Suomi pääsi yllättämään varmasti lähes jokaisen salibandyihmisen MM-finaalissa Ruotsia vastaan. Odotusarvo oli, että Ruotsi rilluttelee selvään voittoon. Mutta Suomen erinomaisesti toteutettu pelisuunnitelma ja Ruotsin hermoilu kotiyleisön edessä tekivät finaalista yhden maalin pelin. Sen Ruotsi toki voitti Henrik Stenbergin maalilla. Mutta voittaja olisi aivan hyvin voinut olla Suomikin, joka vei viimeisen erän maalipaikat.

Finaalissa erityisen onnistunutta Suomella oli puolustussuuntaan pelaaminen. Maalivahti Eero Kosonen oli elävä muuri. Hänen pelaamistaan helpotti Suomen erinomainen maalinestopeli, jossa varsinkin vetojen peittäminen oli suorastaan ennennäkemätöntä. Siinä Suomi näytti aivan kaikille loistavaa esimerkkiä, Ruotsia myöten. Viisikko oli omassa päässä kasassa ja pelaajat uhrautuivat pallon eteen nimeä katsomatta.

Myös Suomen hyökkäyspelin puolustusvalmius oli kunnossa. Itse asiassa Ruotsi oli tässä suhteessa Suomea kurittomampi, kun arvioidaan koko ottelua. Isännät hukkasivat palloa keskialueella Suomea enemmän. Suomi onnistui myös rytmittämään peliä pelaamalla pitkiä pallovaihtoja ja venyttämällä vaihtoja. Vastustaja huomioon ottaen Suomi puolusti pallolla varsin mukavasti.

Ei syytä itsetyytyväisyyteen

Miesten maajoukkue ja suomalainen salibandyväki eivät kuitenkaan voi jäädä kellumaan itsetyytyväisyyden mereen. Tähän on neljä syytä.

Ensinnäkin Suomi hävisi MM-finaalin, mikä ei täyttänyt ainoaa mahdollista tavoitetta: maailmanmestaruutta. Toiseksi Ruotsi tulee kehittymään. Jos Suomi siis jää polkemaan paikoilleen, mahdollisuudet maailmanmestaruuteen ovat Ruotsin romahduksessa yksittäisessä pelissä – toivomisessa tekemisen sijasta.

Kolmanneksi uudistunut Tsekki uhkaa takaa. Jo nyt välierä olutmaata vastaan olisi ollut paljon tiukempi, mikäli Tsekki olisi pelannut kypsemmin.

Neljänneksi mielestäni selkeät kehityskohteet ovat nähtävissä. Kaksi vuotta sitten tulevaisuudennäkymät olivat synkät ja epäselvät. Nyt ainakin pelillinen suunta on varsin selvä. Kivijalka on muurattu: puolustussuuntaan pelaaminen on nostettu parhaalle tasolle koskaan Suomessa.

Luonnollisesti puolustussuuntaankaan pelaamisen kohdalla ei ole pienintäkään syytä itsetyytyväiseen pöhöön. Sitä on mahdollista hioa vieläkin timanttisemmaksi. Varsinkin hyökkäysten jälkeisessä prässissä ja työntämisessä keskialueen 2-2-1-karvauksesta prässiin on vielä paljon parannettavaa.

Suorat hyökkäykset toiselle tasolle

Tärkeimmät viisikkopelilliset kehityskohteet löytyvät kuitenkin hyökkäyspelistä. Tasakentällisin ne voidaan tiivistää suoraan hyökkäyspeliin.

Suoralla hyökkäyksellä tarkoitetaan vauhdikasta, suoraviivaista hyökkäystä kohti vastustajan maalia. Suoria hyökkäyksiä voi olla sekä järjestäytymätöntä että järjestäytynyttä puolustusta vastaan. Edellisessä kyseessä on nopea hyökkäys, jälkimmäisessä pitkä hyökkäys. Periaatteessa kumpiakin voi olla sekä tasavoimaisia että ylivoimahyökkäyksiä. Varsinkin nopeat ylivoimahyökkäykset ovat tunnetusti tehokkaimpia hyökkäyksiä maalinteon suhteen.

Koko MM-turnauksessa Suomen nopeat hyökkäykset olivat heikosti toteutettuja, kun otetaan huomioon Suomen pelaajien taitotaso varsinkin muita kuin Ruotsia vastaan. Suomi sössi toistuvasti nopeat hyökkäyksensä jo keskialueella.

Tämä pienensi Suomen maalimääriä. Varsinkin finaalissa voiton todennäköisyys olisi ollut selvästi suurempi, jos Ruotsin hermoilut pallon kanssa olisi pystytty käyttämään hyväksi ainakin ajamalla nopeat hyökkäykset vetopaikkaan asti.

Nopeiden hyökkäysten heikko toteutus oli yllätys myös siksi, että niihin oli kisaperiodilla kuulemma satsattu. Toisaalta saman ongelma vaivasi Suomea lähes kaikissa kisaperiodin Ruotsi-otteluissa.

Tietojeni mukaan Suomen pelikirjassa oli vain kaksi hyökkäysrytmiä: nopea ja pitkä. Tämä tarkoitti sitä, että suoria pitkiä hyökkäyksiä ei systemaattisesti haettu ainakaan länsinaapuria vastaan. Pitkissä hyökkäyksissä tarkoitus oli pelata todellakin pitkään: pyörittää peliä ympäri keskialuetta ja vastustajan päätyä. Poikkeuksena oli tietenkin prässin purku, jolloin on pelattava eteenpäin.

MM-finaalissa pitkä hyökkääminen näkyi pallovaihtoina ja Ruotsin viisikon vedätyksenä. Tarkoituksena ei edes ollut luoda järjestelmällisesti maalipaikkoja pitkillä hyökkäyksillä. Niillä pyrittiin itse asiassa puolustamaan, mikä oli viisasta ennakolta parempaa vastustajaa vastaan.

Vedätyksen avulla kuskin pukille

Näkisin tässä selkeä kehityskohteen Suomen viisikkopelissä. Sen pohjalta olisi hyvä kehittää varsinkin vedätystä. Kun Ruotsi hermostuu keskialueen karvaamiseen, se lähtee työntämään prässiin. Silloin Ruotsin viisikko venyy väistämättä ainakin hetkellisesti. Silloin naapurin viisikon väleihin tulee enemmän tilaa. Silloin olisi paikka suoralle hyökkäykselle järjestäytynyttä puolustusta vastaan.

Tämä ei saa kuitenkaan johtaa pelin virtailuun päästä päähän. Sellaisessa rannikolta rannikolle –pelissä Ruotsi on takuulla vahvempi. Sellainen tilanne antaisi myös Tsekille paikan iskeä maaleja vastahyökkäysten vastahyökkäyksistä. Peliä on siis pystyttävä rytmittämään myös silloin, kun käytetään suoria, pitkiä hyökkäyksiä.

Vedätyksen parempi onnistuminen edellyttää myös pallottomien pelaajien nopeampaa reagointia kuin Göteborgissa. Siellä Suomen pallottomat pelaajat jäivät aivan liian usein vastustajien taakse tai ainakin paikkaan, johon on vaikea syöttää ja jossa on vaikea pelata palloa. Toisin sanoen etäisyydet viisikossa lyhemmiksi, mikä parantaa myös hyökkäyksen puolustusvalmiutta.

Suomella olisi siis mahdollista puolustaa edelleen pallolla, mikä on välttämätöntä ainakin materiaaliltaan vahvempaa länsinaapuria vastaan. Samalla Suomi kykenisi kuitenkin kehittämään hyökkäyspeliään vaarallisemmaksi kuin Göteborgin kisoissa.

Suomi on kyennyt tähän Venäjää vastaan jääkiekossa. Miksi sama ei siis voisi onnistua salibandyssä Ruotsia vastaan?
Tällä tavalla voitaisiin rakentaa realistisesti edellisten kisojen pohjalle ja samalla aktivoida omaa pelaamistaan. Mahdollinen seuraus on, että Suomi pääsisi aktiivisemmaksi, enemmän kuskin pukille. Göteborgissa kyse oli kuitenkin varsin pitkälle reagoimisesta Ruotsin tekemiseen.

Pitkällä aikavälillä voiton mahdollisuudet paranevat, jos pystyy itse määräämään peliä mahdollisimman paljon. On turha haihatella ainakaan lähitulevaisuudessa vuoden 2010 täydellistä dominanssia. On kuitenkin täysin realistista päästä parempaan tilanteeseen kuin Göteborgin kisoissa. Yksi keino siihen on suoran hyökkäämisen parantaminen tasapaino säilyttäen.

Erikoistilanteet tehokkaiksi

Toinen hyökkäyspelin lääke löytyy erikoistilanteista. Suomen vapaalyönnit olivat koko kisojen ajan tehottomia. Peittopeli on tietenkin MM-kisoissa kohdallaan jopa heikommilla mailla. Vapaalyöntien hyväksikäyttö ei siis ole helppoa. Mutta ei se niin huonoa saa olla kuin Göteborgissa.

Suomi ratkaisi välierän Tsekkiä vastaan ylivoimalla Jani Kukkolan laukausten ansiosta. Finaalissa ylivoimapeli kuivui kuitenkin kokoon sekä Ruotsin ainoan jäähyn että lopun 6v5:n aikana. Suomen ylivoima oli sanalla sanoen liian passiivista ja hidasta.

Ensi kisoissa pallo on saatava nopeammin yhden kosketuksen laatusyötöillä liikkeelle ja alivoimaa on haastettava paremmin pallon kanssa.

Mitään yllätyskortteja finaalissa ei myöskään ylivoimalla nähty. Yleensä jänikset hatusta eivät urheilussa toimi. Yhden maalin pelissä jokerikortti voi kuitenkin ratkaista.

Materiaaliin leveyttä nuorennusleikkauksen jatkamisella

Hyökkäyspelin parantaminen edellyttää harjoittelun lisäksi parempia pelaajia. Tällä kertaa Suomi jäi Ruotsista aivan liikaa materiaalin leveydessä. Finaalissa kakkos- ja kolmoskentät olivat vaikeuksissa kahdessa viimeisessä erässä. Vain Kukkolan ykkönen kykeni toistuvasti luomaan maalipaikkoja ja hallitsemaan peliä. Varsinkin kolmoskenttä pyöri välillä pahasti Alexander Ruddin pesukoneessa.

Suomen on siis pystyttävä leventämään materiaaliaan tulevalla kisaperiodilla. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorennusleikkauksen jatkamista. On tietenkin mahdollista, että Mika Kohonen ja Tero Tiitu parantavat loukkaantumistensa jälkeen. Sen varaan ei kuitenkaan ole järkevää laskea. On panostettava nuorempiin pelaajiin. Kohonen, Tiitu ja Rickie Hyvärinen tulevat sitten bonuksena päälle, jos tulevat.

Jo nyt nähtiin, että nuorempiin panostaminen kannattaa. Miko Kailiala, Janne Lamminen, Eemeli Salin, Nico Salo, Lauri Stenfors ja Risto Töllikkö saivat vastuuta. He myöskin antoivat takaisin. Yleinen totuus pallopeleissä onkin, että jotain voi saada pelaajalta vain luottamuksen kautta.

Ennen kaikkea on haettava pelaajia, jotka ovat sitoutuneita, urheilijoita ja joilla on kyvyt pelata nykyistä huippusalibandyä. Se vaatii taitoa, tekniikka, nopeutta ja kovuutta.

Tässä vastuuta lankeaa ennen kaikkea lupaaville pelaajille itselleen. Edes salibandyssä maailman huipulle ei lahjakaskaan pääse kuin armottomalla työllä. Suuri merkitys on myös seurajoukkueiden toiminnalla.
Maajoukkue tulee sitten kirsikaksi tämän kakun päälle. Maajoukkuevalmennus voi näyttää esimerkkiä ja kehittää edelleen joukkueen toimintaa kaikilla mittareilla yhä ammattimaisempaan suuntaan.

Liiton tehtävä olisi miettiä keinoja, joiden avulla miesten maajoukkuetta voitaisiin leirittää koko kisaperiodin ajan enemmän. Kisassa Ruotsin kanssa aikaa ei ole hukattavaksi, varsinkin kun lähtee takamatkalta. Leirimäärien nostamista vaikeuttaa tietenkin nykyinen taloudellinen tilanne. Sen edessä ei pidä kuitenkaan heti antautua.

Reagoivampaa peluutusta

Materiaalin leveyden käyttöön vaikuttaa peluutus otteluissa. Muistissa on hyvin vuoden 2012 (ja 2010) kisojen jatkuvat muutokset viisikoissa.

Nyt oli menty toiseen ääripäähän. Peluutus oli suorastaan monotonisen yksiviivaista. Esimerkiksi finaalissa Suomi jyräsi tasaisesti kolmella kentällä aina aikaan 57.10 asti, vaikka joutui jo kymmenen minuuttia ennen sitä tappiolle. Kakkos- ja kolmoskentän pelilliset ongelmat olivat myös selvästi nähtävissä.

Nähdäkseni jatkossa olisi siis hyvä ottaa peluutusta piirun verran taaksepäin. Sen tulisi reagoida paremmin pelitapahtumiin ja pelaajien otteisiin ottelussa. Varsinkin ratkaisuotteluissa kuumille pelaajille voisi aivan hyvin antaa enemmän peliaikaa. Ratkaisuotteluissa ei ole säästelyn paikka. Silloin pitää hakea voittoa kaikin mahdollisin keinoin – varsinkin finaalin lopussa.

Kisaperiodilla on myös mahdollista muodostaa enemmän vaihtoehtoja pelipaikoille, mikä helpottaa kisajoukkueen valitsemista ja reagoivaa peluutusta. Yhtenä ideana ilmoille voisi heittää Classicin Nico Salon istuttamisen sentterin paikalle, jonne ei Suomella tungosta ole. Kukkolan takana on tyhjää, kun vertailuksi otetaan sinikeltaiset sentterit.

Sen onnistuminen edellyttäisi kyllä yhteistyötä seuravalmennuksen kanssa. Uudelle pelipaikalle on helpompi oppia Salibandyliigan peleissä kuin EFT-turnauksissa.

—