurallaan avannut kovin paljon persoonaansa, eikä välttämättä muutenkaan ollut suulain valmentaja.
Kirjassa nykyisin Tshekkiä valmentava Kettunen avaa paljon ajatuksiaan, ja miehen uraa kerrataan varsin seikkaperäisesti. Valmentajana Kettunen on toiminut maajoukkueiden lisäksi myös Salibandyliigassa ja Salibandyliiton huippu-urheilujohtajana sekä myös muissa Salibandyliiton tehtävissä.
Josbaa vuonna 1988 18-vuotiaana perustamassa olleen Kettusen ura nivoutuukin hyvin vahvasti koko suomalaisen salibandyn tarinaan. Salibandyliitto täytti tänä vuonna 35 vuotta ja Kettunen on ollut osa saagaa jo 32 vuotta.
Urasi nivoutuu hyvin vahvasti suomalaisen salibandyn historiaan. Onko itselläsi sellainen tunne, että on ollut vähän kaikessa mukana?
– Tietysti on saanut olla vähän kaikessa mukana. On saanut olla mukana pelaajana ja valmentaja sekä liiton toiminnassa kehittämässä lajia muutenkin. Niin kuin sanoin tuossa aiemmin niin hiton etuoikeutettu olo, että on saanut tehdä näitä hommia. Salibandyn osalta olen saanut ne kaikkein parhaimmat kiksit, että hienoa on ollut olla mukana, Kettunen avaa tuntemuksiaan.
Vuonna 1970 syntynyt Kettunen ei ole ainakaan tiettävästi vielä uraansa lopettamassa. Tällä hetkellä pesti Tshekin kanssa on ilmeisesti vielä hiukan epäselvissä kantimissa, sillä sopimus kattoi vuoden 2020 MM-kisat, mutta kisoja siirrettiin vuodella eteenpäin, eikä jatkosopimusta ole vielä rustattu.
Kesken uran kirjoitettu uraelämäkerta voisi häiritä jotakuta ajatuksen tasollakin.
– Kivalta tämä tuntuu tässä vaiheessa uraa. Oli mukava muistella asioita ja mietin muutenkin, että jos tästä olisi edetty 10-15 vuotta, niin olisinko enää muistanutkaan niitä asioita mitä on tapahtunut? Siksi oli mukava purkaa ajatuksia. Jos joskus tulee vielä tarvetta tehdä vastaavaa niin asiat on dokumentoitu ainakin tähän päivään asti, Kettunen vakuuttaa
Itä-Suomi ei ole tällä hetkellä vahvaa aluetta salibandyssa, mutta varsinkin lajin ensimmäisinä vuosikymmeninä Kettusen pitkään edustama Josba oli Suomen vahvoja seuroja. Jotain Joensuu-Lappeenranta -akselin vaikutuksesta kertoo sekin, että varsinkin maajoukkuevalmennuksessa nämä kaksi kaupunkia ovat vahvasti edustettuina. Tällä hetkelläkin molempien maajoukkueiden pääluotsit ovat lähtöisin Lappeenrannasta ja Kettunen ei ole ainoa miesten maajoukkueen entinen päävalmentaja, joka on lähtöisin Joensuusta.
Myös pelaajatuotanto oli aikoinaan huippuluokkaa, ja pelaajat kuten Tero Tiitu, J-P Lehtonen ja Tatu Väänänen ovat olleet aivan maan kärkeä. Tällä hetkellä idän alueen entiset mahtiseurat pelaavat Divarissa ja Itä-Suomi ei kuulu tällä hetkellä maan merkittävimpiin alueisiin salibandyn saralla.
– Luulen, että se on aika luontainen kehitys. Idän suunnassa olisi pitänyt tehdä jotain samanlaista kuin Sotkamon Jymy teki pesäpallossa eli rakentaa menestystä pysyvämmäksi. Me päästiin innokkaina aikoinaan Josbassa sinne huipun tasolle ja harjoiteltiin varmasti laadullisesti hyvin, ja harjoiteltiin varmasti määrällisesti enemmän. Nyt se on otettu muualla Suomessa otettu kiinni.
– Väkeä on muualla enemmän ja pelaajamassat suurempia, joten jos idässä ei tehdä asioita paremmin niin ei sitä eroa saada ikinä kurottua. Päivittäisen tekemisen laadun pitää olla kova ja se on ainoa seikka millä siellä voidaan pärjätä. Juniorityö on yksi tärkeä asia ja akseli Kuopio-Joensuu-Lappeenranta on siinä olennainen seikka, Kettunen pohtii.
Kettusen ura linkittyy vahvasti myös Salibandyliiton toimintaan varsinkin 2000-luvun puolella. Miesten maajoukkueen päävalmentajana hän toimi vuodet 2011-2016.
Vuoden 2016 MM-kullan jälkeen päävalmentaja sai lähteä ja potkut hoidettiin melko tyylittömästi liiton osalta, sillä Kettunen sai tietää asiasta Helsingin Sanomien toimittajalta. Kettunen ruoti tapausta melko suorasanaisestikin kirjassa, ja helposti voisi luulla, että jotain jäi vielä hampaankoloon.
– Ei minulla mitään skismaa Salibandyliiton kanssa ole. Tein työni loppuun siellä keväällä 2017 ja lähdin irtisanomisajan jälkeen pois.
– Ihmiset tekevät päätöksiä ja me valmentajat valmennetaan. Olisi sen voinut tyylikkäämmin hoitaa, vaikka minulla ei ole sinällään mitään sitä vastaan, että koutseja voidaan vaihtaa. Se kuuluu pelin henkeen, vaikka meni tyylillisesti mönkään, Kettunen linjaa.
Onko ollut tässä viime aikoina sellaista ajatusta, että palaisit Suomeen valmentamaan?
– En ole pohtinut asiaa. Olen kaikille vaihtoehdoille avoin, mutta nyt tehdään innostuksella ja intohimolla tuota Tshekin projektia. Toivottavasti Helsingin kisat päästään pelaamaan vuoden päästä ja katsotaan sen jälkeen mitä maailmassa tapahtuu. En sulje pois mitään vaihtoehtoja Suomessa, Sveitsissä, Ruotsissa tai missään muuallakaan.
Seurajoukkuetta Kettunen ei ole valmentanut pitkään aikaan.
– Siitä on tosiaan pitkän aika kun olen viimeksi valmentanut seurajoukkuetta. On jotain virityksiä ollutkin, mutta ne eivät ole olleet Suomessa ne seurajoukkueet. Katsotaan miten käy. Kaikkihan on mahdollista.
Kisojen siirto antaa Tshekin joukkueelle vielä vuoden aikaa hengähtää jos kisat saadaan vuoden päästä pelattua. Varsinkin viime vuoden puolella Tshekin joukkueen sisällä nousi kapinahenkeä ja projekti näytti tuhoontuomitulta.
– Ei tätä tilannetta voi maajoukkueenkaan kannalta luojan lykyksi kuvailla. Meillä on nyt kasassa nuori joukkue ja paljon taitavia jätkiä mukana. Jos saadaan tässä vuosi lisää harjoitusaikaa niin se ei ole meille huono asia. Kaikilla muillakin tilanne on tietysti sama kun on vuosi lisää aika tehdä töitä kisoja ajatellen, Kettunen arvioi.
Loppuun otetaan pieni aikamatka vuoden 2012 MM-kisoihin, jolloin Suomi koki valtaisan ryöpytyksen häviämällä Ruotsille finaalissa 11-5. Tuosta ajasta muistetaan myös ”Maailman nopein salibandy”, mikä oli Suomen slogan kisaprojektin ajan. Selkeän tappion myötä se sai myös paljon rapaa jälkikäteen, ja asia ymmärrettiin osin myös hiukan väärin.
– Meidän ajatuksissa oli kyse nimenomaan pelinopeudesta. Silloin ajateltiin niin, että pelinopeus saataisiin sille tasolle, että jatkumoita syntyisin hyvin pelin sisällä. Pelaajat sanoivat silloin kisoissa aika hyvin pressitilaisuudessa, että ”eikö tämä ole meidän kannalta nyt hyvä kun puhutaan pelinopeudesta eikä tuloksesta tai jostain muusta”.
– On siinä tietysti sekin puoli, mutta ehkä sitä asiaa ymmärrettiin vähän eri tavoin. Tulos kun oli katastrofi niin finaalin jälkeen siihen oli aika helppo tarttua. Eihän siinä mitään ja kritiikki kuuluu tähän hommaan, maailmanmestariluotsi päättää.