Petteri Nykyn miesten salibandymaajoukkueen päävalmentajuus päättyy vuodenvaihteessa. Sveitsin MM-kisat olivat hänelle viimeiset pelit Suomen peräsimessä.
Nykky on 57-vuotias, joten aivan poissuljettua ei ole, että hän vielä joskus valmentaisi miehiä. Luultavasti näin ei kuitenkaan tule käymään. Sikäli on perusteltua vetää yhteen hänen pitkällistä työtään miesten maajoukkueen eteen.
Tunnetusti Nykky on ollut päävalmentaja kahteen otteeseen: vuosina 2004–2010 ja 2017–2022. Pasi Tilanderin apuvalmentajana hän oli vuosituhannen vaihteessa. Pelkästään näin pitkä taival miesten maajoukkueen valmennuksessa on salibandyssa merkittävä meriitti.
Kyse ei ole kuitenkaan vain pitkäaikaisesta vaan ennen kaikkea menestyksellisestä työstä. Nykyn aikana Suomi voitti ensimmäisen miesten maailmanmestaruuden joulukuussa vuonna 2008 Prahassa. Nykyn ensimmäinen pesti huipentui suorastaan ylivoimaiseen voittoon vuoden 2010 kotikisoissa. Vuonna 2018 hän teki loistokkaan paluun päävalmentajaksi johdattamalla Suomen toisen kerran dominoivaan voittoon finaalissa Ruotsia vastaan.
Nykky on siis ollut miesten päävalmentaja kolmesti neljästä maailmanmestaruudesta. Kuten puolustaja Lauri Stenfors asian kiteytti Ylen haastattelussa: Nykky opetti Suomen miehet voittamaan. Oppia voi kuka tahansa ammentaa Oskari Saaren kahdesta Nykystä kertovasta kirjasta.
Pelkkää riemukulkua Nykyn aika ei kuitenkaan ole ollut. Hänen suhteessaan Salibandyliittoon on koko ajan ollut havaittavissa jännitteitä. Kisaperiodilla 2008–2010 Suomessa käytiin repivää kiistaa maajoukkuepelaajien korvauksista ja miesten maajoukkueen budjetista silloisen liiton puheenjohtajan, edesmenneen Matti Ahteen ja toiminnanjohtaja Jari Kinnusen kanssa. Tämä jätti jälkensä Nykyn ja liiton välisiin suhteisiin. Aivan ongelmaton ei ole myöskään Nykyn pestin päättyminen. KalloCastin perusteella hän on kokenut, ettei saanut aivan reilua mahdollisuutta jatkaa päävalmentajana huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantalan vetämässä valintaprosessissa.
Matkalle mahtuu myös kirveleviä tappioita. Toukokuussa 2006 Suomi hävisi Globenissa finaalin Ruotsille jatkoajalla, vaikka oli johtanut ottelua reilusti. Nykyn toinen pesti alkoi kesän 2017 World Gamesien kolmannella sijalla, joka on Suomelle epäonnistuminen. Kotikisoissa viime vuonna Ruotsi oli maalin verran parempi. Sitäkin ottelua Suomi oli johtanut 2–0. Tänä vuonna tuli sitten länsinaapurille rangaistuslaukauskisatappio välierissä.
Nykyn toinen jakso olikin tuloksellisesti MM-kisoissa laskujohteinen: kulta, hopea ja pronssi. World Gamesissa tuli pronssi ja hopea. Toisella jaksolla toiminta ei ollutkaan kehittyvää toisin kuin vuosina 2004–2010, joita luonnehti dynaamisuus ja halu kehittyä. Viime vuosina miesten maajoukkueen toiminta on päässyt urautumaan. Vesi on alkanut seisomaan. Silloin huippu-urheilussa käy yleensä kehnosti jopa salibandyssa.
Voidaankin kysyä, täyttyikö Nykyn salibandyvatsa Classicin mestaruuksista ja upeasta vuoden 2018 maailmanmestaruudesta? Vai oliko tappio viime joulukuun kotikisoissa liikaa? Onko golf-valmentaminen syönyt mehut?
Itse asiassa Nykky jättää seuraajalleen Esa Jussilalle miesten maajoukkueen heikommassa tilassa kuin hän sen peri Petri Kettuselta alkuvuodesta 2017. Kettusen jäljiltä piti vain jatkaa maalinestopeliä pitkälti samalla joukkueen rungolla. Jussila joutuu nyt muutosvalmentamisen eteen pelitavallisesti ja varsinkin puolustusosaston kanssa. Maalinestopelin tie on käyty loppuun.
Viisikkopelin suhteen Nykyn toinen pesti ei näyttäydykään kehitysjaksona. Juuri pelatuissa kisoissa Suomen viisikkohyökkääminen oli vaikeuksissa jopa neljänneksi jäänyttä, helposti luettavaa Sveitsiä vastaan. Suomelta ei löytynyt keinoja Sveitsin perinteisen aluepuolustuksen murtamiseen, mikä oli yksi pääsyy Suomen joutumiseen Ruotsia vastaan jo välierissä. Tätä voidaan perustellusti pitää valmennuksellisena epäonnistumisena. Asiasta on paljon puhuttu eikä siihen ole nyt syytä pidemmin palata, mutta lopputulos ei anna kehuille aihetta.
Nykky ei ole myöskään nauttinut varauksetonta suosiota Suomen lajipiireissä. Osittain tämä johtuu siitä, että jotkut ovat kokeneet Nykyn jossain määrin suosineen omia seurojaan: ensin alkupuolella Oilersia ja sittemmin Classicia. Tänäkin vuonna joukkueessa oli 11 Classicin pelaajaa, jotka myöskin saivat ratkaisuhetkillä vastuuta, vaikka esimerkiksi Ville Lastikka ja Mikko Leikkanen olivat selvästi puolikuntoisia. Terveitäkin pelaajia oli tarjolla. Tuntui, että Lastikalla, Leikkasella ja varsin vaisulla Oskari Heikkilällä oli ”virka” Suomen pelaavassa kokoonpanossa jopa kahden kentän peluutuksessa. Esimerkiksi Ruotsia vastaan ratkaisuhetkillä yksi joukkueen parhaista maalintekijöistä, Justus Kainulainen istui penkillä.
Julkiset kommentit Nykyn suusta nauttivat melkeinpä legendaarista mainetta. Vain hieman kärjistäen vastuu on kuulijalla, kun ”alkemisti” puhuu. On tietenkin ymmärrettävää, että päävalmentaja toimii varsinkin kisatilanteessa joukkueen kilpenä julkisuuteen. Päävalmentajalla on kuitenkin asemansa vuoksi aina suuri vastuu lausunnoistaan. Niitä kuunnellaan ja luetaan tarkkaan. Niistä otetaan onkeensa. Niiden pitäisi olla johdonmukaisia. Esimerkiksi kun ongelmien ulkoistamista ei pelaajilta sallita, päävalmentaja ei saisi johdonmukaisuuden nimissä tappion hetkellä hyökätä otteluohjelman kimppuun, johon joukkue ei voi vaikuttaa.
Nykyn toimintaa on aina leimannut myös tietty varauksellisuus ja etäisyyden pito, jonka osa kansallisen kärjen lajiväestä on tulkinnut – oikein tai väärin – ylimielisyydeksi. Joidenkin mielestä Nykky on ollut avoin vain pienessä lähipiirissään.
Nykystä ei voidakaan miesten maajoukkueessa puhua ilman Juha Jänttiä ja Samu Kuitusta. He ovat muodostaneet tiiviin kolmikon, suoranaiset ”kolme muskettisoturia”. Muskettisotureiden anti suomalaiselle salibandylle on ollut valtava, suorastaan korvaamaton, yhdessä ja erikseen. Kaikille heille voisi kirjoittaa oman oodinsa. Tässä riittänee nostaa esille vain muutaman seikan.
Jäntti on ollut väsymätön lajidynamo, josta on vaikea kuulla pahaa sanaa keneltäkään. Hän on melkein 30 vuotta kehittänyt salibandyn valmennusta lajin ja sen henkisen valmentamisen saralla. Jäntti on myös mestari vakoilemaan vastustajia. Hän oli Mika Ahosen ja Nykyn ohella muuntamassa miesten maajoukkueen pelitapaa nykyaikaiseen lyhytsyöttöpeliin vuosina 2004–2010. Silloin Suomi oli kiistaton salibandyn joukkuepelin ykkönen koko maailmassa. Seurauksena Suomi kylvetti Ruotsin vanhanaikaisen, seisovan salibandyn Helsingin areenan huutomyrskyssä joulukuussa 2010.
Kuuluin niihin, jotka julkisesti arvostelivat Kuitusen pestaamista jääkiekosta vuosien 2006–2008 kisaperiodille. Voi, kuinka väärässä olinkaan. Kuitunen toi aivan uutta ammattimaista otetta salibandyyn varsinkin harjoittelun ja otteluiden osalta. Hän oli aivan oleellinen tekijä siinä, kun miesten maajoukkueen vaatimustaso ja fyysinen harjoittelu sekä ”arkitekeminen” nousi Nykyn aikana uudelle kehitysasteelle. Nousu on kirittänyt myös liigaseurojen toimintaa. Kärjen osalta voitaneen puhua jo huippu-urheilusta.
Peluuttajana Kuitunen on ollut kellontarkka, mitä tämän vuoden kisojen muutamat kömmähdykset eivät todellakaan vie pois. Hänellä on Jäntin ja Nykyn ohella vyöllään lukuisia mestaruuksia. Valinta salibandyn kunniagalleriaan on päivänselvä.
On historian ironiaa, että Nykyn lento päättyi ainakin toistaiseksi epäonnistumiseen siellä, mistä se alun perin nousi melkoisiin korkeuksiin: Sveitsistä. Toukokuussa 2004 Nykky oli Tilanderin katsomovalmentajana MM-kisoissa, joissa Suomi oli edellisen kerran pronssilla. Nykky, Jäntti ja Hexi Arteva eivät voineet mitenkään hyväksyä himmeintä mitalia. He tiesivät muodostavansa seuraavan miesten maajoukkueen johtoryhmän ytimen. He aloittivat muutosprosessin välittömästi jo kotimatkalla kisoista, minkä Oskari Saari on hienosti kirjoissaan kuvannut.
Muistan itsekin silloin vielä salibandyvalmennuksessa toimineena, kuinka Nykyn tiimin kehittymisenhalu ja dynaamisuus huokui vahvasti maajoukkueen ulkopuolelle. Sitä oli hieno seuravalmennuksesta seurata. Tämän prosessin huipentumana olivat vuoden 2010 kotikisat, joiden voittoa pidän edelleen suomalaisen salibandyn korkeimpana saavutuksena.
Nykyn panos salibandyyn ja suomalaiseen urheiluun ei rajoitu voittoihin ja riemukkaisiin huippuhetkiin. Hän on Jäntin ja Kuitusen kanssa avannut latua nykyaikaisessa suomalaisessa joukkueurheiluvalmennuksessa. Niin kauan kuin maassamme joukkueurheiluvalmennus perustui hieman karrikoiden perinteiseen armeijamaiseen johtamiseen, suomalaiset joukkueet lähes aina sortuivat kovissa paikoissa. Menestystä ei paljon tullut kuin yleisurheilukentällä, mäkihypyssä ja hiihtoladulla.
Sittemmin kun on siirrytty ihmiskeskeisempään valmennusotteeseen, voittoja on alkanutkin tulla myös tiukoissa paikoissa.
Miesten salibandymaajoukkue on ollut Nykyn johdolla yksi airue tässä muutoksessa. Olen Nykyn valmennusfilosofiaa aiemmin avannut tarkemmin enkä lähde sitä nyt toistamaan (ks. myös linkki kirjoituksen lopussa). Sen voisi kiteyttää pelaajalähtöiseksi joukkuekeskeisyydeksi. Nykyn tavassa valmentaa tavoitellaan yksilöiden kehittämisen kautta joukkueen kasvua osiensa summaa suuremmaksi. Jokainen saa olla oma itsensä. Keinot eivät rajoitu lajiharjoitteluun vaan mukana on paljon kirjallisia tehtäviä sekä kirjallisuuden harrastamista. Olenkin tässä yhteydessä käyttänyt jopa sivistyksen ja vapauden käsitteitä.
Kaiken kaikkiaan Petteri Nykky on kiistatta merkittävä suomalainen joukkueurheiluvalmentaja, joka jää sinivalkoisen urheilun historiaan. Hänestä ei turhaan kirjoitettu jo kaksi kirjaa – ennen kuin yhtäkään kirjaa on omistettu suomalaiselle salibandypelaajalle, edes Mika Kohoselle.