Kiinan Chengdun World Games-tapahtumassa pelattin ensi kertaa salibandymestaruuksista niin miehissä kuin naisissakin.
Turnaus ei vastannut MM-kisoja tasoltaan. Siihen on montakin syytä lähtien ajankohdasta ja vajavaisista kokoonpanoista. Suomen naisten turnausvoitolta se ei vie kuitenkaan mitään pois varsinkin kun puntaroidaan voiton henkistä arvoa.
Pelin taso oli korkeintaan keskivertoa huippupeleissä ja yksi syy oli lyhyempi peliaika. 3 x 15 minuuttia mahdollistaa kyykkimällä ja palloa fiksusti pelaamalla puolustamisen huomattavasti sutjakammin kuin normaali 3 x 20 minuutin peli. Toisekseen erikoistilanteiden arvo on ihan liian iso ja kolmanneksi lopun maalivahti pois/maalivahti sisään -ruljanssi on liian isossa osassa peliä.
Ei siinä, jos kansainvälinen liitto IFF haluaa ampua tällä uudistuksella jalkaansa myös MM-kisoissa. Lyhyempi peliaika on vähemmän hölmö uudistus kuin siirtyminen 4v4- tai jopa 3v3-pelaamiseen tai pelin aktivoittaminen esimerkiksi hyökkäsajalla. MM-kisat ollaan joka tapauksessa heittämässä alelaariin, joten muutos ei yllättäisi. Todettakoon silti, että 3 x 15 minuutin peli on pidempää peliä tylsempi kokemus.
Turnauksessa ei nähty vallankumouksia: eurooppalaiset olivat selkeästi parhaita, Suomi ja Ruotsi finaaleissa. Aasian joukkueista Kiina oli täysin väärässä turnauksessa ja otti 107 maalia omiin neljässä pelissä.
Hyvät yleisömäärät
Yksi Kiinassa positiivisesti yllättänyt asia versus aiemmat World Gamesit, oli yleisömäärät. Puolan Wroclawissa ja Yhdysvaltain Alabaman Birminghamissa oli tiettävästi pienemmät areenat, mutta yleisömäärät jäivät silti pieniksi. Alabamassa varmasti osin koronan jälkihöyryissä. Wroclawin (2017) ainoa perintö oli IFF:n innostuminen siitä, että lajin sääntöjä pitää muuttaa niin joukkuekoon kuin peliajan suhteen. Muutoksia ei olla vielä toistaiseksi nähty.
Kiinan peleissä oli keskimäärin noin 1300 katsojaa, samoin Ruotsin ja Suomella miehissä lukema oli keskimäärin noin 1400. Se on hyvin koko turnauksen mitalla, joskin finaalin lähes 3000 katsojaa nosti molempien lukemaa. Naisten finaalissa oli tilastojen mukaan 3500 katsojaa, mikä on kova lukema.
Tietysti kyse on myös monilajitapahtumasta, mikä voi vaikuttaa lukemiin jos ja kun siellä tutustutaan eri lajeihin. Vielä isompi asia on se, että pelkästään Chengdussa asuu 21 miljoonaa ihmistä, eli noin Suomen, Ruotsin ja Norjan verran yhteensä. Siitä massasta tällaisten määrien tavoittaminen ei ole mahdottomuus. Nämä lukemat ovat hyviä, mutta eivät millään tasolla mittaa sitä, että mikä on lajin asema tai todellinen kiinnostus jättimaassa.
Lienee hyvä ottaa huomioon se, että Suomi osallistuu tähän promootioon isolla summalla, eikä saa Olympiakomitealta tukea turnaukseen. Se summa on jostain muualta pois. Tulosten pitää olla silloin erinomaisia ja jokainen voi itse päätellä olivatko nämä yleisön ”EFT-lukemat” riittäviä.
Naureskelun loppu?
Helsingin Sanomat ehti innostua asiasta ja nosti kirjoituksessaan ”Salibandy yllätti positiivisesti Kiinassa” kisat positiivisesti esille:
”Salibandyn globaalin kasvun näkökulmasta tapahtuma oli rohkaiseva. Kiinan valloitukselle on lähinnä naureskeltu, mutta ainakin monilajitapahtumassa reikäpallo näytti kiinnostavan kiinalaisia.”
Väite naureskelusta on osatotuus, mutta myös vailla kontekstia oleva irtonainen heitto, jota ei lajia seuraamaton välttämättä ymmärrä. Yksi asia mille on naurettu on ollut Kansainvälisen salibandyliiton sinisilmäinen Kiinan valloitus.
Tärkeä esimerkki on pääsihteeri John ”Pi” Liljelundin vuonna 2012 julkaisema blogikirjoitus Pääkallossa: ”Viedään floorball olympialaisiin”. Siinä kirjoitetaan muun muassa näin:
”Olen joskus leikkinyt seuraavalla ajatuksella: istun vuonna 2026 miesten MM-kisoissa Shanghain Kansan-stadionilla ja seuraan 24 000 muun katsojan kanssa, kuinka Suomi on hätää kärsimässä Kanadan kanssa puolivälierissä. Varmalta näyttänyt ensimmäinen olympiapaikka on huolestuttavasti karkaamassa käsistä. Ottelua seuraa katsomossa urheilumies henkeen ja vereen, pääministeri Alexander Stubb, joka päästelee suustaan toinen toistaan kiukkuisempia kommentteja, kun on jättänyt jonkun tärkeän kokouksen väliin ehtiäkseen paikalle ja Suomi ei saa avattua peliään. Kyseessähän on märkä päiväuni, mutta siitä ei kuitenkaan olla ihan kauhean kaukana – voittihan Suomi jääkiekossa maailmanmestaruudenkin 1995 kaikkien yllätykseksi.”
Herran vuonna 2025 Suomi ja Kanada tosiaan kohtasivat 45 minuutin alkusarjan pelissä, jossa Suomi kaatoi Kanadan 24-1. Ottelu pelattiin ennustusta mukaillen Kiinassa. Kirjoitus on vain maalailua, mutta on hyvä huomioida, että tällainen toiveajattelu on myös ajanut IFF:n toimintaa 2010-luvulla.
Viime vuosikymmenellä oli muillakin tahoilla aitoa optimismia siitä, että Kiina tulee mukaan kansainväliseen salibandyyn, joskin perusseuraaja saattoi kyynisyydessään olla paljon päättäjiä realistisempi, kun lukee sen ajan lausuntoja. Esimerkiksi vuonna 2016 Liljelund sanoi:
”Olemme keskittyneet Kiinaan jo yli kymmenen vuotta, ja nyt odotettu jäsenhakemus saapui.”
Tämä tapahtui yhdeksän vuotta sitten, ja silloin maahan oli käytetty kymmenen vuotta ajatusta ja panoksia. Onko tässä tultu pitkäkin matka eteenpäin?
Alkuvuodesta 2017 Liljelund jatkoi Kiina-aiheesta jo hiukan voitonriemuisesti kuittaillen, kun Kiina oli hakenut useita arvoturnauksia järjestettäväkseen.
Kun kävin Kiinassa viimeksi, niin näin sellaisia 12-vuotiaita jääkiekkokoulun oppilaita, jotka pelasivat salibandya jääkiekon oheislajina. Olivat erittäin taitavia tyttöjä ikäisekseen. Kyllä se on erittäin vakavasti otettava maa lajin saralla. Se on myös opetus kaikille lajikyynikoille, että tästä on ihan oikeasti tulossa globaali laji tai ainakin globaalimpi laji.
Koko uutisen huolestuttavin puoli oli täydellinen vauhtisokeus. Tuolloin Kiina oli osallistunut yksiin MM-karsintoihin naisten puolella, mutta se lähti heti hakemaan arvokisoja järjestettäväksi:
He ovat hakeneet muun muassa 2020 tyttöjen U19-kisoja ja ovat siihen kelvollisen hakemuksen laatineetkin. Sen lisäksi he ovat hakeneet naisten MM-kisoja 2021. Miesten kisojen (2022) osalta tilanne on vähän auki, sillä se on myös olympiavuosi ja talviolympilaiset pidetään Kiinassa 2022. Se mikä tekee naisten kisoista mielenkiintoisen on se, että jos ne pelattaisiin Kiinassa, niin pelit miteltäisiin samassa paikassa missä pelataan olympiajääkiekkoa pelataan 2,5 kuukautta myöhemmin
Tässä kaikista pöyristyttävää oli, että sekä tyttöjen että naisten kisat myönnettiin Kiinalle, joka ei lopulta järjestänyt kumpiakaan, eikä ollut kovin yhteistyökykyinen ylipäänsä. Tämän vuoksi esimerkiksi Ruotsin liitto otti aika ikävän vertauskuvannoillisen luodin jouduttuaan järjestämään kisat lyhyellä aikavälillä.
Hämmentävää kyllä, vasta seuraavana vuonna 2018 IFF:lle selvisi, että Kiinalla ei ole mitään edellytyksiä järjestää salibandyn arvokisoja.
Missä mennään todellisuudessa?
Kiina tuskin kertoo kovin faktapohjaisesti, siitä mikä on sen salibandyn tila, vaikka esimerkiksi vuonna 2018 lisenssipelaajia oli koko maassa noin 800. Tätä tyhjiötä on täytetty lukuisilla anekdooteilla. Kuten Liljelundin nosto taitavista salibandya pelaavista jääkiekkoilijoista, on samaan tarinahötteikköön uponnut Peter Vesterbackan (entinen SSBL Oy:n hallituksen jäsen) kertomukset siitä, että Shanghain kadut vilisevät salibandykasseja kantavia junioreita.
Tämän innostuksen multihuipentuma on ollut Vesterbackan visio siitä, että F-liigaa voitaisiin pelata Kiinassa. Asiassa ei ole mitään järjen hiventä ja sille on kieltämättä naureskeltu lajin sisällä, siinä missä Liljelundin vähintään lennokkaille visioille, jotka eivät ole lähimainkaan toteutuneet. Ylimitoitettu Kiina-into on tahrannut koko Aasian salibandykasvun kokonaistarinaa, jossa Kiina on oikesti ollut pieni osa.
Ongelma on, että yllä mainitut visiot ovat toiveita siitä, että kaikki menisi mahdollisimman hyvin, ja visiolla voisi olla jonkin prosentin teoreettinen mahdollisuus onnistua. Ajatukset eivät ole jääneet kuitenkaan vain haaveiksi, vaan niitä kohti on tehty runsaasti toimenpiteitä: IFF on satsannut Kiinaan ja F-liiga satsasi vahvasti Aasian markkinoille, joista yhtenä maalina oli Kiina.
Mitä lajiseuraaja voi enää tehdä muuta kuin pyöritellä silmiä ja nauraa? Aasia-visioihin on sukellettu ja satsattu mistään kritiikistä mitään välittämättä. Jos historia on jotain opettanut, niin nyt pitäisi pysyä pää kylmänä.
Kiinan suhteen eräs asiaa tunteva sanoi kerran, että se tie on todennäköisesti tukossa salibandylta ainakin nykytiedon valossa, koska ”Kiinan markkinoita” ei voi noin vain vallata. Epädemokratiassa kaikki on keskusjohtoista, ja esimerkiksi salibandytoiminta ei ole toiminut täysin omana lajiliittonaan, vaan isomman lajiliiton alla. Kiinan markkinat ovat myös sellaiset, jonne kaikki lajit haluavat jalkapallosta lähtien. Niitä ei kuitenkaan valloiteta kuten vapaita markkinoita.
Niihin yleisömääriin vielä: on hyvä muistaa, että viime vuosikymmenellä toteutettiin villi idea, kun Classic ja TPS pelasivat Singaporessa liigapelin. Ottelussa oli mukavat 1657 paikallista katsojaa ja silloin kiiteltiin miten paljon peliä kohtaan oli kiinnostuneita katsojia. Tämä into ei kuitenkaan saturoitunut vuoden 2023 Singaporen naisten MM-kisoissa, joiden heikkoja yleisömääriä ja vähäistä innostusta ihmeteltiin.
Tästä voi päätellä, että Kiinakaan ei ole ihan vielä vallattu, mutta ehkä vähintään 19 vuoden työn jälkeen itää jonkinlainen salibandysiemen.
—