Kärjistetyn esimerkin tarkoitus oli kysyä, miksi "ammattimaistuminen", "harppaus" yms... korusanat liitetään C-junioreihin? Jos C2SM lopetetaan nykymuodossa, tarkoittaako se koko lajin rapautumista?
1999-2000 päästiin ~ 500 yleisökeskiarvoon per ottelu kaudella, 19-20 kaudella luku oli 605. Classic on paras yleisökeskiarvoltaan, 2019 ennätys 1141 riitti maamme 46. suosituimmaksi seuraksi. Salibandyn jäsenseuroja, 789kpl, on vähemmän kuin 1999, 805kpl
Onko salibandya pakko kehittää verenmaku suussa ja kytätä murkkuikäisten nukkumista, syömistä ja polttaa kynttilää molemmista päistä?
Vaihtoehtona voisi tarjota rennompaa menoa, alueellisia sarjoja maltillisine kustannuksineen ilman ammattivalmentajia ja aitoa mahdollisuutta harrastaa myös muitakin lajeja kun reikäpallo ei syö kaikkea ylä-asteelaisen aikaa.
Ehkä rentous, sallivampi yhteisöllisyys ja vähemmän vakava suhtautuminen kääntäisi lajin trendin nousuun, mahdoton sanoa, mutta tervettä ei myöskään ole kun vanhemmat tappelevat katsomoissa ja valmentajat laittavat punnertamaan pallonmenetyksistä C2 ikäluokassa...
Ymmärrän pointtisi, mutta minusta tuo on hieman mustavalkoinen näkökulma. Siis se että joko pelataan SM:ää veren maku suussa tai sitten harrastetaan kivasti ilman paineita Aluesarjassa. Usko tai älä, on olemassa lapsia ja nuoria joille tavoitteellinen tekeminen on kivaa ja päämäärätön höntsäily ei ole kivaa. No, ehkä olin nyt puolestani itse mustavalkoinen, vaikka en todellakaan kannata TPS:ää
Huono huumori sikseen. Ydinpointtini on se, että monet tuntuvat määrittelevän säbäharrastuksen mukavuuden niin, että vähempi kilpailu on mukavampaa. Olen kuullut, että nykyään on menty koulujen liikuntatunneilla yhä enemmän lajittomuuden ( en tiedä, onko oikea sana ) suuntaan, eli siihen että halutaan suosia yleistä liikkumista ja liikkuvuutta ilman että pitää pelata mitään peliä tietyillä säännöillä. Olen myös kuullut, että jalkapallossa on pikkujunioreissa menty siihen, ettei maaleja lasketa.
Tämä on mielestäni ihan älyvapaa kehityssuunta. Muistan että musiikkiliikunta tuntui ala-asteella paholaisen keksinnöltä. Siinä piti loikkia päämäärättömästi jonkun kamalan musiikin tahdissa ja itse toivoin koko ajan että pelattaisiinpa mieluummin sählyä, korista tai futista. Ja asiaan kuului aina että tuloksesta oltiin tarkkoja. Ei se johtunut vanhempien, opettajien tai valmentajien painostuksesta, vaan ihan itse halusin jo pienestä pitäen kilpailla. Minä en ymmärrä, miksi pitäisi suitsia kilpailuhenkisten lasten ja nuorten tarvetta kilpailla. Tosi monet tuntuvat vetävän yhtäläisyysmerkin kilpahenkisyyden ja menestyshulluuden välille, mutta nehän ovat kaksi täysin eri asiaa. En minä ole koko elämässäni voittanut mitään merkittävää, mutta aina olen tykännyt kilpailla.
Ymmärrän täysin, että on olemassa myös vähemmän kilpailuhenkisiä ihmisiä, mutta heillehän on olemassa haastajasarjojen joukkueet tai ihan kerhotoimintaa. Tosin useasti kerhotoiminta, jossa pelataan vaikka kerran viikossa, on enemmän suunnattu pienemmille. Voisi olla hyvä idea, jos myös isommille olisi tarjolla kerhotoimintaa.
Jos sidotaan ajatukseni käsillä olevaan aiheeseen, niin en usko että sillä on käytännössä suurtakaan merkitystä yksittäisen pelaajan kehitys- ja viihtymiskäyrälle, että pelataanko C2SM:ää sarjana vai aluesarjat ( + ylialueelliset sarjat ) + kansallinen loppuhuipentuma - tyyppisenä ratkaisuna, mutta pidän liioitteluna ajatella että C2SM nykymuodossaan automaattisesti tuhoaa pelaajien pelimotivaation.
Jos jollakin valmentajalla on niin primitiivinen pelaajakehitysmetodi, että hän pistää pelaajan punnertamaan pallonmenetyksen jälkeen, miten tämä liittyy C2SM:ään? Sama Tahvo pistäisi pelaajat punnertamaan yhtä lailla Aluesarjapeleissä. Vierastan myös ajatusta, että C2SM sinällään aiheuttaisi vanhempien tappeluita katsomoissa. Itse olen todistanut vanhempien kiivasta erimielisyyttä Aluesarjapelissä, jossa isompi pelaaja taklasi pienempää pelaajaa. Toinen oli sitä mieltä, ettei isompi voi koolleen mitään ja toinen oli huolissaan oman lapsensa puolesta.
Minulle ainakaan junioriSM:ät eivät ole mitään vanhempien/pelaajien/valmentajien pätemisareenoita, vaan ihan pelillisiä kehitysfoorumeita. Eihän jutun pääjuju ole siinä, että kuka voittaa mestaruuden, vaan siinä että pelaajat saavat kokeilla treeneissä oppimiaan asioita mahdollisimman kovia vastustajia vastaan. Kun vastustajat ovat kovempia, joutuvat pelaajat myös kehittämään monipuolisempia pelaamisen strategioita. SM-peleissä pelaajat ovat keskimäärin hyvällä tavalla paljon riippuvaisempia toisistaan kuin Aluesarjan peleissä. Minun mielestäni SM-pelit opettavat pelaajille pikemminkin nöyryyttä ja joukkueena toimimista kuin jotain abstraktia kulttistatusta.