Olen ollut mukana useiden joukkuelajien toiminnassa, mukana kaikki suurimmatkin lajit. Jokaisessa on sama ilmiö; valmentajat ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pääasiallisesti tuloshakuisia. Tärkein tulos mitä haetaan on menestys kuluvalla kaudella. Se voi olla Suomen mestaruus, sarjapaikan säilyttäminen tai vaikkapa aluesarjan mitali - riippuu joukkueen tasosta. Yksilöiden osalta junioreissa tavoite on löytää ryhmän "tähdet" ja saada heille maksimimäärä mahdollisuuksia. Valmentajalle tämä tarkoittaa tyypillisesti kansallista menestystä eli maajoukkuepaikkoja. Kolmas tavoite on arvostus omassa seurassa, alueellisesti ja valtakunnallisesti valmentajana, sekä tämän tuoma arvovalta ja käytännön valta.
Normitason pelaaja ei ole valmentajan fokuksessa yksilönä, vaan joukkueen välttämättömänä peruspalikkana. Häntä kehitetään niin paljon kuin joukkueen menestys vaatii. Hänestä ei ajatella tulevan huippua vaan olevan kulutushyödyke matkalla joukkueen tavoitteeseen. Hänelle ei soitella kotiin, jos hän on loukkaantunut, että milloin pääset pelille. Hänen kohdallaan joukkueseen sovitut henkilökohtaiset kehityspalaverit ovat lyhyitä tai unohtuvat kokonaan. Valmentaja ei oikeasti kiinnostaako jatkaako pelaaja lajin parissa vai ei sen jälkeen kun on valmentajan lyhyen tähtäimen tarpeet täyttänyt.
Vanhempia on joukkueessa mukana kahdenlaisia. Toiset ovat huolissaan oman lapsen saamasta huomiosta ja mahdollisuuksista. Toiset ovat tyytyväisiä, koska heidän lapsensa asema on vakiintunut tähtenä huomion keskipisteeksi. Heitä ärsyttää myös, jos pelejä hävitään huonojen pelaajien saaman peliajan vuoksi. Vanhempien kahtiajako jättää valmennukselle vapaat kädet toimia kuten haluaa. Kritisoivien vanhempien keskinkertaiset lapset savustetaan pois jättämällä heidät yhä pienemmälle huomiolle. Tarvittaessa seuran valmennuspäällikkö pitää näille vanhemmille puhuttelun, jossa muistutetaan vanhemman KKK-roolista. Eli maksamaan laskut, tekemään talkoot ja pitämään suunsa kiinni. Sama pätee joukkueen muihin toimihenkilöihin. Siis heidän ei kuulu sanoa mitään vaan tehdä mitä valmennus sanoo. Tarvittaessa valmentaja kieltää heiltä pääsyn pukukoppiin. Itse asiassa vastuuvalmentaja päättää kaikesta joukkueen toiminnassa niin halutessaan.
Valmentajat ovat seuroille tärkeämpiä kuin pelaajat. He ovat ne yksilöt, joita arvostetaan eniten.
Kuulostaako tutulta?
Olen itsekin valmentaja, ja muistutan päivittäin itselleni mikä on tärkeää. Joukkueella pitää olla hauskaa ja tekemisen kivaa. Välillä se tahtoo unohtua, kun ollaan häviämässä tiukka matsi. Lopulta en tiivistä peluutusta, vaikka se mielessä kävikin.