Suomen MM-taival päättyi pettymykseen Helsingissä viime viikonloppuna. 4-6-finaalitappio Ruotsille muistutti jostain menneestä.
MM-tulos ei ollut sinällään mikään katastrofi. ”Maalin peli” päättyi Suomen kannalta huonosti osin viime minuuttien yksilövirheen vuoksi, mutta olihan Suomen pelissä tietysti heikot pidemmät hetkensä finaalissa ja välierässä.
Jos katsoo kahta välierää ja finaalia, niin heikkoja hetkiä ja räikeitä virheitä nähtiin totuttua enemmän huippupeleissä, vaikka kentällä olivat maailman hupiput. Koronavuosilla voi olla vaikutusta siihenkin.
Toisaalta Suomi loi välierässä ja finaalissa enemmän huippupaikkoja kuin vastustajat. Vastustajan maalivahdit olivat todella hyviä molemmissa kamppailuissa ja silläkin on merkitystä.
Olemmeko sitten yliarvioineet Suomea ja aliarvioineet kilpailijoita? Se on mahdollista. En oikeastaan usko, että joukkueessa on yliarvioitu tai aliarvioitu yhtään mitään, mutta kaiken kaikkiaan Suomessa odotukset olivat korkeammalla kuin kaksissa edellisissä kisoissa.
Tähän on parikin syytä. Ensinnäkin Suomi tietysti voitti kaksi edellistä kultaa. Riian kulta oli jonkin sortin yllätys, Prahassa Suomen vahva suoritustaso yllätti enemmän kuin itse mestaruus punttien ollessa kohtuullisen tasan ennen kisoja Ruotsin kanssa. Oliko Suomi 2016 ja 2018 selkeästi maailman ykkönen, ja nyt selkeästi kakkonen? Tuskin, kilpailu maailman kärjessä on ollut todella tiukkaa viiden vuoden sisällä.
Suomen käsikirjoitus kotikisoihin: helpot karsinnat (niitä ei ollut), paljon kesäleirejä testeineen, EFT-turnauksia ilman tulospaineita, ja Suomi on lopulta MM-välierissä ja MM-finaalissa maailman paras, eikö? Näin ei käynyt ja osansa siinä oli myös maaliskuussa 2020 maailman sulkeneessa koronaviruspandemiassa.
Päävalmentaja Petteri Nykky on sanonut, että Suomelle hankalaa oli se, että piti hakea lataus kaksi kertaa kisoihin, koska kisat piti pelata jo 2020. Kyllä, mutta tilanne on ollut sama kaikille muillekin MM-kisamaille, joten se ei ole käypä selitys.
Se on kuitenkin sanottava, että vaikeasti ulkoapäin arvioitava ”koheesio” ei ollut ihan menneiden kisojen tasolla. Tähän vaikutti varmasti ulkoiset tekijät, kuten erikoiset vakoilukohut ja joukkueen sisäiset sairastelut. Tällaisiltä seikoilta Suomi on pääosin välttynyt tai ainakaan ne eivät ole näkyneet ulospäin.
Paljon parempi selitys piilee kuitenkin pelaajien puolikuntoisuudessa, mikä kyllä näkyi. Puolikuntoinen on tietysti liian vahva sana – tuskin kukaan 50% kunnossa oli. Osasta pelaajista kuitenkin näki, että kunto ei ole 100% ja sitä maailmanmestaruuden voittaminen vaatii. Tällöin voi miettiä olisiko näiden pelaajien tilalle ollut muitakin vaihtoehtoja?
Jo pelkästään Krister Savosen poissaolo oli iso takaisku. Myös toisaalta se, että Eero Kosonen olisi ollut vuotta aiemmin mukana kisoissa, vaikka Suomi ei suoraan maalivahtipeliin kaatunutkaan. Muillakin mailla oli poissaoloja ja menetyksiä. Ehkä niidenkään taakse ei kannata liiaksi mennä, vaikka Nykky avasi jo ennen kisoja KalloCastissa, että loukkaantumisten kanssa on ollut ongelmia.
Kokoonpanoja jouduttiin rukkaamaan liikaa pitkin turnausta ja tuntui, että välierissä oli jo vedetty kaikki kanit hatusta. Tämä erosi Prahan kisoista ainakin jossain määrin.
En soimaa Nykkyä pelaajavalinnoista otteluiden sisällä, vaikka yksittäisessä 6vs5-tilanteessa Justus Kainulainen olisi finaalissa sauman ansainnut. Joukkueen Classic-dominanssia on arvosteltu, mutta kisat ehkä paljastivat myös yhden seikan: F-liiga ei ole niin kova sarja kuin markkinointipuheissa annetaan ymmärtää. F-liigan huippupelaaja ei ole automaattisesti maailman kärkeä.
Tiivistetyissä kokoonpanoissa Classic-pelaajat olivat pääosin Suomen parhaimmistoa, mutta täytyy sanoa, että ratkaisupeleissä esimerkiksi ykköskenttä ei yltänyt normaalille tasolleen. Classic-hegemoniaa rikkoi lopulta finaalissa vain Justus Kainulainen ja sitä ennen Peter Kotilainen. Myös Tatu Väänänen antoi kohtuullisen hyvät näytöt ykkösessä.
Muilla kuin edellä mainituilla oli valitettavan paljon vaikeuksia kovimmissa paikoissa. Ei voi olla miettimättä onko kilpailu kotoisessa liigassa vieläkään tarpeeksi kovaa Classicin takana?
Tähän todennäköisesti hiukan parannusta tuo se, että kaksi joukkuetta tippuu pois ensi kauden liigasta. Täten kovia pelejä pitäisi olla kaikilla hiukan enemmän.
Kentällä olivat peleissä Suomen parhaat pelaajat nykytilanteessa ja luotto niihin oli omaan silmääni ihan oikeutettua. Olisiko toisenlaisilla valinnoilla tullut toisenlainen tulos? Ehkä, mutta mistä sen tietää. Pitää muistaa, että Ruotsi oli tehnyt kotiläksynsä hyvin, eikä kaikessa ole aina kyse pelkästään yksittäisen joukkueen onnistumisesta tai epäonnistumisesta.
Tulevaisuus?
MM-kisat pelataan alle 11 kuukauden päästä, kun Sveitsissä mitellään jo marraskuun alussa Qatarin MM-jalkapallon vuoksi. Sen takia suurempia muutoksia tuskin tulee Suomen osalta, eikä se näin lyhyellä virityksellä ehkä olisi järkevääkään.
Suomen pitää kuitenkin tehdä isoja muutoksia viimeistään ensi kisojen jälkeen ja varsinkin puolustuspäässä se tulee näkymään. Tatu Väänänen lopetti komean uransa kisoihin, seuraavaksi lopettanevat Juha Kivilehto, Janne Lamminen ja mahdollisesti myös Mikko Leikkanen, jotka ovat kaikki syntyneet 1980-luvulla. On ollut Suomen kannalta toisaalta onni, että he ovat jatkaneet pitkään uriaan, mutta toisaalta se on hidastanut nuorempien sisäänajoa. Parhaat joukkueisiin valitaan joka tapauksessa, että sinänsä ikä ei ole este suuntaan tai toiseen.
Voi olla, että Helsingin kisoissa nähtiin tiukalle viritetyn maalinestopelin joutsenlaulun alkusävel. Ruotsi ja Tshekki nimittäin haastoivat Suomea juuri sen omilla opeilla ja onnistuivat oikein hyvin. Kaksi viimeistä nuorten MM-kultaa voittanut Tshekki antoi myös jo myrskyvaroitusta siitä, että ehkä vuoden tai varsinkaan kolmen vuoden päästä ei nähdä enää Suomi-Ruotsi -klassikkoa finaalissa.
Tuleviin Suomen pelitapavalintoihin tulee vaikuttamaan varsinkin puolustajien ja senttereiden laatu. Ensiksi mainittujen tilanne vaikuttanee paljon tulevaan, sillä niiden osalta vaihtuvuus on ollut pidempään vähäistä. Vuoden 2015 ja 2017 nuorten MM-kultajoukkueista puolustajat ovat jääneet varjoon tähtihyökkääjiin verraten.
Oletettavasti varsinkin pallollisesti vahvoja pakkeja on tilauksessa, mutta kahteen suuntaan pelaaminen tulee olla hyvällä tolalla. Hyökkääjien osalta Suomen tilanne on erittäin hyvä tulevaisuudessakin. Lisäksi kaksissa viime kisoissa on ajettu sisään jo hyvä määrä 1996-1999 -ikäluokkien hyökkääjiä. Näitä ovat Ville Lastikka, Justus Kainulainen, Eetu Sikkinen, Rasmus Kainulainen ja Oskari Heikkilä.
Jos miettii pakkien profiilia niin tulevia MM-puolustajia voivat olla seuraavat nimet: Miska Mäkinen (KrP), Antti Suomela (Oilers), Tuure Ailio (Oilers), Toni Salminen (TPS), Eemeli Akola (Classic), Jesperi Lindfors (Oilers), Jeri Heikkilä (SPV) tai muut tästä poisjääneet nimet.
Tulevaisuudessa pallollisella taidolla tulee olemaan entistä isompi merkitys puolustuspäässä, jos Suomi satsaa pallolliseen peliin ja hyökkäyspeliin vahvemmin. Tämä ajatus otti hiukan takapakkia 2012 finaalikatastrofin jälkeen, mutta on jälleen ajankohtainen. ”Maailman nopein peli” haudattiin lopulta pienellä otannalla.
Asia ei ole tietystikään niin simppeli, että joko puolustaa tiiviisti tai hyökkää päättömästi, vaan kokonaisuus ratkaisee. Suomi voi olla pelillisesti edelläkävijä ja siinä myös pelaajavalinnoilla on merkitystä. Erityisesti puolustuspäässä.
Lähteekö Nykky, ja miksi lähtisi?
Vielä päävalmentaja Nykystä sananen. Mestarivalmentaja joutui nöyrtymään Suomen valmentajana todella pitkästä aikaa. Valmentajasta näki, enemmän kuin keskimäärin valmentajasta, että finaalitappio korpesi ja paljon. Ero Ruotsiin oli pieni, mutta esimerkiksi pallovastuun osalta merkittävä, vaikka Suomi parhaat maalipaikat veikin nimiinsä. Ruotsi pelasi finaalissa todella järkevästi, kun Suomella oli hiukan ongelmia maltin kanssa.
Se taas ei ole Nykyn mieleen lainkaan. Nykyn papereissa keskialueen menetykset ovat pahinta myrkkyä, ja niitä Suomi teki totuttua enemmän. Vaikka finaalin jälkeen Nykky löysi syitä muun muassa lyhyemmästä palautumisesta välieristä ja muistakin seikoista, niin en usko hänen ajattelevan niin isossa kuvassa. Tappion hetkellä kokonaiskuvaa on kuitenkin vaikea analysoida.
Uskoisin, että Suomen valmennuksessa painetaan nyt entistä kovemmin töitä. En usko, että Nykky jättää pestiään kesken sopimuskauden, sillä seuraavat kisat ovat jo pian, ja ensi vuodelle osuu myös World Games. Mitä sitten tapahtuu Sveitsin kisojen jälkeen, on iso arvoitus.
Seuraajaa ei nimittäin ole oikein muualta kuin Nykyn omasta hovista tarjolla. Jokseenkin vaikuttaa myös siltä, että päätoiminen maajoukkuevalmentajan pesti ilman seuravalmennusta ei houkuta monia huippuvalmentajia, mutta tiedä häntä. Esimerkiksi Nykyn kohdalla se tarkoittaa sitä, että hän on valmennusarjessa kiinni golfin kautta. Hän on myös harmitellut sitä, että ei saa valmentaa seurajoukkuetta.
Nykky tuskin uudistaa suuremmin maajoukkuetta, mutta varmasti tarkastelee kriittisesti omia valintojaan, sillä sen verran tulisesti hän vaikuttaa häviämistä vihaavan. Se lienee hyväkin, sillä Suomen valmennuksessa on luotettu pitkään samoihin temppuihin, mitkä ovat toki toimineetkin pitkään.
2020-luvulla Suomi tarvitsee myös uudistumista, ja huippuvalmentajana pitkään leipänsä tehnyt Nykky ymmärtänee, että se vaatii myös häneltä jälleen jotain uutta, että takaa ei tulla ohi, eikä vierestä karata kauemmaksi.