Salibandyliigan historiassa eletään mielenkiintoista murrosvaihetta. Koko sen historian ajan valtikka on ollut pääosin suurten kaupunkien joukkueiden hallussa, mutta 2010-luvulla lajin levinneisyys on nostanut maakuntien joukkueet parrasvaloihin.
Ensiksi hieman tilastotietoja. Vuosien 1995-2011 välillä yhtäkään Salibandyliigan kultamitalia ei jaettu pääkaupunkiseudun (Espoo, Helsinki, Vantaa) ulkopuolelle.
Vuosina 1991-2000 finaalijoukkueista 80 prosenttia tuli pääkaupunkiseudulta, kaksi Joensuusta, yksi Jyväskylästä ja yksi Tampereelta. Mestaruuksista kaksi meni Joensuuhun, Espooseen yksi, Vantaalle yksi ja loput Helsinkiin.
Vuosien 2001-2010 välillä pääkapunkiseutu valtasi 70 prosenttia finaalipaikoista. Joensuussa pelattiin kolmesti mestaruudesta, Tampereella kahdesti ja Jyväskylässä kertaalleen. Kaikki mestaruudet menivät pääkaupunkiseudulle, eli Helsinkiin tai Espooseen.
Tällä vuosikymmenellä tilanne on muuttunut rajusti. Tähän mennessä finaalipaikkoja on jaettu kymmenen. Niistä 70 prosenttia on mennyt pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Finalisti on tullut Seinäjoelta neljästi, kolmesti Helsingistä, kaksi kertaa Jyväskylästä ja kertaalleen Tampereelta. Seuraavat viisi vuotta voivat muuttaa vielä voimasuhteita, mutta jonkinasteinen murros on jo selkeästi tapahtunut.
Mielenkiinnon kohteinani ovat eritoten tämän vuoden finalistit. Seinäjoki on ainoastaan 60000 asukkaan kunta ja toiseksi pienin liigapaikkakunta salibandyssa. Jyväskylässä asuu kaikkiaan noin 135000 ihmistä. Näiden kahden kaupungin yhteenlaskettu asukasluku on siis pienempi kuin vaikkapa Tampereen.
Rupesin pohtimaan näiden joukkueiden menestystarinaa siltä kantilta, että mikä näistä joukkueista paistaa ensimmäisenä esille ulkopuolisen silmiin?
Seuran vahva identiteetti ja varsinkin paikallisidentiteetti. Näissä kaupungeissa puhutaan arkisesti ”Punaisesta” ja ”Hirviteattereista”. Näissä seuroissa kaupungin nimi ei ole vain lisäys seuran nimen eteen. Näissä kaupungeissa seura on osa kaupunkia ja osa myös sen identiteettiä.
Huomionarvoista on se, että eritoten näiltä paikkunnilta tulee välittömin palaute, jos seura saa Pääkallo.fi-sivustolla jonkinasteista negatiivista julkisuutta ja kielteisiä kommentteja kommenttiosastolla. Vaikka aktiivisuus verkossa ei vielä todista varsinaisesti mitään, niin siitä voisi päätellä, että seura on tärkeä. Ei yleensä pelkästään yhdelle, vaan monille.
Toisena asiana tulee mieleen seurojen johtohahmot, pelaajatyypit ja joukkueiden identiteetin rakentuminen tähän päivään menneesä. Tähän valokeilaan on nostettava joukkueiden päävalmentajat.
Seppo Pulkkinen ja Tommy Koponen ovat molemmat Jyväskylän liikuntatieteellisen kasvatteja. Opettajia. Lähtökohtaisesti liikunnanopettajia. Erilaisia, mutta eroa on myös opetettavissa ”luokissa” tässä tapauksessa.
Kuinka moni pisti merkille Pulkkisen kommentit Salibandyliigan avajaistilanteessa? Pulkkinen perusteli OLS:n valintaa sanoilla:
– Seuraavien kriteerien piti täyttyä: halusimme vastustajan sellaisesta ympäristöstä, joka on pedagogisesti innostava ja haastava. Sen täytyi myös olla kunnioittava ja energinen joukkue, jolla on erinomainen kotiyleisö. Kastellin monitoimitalo on yksi hienoimpia paikkoja, joissa olen käynyt. Siksi menemme Ouluun.
Tämä voi kuulostaa monen korvaan turhalta jargonilta, koska valinta tuntui muutenkin loogiselta. Mutta, mutta. Kiinnittäisin huomiota kohtaan ”pedagogisesti innostava ja haastava”. Se on se kohta, mikä tekee Pulkkisesta Pulkkisen ja Happeesta Happeen.
Pulkkinen ja joukkueen muu valmennus on osannut paremmin kuin hyvin älyllisen stimuloinnin lahjakkaiden nuorten suhteen. Se, että vaaditaan aina enemmän, mutta sopivassa määrin ja yksilön tarpeiden mukaisesti joukkuetta auttaen.
SPV:n kasvutarina on erilainen ja päävalmentaja on kasvanut sen mukana alusta alkaen. Urheilusanomien ennen kauden alkua julkaistussa Koposen henkilökuvajutussa mainittiin, että SPV ei aluksi hyväksynyt mukaan ei-uskovia.
Sittemmin linja muuttui ja nyky-SPV:n pelaajistosta kovin moni ei taida jakaa Koposen uskonnollista arvomaailmaa. Uskon, että Koponen on silti osittain joutunut ja pystynyt käsittelemään erinäisiä pelaajatyyppejä juuri pedagogisen taustansa ja oman erilaisuutensa vuoksi. Hän on sanonut, että urheilupiireissä ei ole oltu niin suvaitsevaisia uskovaisia kohtaan, mutta nykytilanteen perusteella hän on itse joutunut joustamaan paljonkin omasta arvomaailmastaan. Joukkuetta kaikkein yhdistävin tekijä on ollut se, että töitä on tehtävä.
Löysin netin kätköistä Pulkkisen haastattelun vuodelta 2005, jossa Pulkkinen vertasi pelaajistoaan taidemaalari Rembrandtiin, joka luonnollisesti viittasi Happeen pelaajiston identiteettiin taiteellisina persoonina. Samaa voi sanoa, ja Pulkkinen on sanonutkin, Happeen pelaajistosta myös vuonna 2015.
Jos Rembrandt on se, mikä tulee ensimmäisenä mieleen Happeen pelaajatyypeistä, niin vastaavasti SPV:n pelaajatyyppeihin ja Koposeen itseensä sopii hyvin Täällä pohjantähden alla- kirjasaagan Johannes ”Jussi” Koskela. Mies, joka uhraa elämänsä työnteolla, on nöyrä ja jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta loppuun saakka. Siinä missä Jussi Koskela on fiktiivinen hahmo, niin se on myös usein käytetty yleiskuvaus suomalaisesta miehestä.
Mikä asia sitten tekee näistä kahdesta lähtökohtaisesti hyvin erityyppisestä joukkueesta ja johtajasta niin menestyneen?
Se on osittain sitä, että rembrandteihin on osattu istuttaa Koskelan Jussia ja Koskelan Jusseihin myös sitä Rembrandtia. Esimerkiksi SPV:ssä näitä rembrandteja, kuten Mikko Kohosta ja Juha Kivilehtoa, on osattu integroida osaksi SPV:n ideologiaa. Molemmat pelaavat kuin nuoret varsat, vaikka ikää on reippaasti yli 30.
Happeen puolella ei ole myöskään jätetty mitään sattuman varaan. Vaikka pelaaja olisi taiteellinen, niin se ei oikeuta pelaamaan joukkueen edun kustannuksella pelkästään omaan pussiin. Viime vuosina paluumuuton tehneet Jami Manninen ja Peter Kotilainen ovat olleet huippuvireessä, kun ovat päässeet takaisiin kotiin.
En kiistä etteikö Seinäjoelta löytyisi taiteilijaa tai Jyväskylästä kivimiestä. Pääosin nämä identiteetit ovat kuitenkin olleet niitä mitä joukkueet ovat itse halunneet korostaa. Kova työnteko myös yhdistää näitä joukkueita, vaikka lähtökohtainen identiteetti on erilainen.
Nämä yllä mainitut seikat ovat tietysti vain jäävuoren huippuja, eivätkä pelkästään selitä menestystä. Näiden tekijöiden lisäksi on tietysti nostettava se, että myös koko seuran tasolla on tehty hyvää työtä.
Ei voi olettaa, että SPV tai Happee pelkästään itse tuottaisivat joukkueellisen pelaajia, jotka voittavat Suomen mestaruuden aikuisissa. Seurat voivat kuitenkin olla paikkoja, joihin on kenen tahansa helppo tulla, jossa on helppo pelata salibandya ja kasvaa pelaajana sekä ihmisenä.
Sunnuntaina käynnistyy miesten Salibandyliigan toistaiseksi viimeinen finaalisarja. Nämä kaksi hienoa joukkuetta ovat siinä paikkansa ansainneet. Nautitaan keväästä.