Salibandyliitto tiedotti torstaina, että huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantala jättää pestinsä. Myöhemmin torstaina sveitsiläismedia kertoi, että Rantalan osoite on Zug United.
Tuliko Rantalan lähtö yllätyksenä vai ei? Tuli ja ei tullut. Periaatteessa Suomen salibandymenestyksen perusteella voisi sanoa, että lähtö ei ole yllätys, mutta jos ihan rehellinen olen, niin ainakaan minulle ei ole koskaan selvinnyt tarkemmin huippu-urheilujohtajan olennaisinta roolia menestyksessä? Pesti on jotain maajoukkueiden valmennusten esihenkilön ja Eerikkilän avainasiakaspäällikön väliltä.
Viran historia ei auta asiassa. Pestiin nimitettiin vuonna 2015 ensin Petri Kettunen, joka oli myös miesten maajoukkueen päävalmentaja siihen aikaan. Sen ajan uutisoinnin mukaisesti Kettusesta tuli täten samalla liiton päätoiminen työntekijä. Urheilujohtaja-Kettunen oli ilmeisesti myös valmentaja-Kettusen esihenkilö, jos nykyroolit olivat silloin voimassa.
Kokonaisstoorin kannalta yksi merkittävä seikka on ollut se, että vuonna 2014 uutisoitiin Salibandyliiton ja Eerikkilän yhteistyön syvenemisestä. Vuonna 2015 liitossa puhalsivat nykypespektiivistä katsoen muutoksen tuulet, mutta palataan Rantalan nimitykseen.
Kettunen sai päävalmentajan paikalta potkut vuoden 2016 lopussa, mutta jäi huippu-urheilujohtajan virkaan ennen kuin nimitettiin Tshekin päävalmentajaksi keväällä 2017. Aina caps lockeilla kirjoitettava maajoukkuetie-toiminta alkoi itse asiassa vasta keväällä 2017 virallisesti, ja se kokonaisuus on lähtökohdiltaan enemmän Kettusen luomus kuin Rantalan.
Huhtikuussa 2017 Salibandyliitto ”haki” uutta huippu-urheilujohtajaa, ja huippu-urheilujohtaja Rantala löytyi toukokuun loppuun mennessä – yllätys yllätys – ”maajoukkuetie-FBA-valmentajan sekä Suomen U16-maajoukkueen päävalmentajan” paikalta. Pesti oli luotu edellisenä vuonna ja Rantala aloittanut siinä keväällä 2017.
Kannattaa muuten lukea vuoden rekryilmoituksen vastuualueet. On todella vaikea saada selvää mikä kaikki on työssä olennaista ja mikä ei.
Oliko pesti kuitenkin lopulta vain olympiakomitean kautta haetun tuen mahdollistaja, kuten ainakin tässä vuoden 2015 tiedoteartikkelissa annetaan ymmärtää:
Menestys?
Rantalan lähtöä voisi perustella myös heikolla menestyksellä maajoukkuetoiminnassa. Vai voiko? Rantalan yksi lempilapsista on ollut strategisesti se, että Suomi on maailman paras salibandymaa vuonna 2028.
Viisi vuotta ennen tavoitetta Suomi on kauempana tuosta tavoitteesta kuin ehkä koskaan aiemmin. U19-miehet, U19-naiset ja miehet ovat tällä hetkellä maailman kolmanneksi parhaita. Naisten maajoukkue on toiseksi paras. Jos vain viime kisojen menestys on epäreilu mittari niin:
Suomi arvokisoissa viiden vuoden sisällä
2019: kaksi pronssimitalia
2021: yksi kulta, kolme hopeaa
2022: kaksi pronssia
2023: pronssi
Heikosti menee siis, eikö? Vaikea sanoa missä mättää eniten, mutta ainakin tämän vuoden 2018 haastattelun perusteella Suomi on tukeutunut aika vahvasti tiettyihin ideologioihin lähtien henkilömerkkauksesta yksilötaidon korostukseen. Onko tässä päivittämisen paikka, ja kuka sen tekee jos niikseen?
En lähde nyt syyttämään yksin Rantalaa menestymättömyydestä. Sen vain sanon, että koska virasta ei ulospäin voi tietää juuri mitään, voi sitä arvioida lähinnä maajoukkuemenestyksen kautta. Maajoukkuetien osalta toitotetaan, että sen tulokset näkyvät vasta myöhemmin.
Ollaan siis reiluja tässä: jos Suomi on maailman paras salibandymaa vuonna 2028 ja Suomen FBA-nuorisoikäluokat tuottavat muitakin kuin samasta puusta veistettyjä ”hyviä vähän kaikessa” -yksilöitä niin lupaan kiitellä isoon ääneen sekä järjestelmän tekijöitä että sen vaalijoita. Rantala kuuluu tietysti jälkimmäisiin ensisijaisesti.
On erikoista, että järjestelmä jonka päätarkoitus on yksilön kehityksessä, tuottaa aika tasapäisen oloisia yksilöitä. Vai onko? Eikö tuossa oikeastaan kiteydy jokaisen massajärjestelmän ongelma? Onko yksilöille lopulta yhtään enempää aikaa, ja eikö järjestelmä kuitenkin muokkaa kaikkia sen jäseniä sen mukaiseksi vähän vahingossa? (Ja tiedän, että arkityö tehdään seuroissa, mutta joihinkin askelmerkkeihin se arkityökin perustuu.)
Se maajoukkuetiestä. Sillä, Salibandyliitolla ja Eerikkilällä on viisi vuotta aikaa näyttää tuloksia. Muuten koko toiminta vaikuttaa siltä, että ainoastaan urheiluopisto on hyötyvä osapuoli, ja loput toimivat sen aisankannattajina.
Uusi johtaja?
Jos pitää veikata niin uusi huippu-urheilujohtaja ei ole kaukana edellisen pestin pitäjän vaikutuspiiristä, kuten Rantala vuonna 2017. Ensinnä siksi, että pitää leikkiä mukana ja toiseksi siksi, että ehkä termi huippu-urheilujohtaja ei lopulta kuvaa varsinaista tehtävää tarpeeksi hyvin?
Jos tuota nimeä miettii niin tulee mieleen, että se on ehdottomasti lajin yksi kovimmista pesteistä. Se voi olla sitä, mutta ei ainakaan ulospäin voi aukottomasti vakuuttaa, että näin on.
Pääkallo nosti huippu-urheilujohtajan pestin valinnan esille vuoden 2017 artikkelissaan. Nyt tuntuu jokseenkin naiivilta ajatukselta, että tuohon pestiin olisi hakeutunut jopa täysin lajin ulkopuolinen ihminen, jolla olisi ollut muita avuja viran kannala.
Tämä on valistunutta arvailua, mutta huolimatta avoimesta hausta näen paikalle vain kolme vaihtoehtoa, ja ne löytyvätkin jo liiton listoilta: Esa Jussila, Miikka Lamu tai Jarmo Härmä.
Jussila tuskin ottaa pestiä vastaan, sillä vaikuttaa siltä, että hän viihtyy nykyisessä järjestelyssä. En sulkisi sitä silti pois. Lamu on täydellinen järjestelmän vaihtoehto, mutta riittääkö kiinnostus nousta pomopallille? Entä Härmä? Jaa-a. Ei ehkä ihan tarpeeksi liiton mies, mutta toki sitä hänestä tulee jos viran ottaa vastaan. Jos valinta tulee tämän kolmikon ulkopuolelta niin ainakin itselleni se on yllätys.
Tämän vuoksi ihmettelen jos suomalaisen salibandyn nykytilaa pystytään katsomaan liitossa tarpeellisella kriittisyydellä. Onko kaikkia rakenteita ja pelaajapolkuja haastettu tosiaan tarpeeksi? Ulospäin näyttää että ei ole.
Vielä yksi asia. Meille tullaan esittelemään ulospäin avoin haku jne, mutta sillä ei ole suurta merkitystä tässä asiassa. Uskoisin, että seuraava ehdokas on jo selvä.
Se kuitenkin mitä salibandykansan pitäisi oikeasti miettiä, on lajin hallitusvaalit kolmen vuoden välein. Kun hallitusta ja puheenjohtajaa valitaan, niin se on oikeasti lajin sisällä ainoa mahdollisuus vaikuttaa. Se taas ei tunnu kiinnostavan ketään. Lopulta hallituksen päätäntävalta on isompi kuin yhdenkään urheilujohtajan tai toiminnanjohtajan.