Suomen miesten salibandymaajoukkueen ei ole lähtenyt toivotusti liikkeelle sen itsensä kannalta. Joukkue aloitti vakuuttavalla voitolla Slovakiasta ja kärsi sen jälkeen selkeän 5-7-tappion Sveitsille.
Selkeän lähinnä siksi, että Sveitsi hallitsi pelin rytmiä, mikä on ollut harvinaista näissä kohtaamisissa. Suomi ei saanut oikein mitään pelin osa-aluetta toimimaan koko ottelussa. Kyseessä oli kuitenkin yksittäinen ottelu, eikä se isossa kuvassa ratkaise Suomen koko turnauksen kohtaloa. Toisaalta ei pidä vetää liian pitkiä johtopäätöksiä, mutta toisaalta tulos ei kertonut hyvää Suomen iskukyvystä. Suomella on edelleen täydet mahdollisuudet voittaa mestaruus sunnuntaina.
Sveitsin yllätysvoittohan on muutenkin sinällään hieno asia lajin kannalta. Varsinkin jos se tarkoittaa sitä, että toinen finalisti vaihtuu tänä vuonna. Aika vähälle huomiolle jäi lopulta se, että Sveitsi oli todella hyvä ottelussa ja kyseessä oli kaksi top4-maata yksittäisessä pelissä, jossa Sveitsillä oli vieläpä pieni kotietu.
Oliko Sveitsi sitten lopulta altavastaaja? Oli ainakin materiaalin puolesta. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että top4-rankingia on aika vaikea hahmottaa kisojen ulkopuolella, mutta luotan asiantuntevimpien arvioihin. Sveitsiä on pidetty nelikon heikoimpana. Näin arvioi jopa Suomen tuleva päävalmentaja Esa Jussila, joka vielä vuosi sitten oli vielä Sveitsin valmennuksessa. Ehkä erot huipulla ovat kuitenkin pienempiä, kuin monesti julkisesti arvioidaan.
Vaikka Sveitsi oli yhtälössä tärkeä palanen, niin palataan Suomeen ja kaikkeen siihen liittyvään. Suomen pelaamisestakin voin sanoa jotain, mutta ensisijaisesti jätän ne arviot asiantuntijoille.
Väärät pelaajat?
MM-joukkueen kokoonpano herätti jo ennakkoon paljon kritiikkiä. En yllättynyt siitä ollenkaan. Tietysti kritiikissä pitää ottaa huomioon, että kuka sanoo, missä ja miten. Sanoisin kuitenkin, että kritiikkiä on ollut näkyvillä paikoilla ja näkymättömissä.
Classic-pelaajia oli jälleen 11 (huom. niitä oli 2021 11 ja 2018 10), mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Kaikki kisat jotka muistan hyvin vuodesta 2012 alkaen, ovat aiheuttaneet täysin saman keskustelun. Pelaajat ovat vääriä, tai jos eivät ole, niin ainakin valmennus on tunaroinut jollain muulla tavalla. Siis jo ennen kisoja.
Ja kyllä olen ollut itsekin vuosien varrella eri mieltä valinnoista, ja niin olin nytkin. Samalla on huomannut olleensa myös väärässä monesti vuosien aikana.
Toistuvasti on toistettu, että Suomella on liian vanha joukkue. Jälleen on puhuttu jopa veteraaneista? Suomen pelaajat ovat syntyneet: 1985, 1988, 1990 (3), 1993 (3), 1994 (2), 1996 (3), 1997 (3), 1998 (1), 1999 (3) ja 2000 (1). Kokeneimmat pelaajat ovat mukana viidennen kerran kisoissa. En muista koska Suomi on viimeksi ollut a) näin kokematon b) näin nuori.
Luulen, että kritiikki kohdistuu osin aiheesta Classic-dominanssiin, osin ei. Aika vähän pystytään perustellusti eikä pelkästään perstuntumalla sanomaan kuka kuuluisi kunkin tilalle. Muistan myös, että kymmenisen vuotta sitten puhuttiin siitä, että Sami Kosken ja Henri Johanssonin pitäisi olla aina maajoukkueen mukana, koska olivat liigassa niin hyviä.
Kummankaan esitykset maajoukkueessa eivät kuitenkaan tukeneet väitettä. Kyse on kahdesta pelaajasta, jotka ovat todennäköisesti kautta aikojen top3 -hyökkääjiä (jopa pelaajia) liigatasolla. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että kansainvälisissä peleissä olisi käyttöä ja sitten on vielä erikseen MM-kisat, joissa vaikuttaa jo useampi asia. Totta kai tämä koskee myös Classic-pelaajia.
Asiat jotka näyttävät paperilla hyvältä, eivät sitä välttämättä ole todellisuudessa. Esimerkkinä käy hyvinkin näissä kisoissa nähty Aaro Astala/Joona Rantala-Justus Kainulainen-Ville Lastikka-Mikko Leikkanen-Eemeli Akola/Jesperi Lindfors -kentällinen. Sehän vaikuttaa suorastaan petomaiselta kokonaisuudelta MM-tasolle, mutta sillä oli vaikeuksia jopa Slovakiaa vastaan. Muutenkin on edelleen korostettava, että liigassa onnistuminen, maajoukkueessa onnistuminen ja MM-kisoissa onnistuminen ovat käytännössä kolme eri asiaa.
Mutta annetaanko kaikille tasapuolinen mahdollisuus onnistua? Ei ainakaan kuuleman mukaan. Kyllä voi rehellisesti arvioida, että Classicissa pelaaminen tuo edun maajoukkueeseen ja varsinkin sen pelitapaan sisään pääsemiseen. Se olisivatko kaikki nämä pelaajat mukana, pelaisivat missä pelasivat, on toinen asia. Sen voi kuitenkin sanoa, että parhaat (oikeanlaiset) pelaajat ovat kyllä yleensä pärjänneet maajoukkueessa, oli seuran logo mikä tahansa.
Onko muuten perusteltua, että Classicista on noin puolet pelaajista? On ja ei. Lopulta haastajien ja korvaajien miettiminenkin on haastavaa. Jos on rehellinen, niin jokainen Classic-pelaaja ei olisi mukana, mutta varmasti niitä se 8-10 osuisi jokaisen maajoukkuvalmentajan joukkueeseen.
Ja jos rehellisenä jatketaan niin nämä muista joukkueista tulleet pelaajat eivät hekään ole varsinaisesti olleet mitään sateentekijöitä maajoukkueeseen päästessään, eikä uskottavien haastajien lista ole oikeasti pitkä. Sitä menestysrutiinia, jota 6 perättäistä Suomen mestaruutta on tuonut, on vaikea korvata. Jos Classic-pelaajat ovat niin heikkoja ja keskinkertaisia kuin väitetään niin kuinka heikkoja ovat liigan muut joukkueet, kun ovat päästäneet joukkueen rellestämään vuosikausiksi?
Ovatko siis Classic-pelaajat ovat liigassa ylivoimaisia, koska ovat maajoukkuepelaajia, mutta maajoukkueessa huonoja, koska ovat liigassa Classic-pelaajia?
Onko Suomen F-liigan taso sitten mahdollisesti heikompi kuin mitä on arveltu? Ehkä. Riippuu vähän kuinka kovana sitä haluaa pitää. Paikoin nimittäin puhutaan maailman parhaasta sarjasta. En osaa sanoa tähän mitään selkeää linjausta.
Se on ainakin silmiinpistävää, että suomalaispelaajia ei enää ole ulkomaisissa sarjoissa varsinkaan maajoukkueen tasolla. Juttelin asiasta Mika Kohosen kanssa aiemmin syksyllä. Hän sanoi, että huippujen olisi hyvä käydä ulkomailla pelaamassa, että näkisi myös toisenlaista peli- ja valmennuskulttuuria. Nyt Ruotsissa ei pelaa kukaan suomalainen maajoukkuepelaaja. Kaksi maajoukkuepelaajaa pelaa Sveitsissä.
Tässä on mielestäni päävalmentaja Petteri Nykyltä yksi virhe: miksi on painotettu sitä, että suomalaisten kannattaisi pelata juuri Suomessa? Jos Suomi haluaa eristäytyä muusta salibandymaailmasta niin sitten näin. Eipä Suomeenkaan nimittäin tule juurikaan muiden maiden maajoukkuepelaajia.
No mutta palataan asiaan.
Väärä valmentaja?
Tämäkin keskustelu on kiertänyt kehää aika mukavasti vuosien aikana, varsinkin lajiseuraajien parissa. Kun Suomi oli maailman paras 2010 niin Nykky jätti valmennusvastuun Petri Kettuselle. Kettunen otti tehtävän vastaan kunnianhimoisesti ja lanseerasi ”maailman nopeimman salibandyn”.
Ei ollut selvästikään hyvä aika lanseerata pelitapaa. Suomen maajoukkue oli harvinaisen kokenut keski-iältään ja Suomi kärsi raa’an finaalitappion Ruotsille 2012 finaalissa.
Kettusen ensimmäiset vuodet aina 2016 MM-finaaliin asti hän oli suuren yleisön silmissä epäonnistuja ja juudas. Myös hän valitsi joukkueeseen aina saunakavereita ja vääriä pelaajia. Kuulostaako tutulta? Ja Kettusen jälkeen kuka haluttiin päävalmentajaksi? Nykky tietysti, ja nyt tietysti Nykky halutaan pois, koska hän valitsee joukkueeseen saunakavereita ja vääriä pelaajia. Se on valmentajien luonnollista kiertokulkua, johon Jussilakin saa varautua. Kritiikki kuuluu pestiin.
Todella harmillista Kettusen kaudessa oli se, että Suomen pelitapa ei muuttunut maalinestopelistä juurikaan johtuen alun heikosta tuloksesta. Nykky on luottanut filosofillisesti jo hyvin pitkään tuohon samaan ajattelumalliin. Se on mielestäni ongelma, vaikka en ihan suorilta osaa sanoa nyanssitasolla miten Suomen pitäisi pelata jatkossa. Sen takia on onneksi valmentajia.
Voisiko Suomi maailman top2-maana kuitenkin ottaa asiakseen yrittää olla pelillisesti maailman kärkeä? Nyt Suomi yrittää olla maailman paras turnausjoukkue, ei maailman paras salibandymaajoukkue. Se on tavallaan harmillista, tavallaan ei, sillä jokainen voi itse myös miettiä minkä arvon laittaa maailmanmestaruudelle ja minkä näyttävälle pelille. Kuvaavaa on, että Kettunen luopui ajatuksestaan juuri tulos edellä.
Periaatteessahan pelitavalla ei pitäisi olla niin väliä, mutta jos miettii Nykyn pelifilosofiaa niin joukkue on siihen nähden hyvinkin oikeanlainen. On selvää, että jos lähestymistapa olisi hyökkäävämpi niin pelaajistokin olisi erilainen. Hyökkäyspelissä Suomi tuntuu antavan liikaa tasoitusta, tai ainakin antoi Sveitsiä vastaan. Erikoisinta pelissä oli tietysti se, että Suomi puolusti umpisurkeasti. Puolustuspelissä ja urheiluilullisuudessa ovat levänneet Nykyn joukkueiden vahvuudet.
Valmennuksen kokoonpanossa on kieltämättä viime vuodet huomioiden vahva Classic-painotus ja se vaikuttaa seikkaan, jonka mainitsin jo aiemmin ryhmään sisään pääsemisessä. Joskus ei ole niin väliäkään miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Tai siis olen sitä mieltä, että sillä on todella väliä miten ne ovat, mutta tässä asiassa ulospäin näkyvä jättää helpon tilaisuuden kritiikille.
Ainakin tietynlainen jämähdyksen vaara on paljon suurempi, kun ryhmä tulee pitkälti samasta suunnasta. Voi hyvin kysyä kuinka paljon eri asioita pystytään kritisoimaan tällä kokoonpanolla, ja kuinka paljon muiden joukkueiden pelaajat saavat näyttöpaikkoja tai huomiota. En väitä mitään, mutta nämä asiat ovat oikeasti herättäneet kysymyksiä salibandypiireissä.
Pitää sitäkin tässä painottaa, että Suomen valmentajat ovat erittäin kokeneita ammattilaisia, ja omilla tonteillaan maailman kärkeä. Sitä ei sovi unohtaa, vaikka välillä tulisi lunta tupaan.
Huomautan vielä loppuun, että tällaiset Sveitsi-tappiot ja muut yllätykset ovat todennäköisempiä siinä vaiheessa, jos Suomi nostaa riskitasoaan ja muuttaa lähestymistään. Kaikkinensa Suomen pelitavallinen viitekehys on ollut vuosia juuri riskien, ja sitä kautta huonojen tulosten minimointia. Kannattaa tietää mitä toivoo.
Spekulaatiota
Seikka joka on jäänyt vähäiselle huomiolle on se, että Suomella on ollut äärimmäisen huonoa tuuria. Varmasti voisi puhua jokseenkin tasoittavasta voimasta, sillä pitkään Suomella oli todella hyvää tuuria. Tuurilla tarkoitan pelaajien kuntoa. Toki osan kohtalo on tiedetty jo hyvissä ajoin, mutta jos miettii tilannetta vaikka kaksi vuotta sitten versus nykyinen tilanne, niin onhan muutos iso.
Suomella voisi olla jalkeilla todella paljon kovempi joukkue tänä vuonna. Juha Kivilehtoa ja Tatu Väänästä en laske mukaan, koska ikä tekee tehtävänsä, mutta mietitään muita nimiä.
Krister Savonen joutui lopettamaan saatuaan ikävän päävamman vuosi sitten. Rasmus Kainulainen (vasen laita) loukkaantui tänä vuonna. Peter Kotilaisen (vasen laita) vuosi meni pilalle muista syistä. Miska Mäkinen (pallollinen pakki) on ollut enemmän ja vähemmän loukkaantunut jo pidemmän aikaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin näillä pelaajilla olisi jo aika erilainen tilanne.
Myös maalivahtiosastolla on huonoa tuuria. Näkisin Miro Tuomalan MM-pelaajana tai jopa ykkösvahtina jos hän olisi kunnossa.
Miltä kuulostaisi kokoonpano:
Lassi Toriseva/ Miro Tuomala
Eemeli Salin-Nico Salo-Sami Johansson-Leikkanen-Savonen
Kotilainen-Eetu Sikkinen-Lastikka-Mäkinen-Otto Lehkosuo
Ra. Kainulainen-Ju.Kainulainen-Astala-Lauri Stenfors-Jere Niemelä
Miko Kailiala, Joona Rantala, Janne Lamminen
Ainakin olisi jo aika erilainen miehistö. Otin vapauden lisätä Niemelän mukaan, koska hänet olisi pitänyt mielestäni valita mukaan jo tänä vuonna. Ketjujen osalta liikkumavaraa olisi tässä tapauksessa jo paljon enemmän. En sano, että Nykky olisi tätä joukkuetta valinnut, mutta ainakin tällainen mahdollisuus olisi ollut. On hyvä kuitenkin huomata, että osin joukkue on sitä mitä on, pakonkin sanelemana. Kainulainen, Kotilainen ja Savonen olisivat varmuudella olleet mukana täyskunnossa.
Nykyisestä joukkueesta on vaikeampi leipoa uusia kokoonpanoja. Siinä ei ole juuri liikkumavaraa, kun selkeitä vasempia laitoja ei oikeastaan ole Salinin ja Heikkilän lisäksi. Rightien puutos näkyy Suomen pelinopeudessa ja syöttövaihtoehdoissa tilanteenvaihdoissa. Melkein väittäisin, että righteja olisi voinut melkein ”väkisin” ottaa mukaan.
Se on aivan selvää, että kakkosviisikosta pitäisi saada enemmän irti. Miten se sitten onnistuisi, onkin vaikea kysymys. Kainulainen, Astala, Rantala tai Lastikka eivät kukaan ole vielä onnistuneet erityisen hyvin. Suomi on monissa kisoissa elänyt vahvan kakkosviisikon kautta kovissa peleissä. Ykkönen ei ole ollut mikään erityinen ”ratkaisija” finaaleissa. Siksikin kakkosviisikon toimivuus on merkittävä asia.
Kolmoskenttä aloitti hyvin, mutta toinen peli ei ollut erikoinen suoritus. Ykkönen oli toisaalta Suomen paras hyökkäyspäässä Sveitsiä vastaan, toisaalta karmea omassa päässä. Periaatteessa Classic-ykkösen voisi rikkoakin, mutta laituriparin Salin-Johansson rikkominen tuottaisi ongelmia, sillä sen verran hyvin synkassa kaksikko pelaa.
Jos tunnen yhtään Nykkyä niin muutos mikä todennäköisimmin nähdään, koskee Lastikkaa. Tai pidän hyvin mahdollisena, että muodostetaan toinenkin Classic-kenttä muotoon Heikkilä-Sikkinen-Lastikka. Älkää ampuko viestintuojaa.
Se mitä muille pelaajille tehdään, jää nähtäväksi. Astala-Kainulainen-Kailiala on toki mahdollinen kokonaisuus. On myös mahdollista, että Kainulainen siirtyy ykkösen keskelle ja Salo pakkiin. Tai ei Nykystä ikinä tiedä onko yhtäkään ketjua vielä linjattu lopullisesti.
Tässä on yksi asia mitä tulevaisuudessa voisi parantaa: ketjujen ei tarvitsisi elää paljon enää MM-kisojen aikana.
—
p.s. Kritisoin viime kisoissa Ruotsin valmennuksen toimintaa alkusarjassa Suomea vastaan ja yleisestikin pelillistä toimintaa. Ruotsi voitti mestaruuden. Tällä kertaa näin ja viikon päästä voidaan katsoa miten kävi, vaikken tässä toki väitäkään etteikö Suomen mahdollinen mestaruusjuna olisi edelleen raiteillaan.