Harva odotti Ruotsin ja Saksan välisestä salibandyn MM-puolivälierästä tasaista saati kiinnostavaa mediatapahtumaa.
Molemmat toteutuivat. Saksan paras tulos Ruotsia vastaan ennen torstaita oli 3-13-tappio ja nyt se hävisi vain 2-5. Peli oli 2-2 vielä viimeisellä kympillä ja Ruotsi hätää kärsimässä. Suurempaan yllätystä ei kuitenkaan nähty ja Ruotsi jatkoi odotetusti MM-välieriin.
Pelin jälkeen suomalainen Saksan valmennustiimin jäsen Ilkka Kittilä avasi sanaisen arkkunsa. Olimme jutelleet jo aiemmin turnauksessa, joten tiesin turhautumista, mutta usean minuutin painava paatos pääsi yllättämään. Se oli täyttä asiaa alusta loppuun.
Kittilä kritisoi oikeita asioita: 5-10-sijojen maiden epäreilua otteluohjelmaa, taukojen pituuksia ja sekä sitä että top4-maat vetävät omaa linjaansa maajoukkuetauoilla, jolloin top4:n ulkopuolisille jää paikoin luu käteen esimerkiksi maajoukkueleirien osalta.
Isoin ongelma asiassa on se, että suomalaisen pienemmän maan edustajan pitää tehdä tällainen ulostulo, jolloin sen painoarvo vähenee. Tämä pitäisi olla koko salibandymaailman yhteinen ongelma, jos halutaan, että tasoerot joskus kapenevat. Nyt mennään monessa vähemmän järkevässä asiassa häntäpään ehdoilla (16 joukkueen kisat tasolohkoineen), ja monessa järkevässä asiassa täysin kärjen ehdoilla (Kittilän kritiikin kohteet).
Suomi ja Ruotsi ovat salibandyn ehdottomia kunkkuja kabineteissakin. Suomelle, Ruotsille, Tshekille ja Sveitsille varmasti sopii nykyinen status quo. Nämä maat ovat kukkulan huipulla ja IFF on osallistunut siihen, että nelikko myös pysyy siellä. Tai ei se voisi asettua vastahankaan, vaikka haluaisi.
Suomi voisi ottaa lajin parhaaksi paljon isomman roolin, mutta se on päätynyt olemaan kabinettien mallioppilas. Suomen liiton johto on osana IFF:n hallitusta, mutta edes joskus voisi kritisoida kattojärjestön toimia julkisesti. Sillä olisi vaikutusta. Sen sijaan on päädytty julkisesti hymistelemään IFF:n ehdotuksia vailla sen suurempaa omaa ajatusta.
Ruotsia taas ei vain kiinnosta. Jos se on eri mieltä IFF:n kanssa, niin se tekee mitä sitä huvittaa. Länsinaapurissa harvoin edes keskustellaan mistään kansainvälisen salibandyn kiemuroista. Ruotsissa niillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.
Ruotsilla on ollut puheenjohtajan palli kansainvälisessä liitossa jo 28 vuotta, kun Tomas Eriksson on ollut lajin pääjehu jo pitkään. Tämä on kattanut koko lajin MM-historian vuodesta 1996. Pitkään on toiminut sama pääsihteerikin, eli suomalainen John ”Pi” Liljelund. Hän aloitti virassaan vuonna 2005.
Esimerkiksi Fifa-pomo Jules Rimet ehti olla vallassa 33 vuotta vuosina 1921-54. Tätä pidetään todella pitkänä aikakautena, mutta lajin alkuaikojen MM-historiasta se lohkaisi lopulta 22 vuotta. Salibandyssa tuo johtopestin pituus on nykyaikana aivan pöyristyttävä.
Viikonloppuna uudeksi puheenjohtajaksi valittava Filip Suman on ollut myös vahva peliajan lyhyentämisen ja pelaajamäärän pudottamisen ystävä. Suomalaiset ja ruotsalaiset pelastivat salibandyn toistaiseksi näiltä liian hätäisiltä muutoksilta muutama vuosi sitten aivan viime hetkellä. Sekin tapahtui ennen kaikkea lajikentän vastustuksen avustuksella, ei niinkään liittovetoisesti. Tämä esimerkki on silti selkeä poikkeus näiden liittojen toiminnassa.
On hyvä muistaa, että lajiin suunnitellaan muutoksia MM-kisojen osalta juuri nyt. Jostain syystä kisat halutaan siirtää loka-marraskuulle. Tällöin salibandykisat miteltäisiin, jos mahdollista, vielä ankeampaan aikaan kuin aiemmin ja silti edelleen kesken pelikauden.
Miksei toukokuu ole mahdollinen, kuten tässä ehdotetaan? Olen tarjonnut oman ehdotukseni myös uudesta MM-mallista, jossa naisten sekä miesten kisat yhdistämällä säästyisi kuluja sekä aikaa.
Iso muutos on sekin, että MM-kisat ovat muuttumassa neljän vuoden kiertoon, jolloin EM-kisat pelattaisiin kahden vuoden välein. Jos ideoita voi tulkita oikein, on ensi vuosikymmenellä joka toinen vuosi EM-kisat ja joka toinen MM-kisat miehissä tai naisissa. Tällä tietoa EM-kisat saatetaan liittää uintilajien ja muutaman muun lajin yhteisiin EM-kisoihin, jotka mitellään heinäkuun lopussa.
Joka tapauksessa, kun on puhunut suomalaisessa, saksalaisessa, tshekkiläisessä, sveitsiläisessä, ruotsalaisessa tai latvialaisessa salibandyssa toimivien kanssa, niin jokainen – siis jokainen – haukkuu IFF:n toimintaa ja usein hyvin perustellusti. On pakko ajatella, että ei savua ilman tulta.
Pitäisikö jonkun reagoida niillä palleilla, joissa reaktioilla on myös merkitystä?