Salibandymaajoukkueen portteja kolkutelleen Teemu Aaltosen nousujohteinen salibandyura pysähtyi kuin seinään. Nyt hän kertoo miksi.

– Mä en saanut kolmen metrin syöttöä kaverin lapaan. Olin aivan jähmeänä ja hapoilla. Siitä oli nautinto kaukana.

Totuus löi vasten Teemu Aaltosen kasvoja kesken harjoitusten kuin talven kirpeä pakkanen. Elettiin joulukuuta 2013. TPS:n riveissä pelannut Aaltonen oli edellisellä kaudella murtautunut Salibandyliigan sentterieliittiin. 24 ottelussa oli syntynyt 38 tehopistettä, kesän hän oli leireillyt maajoukkueen mukana ja debyytti sinivalkoisessa paidassa oli tehty keväällä. Mielessä pyöri vuoden päässä odottavat maailmanmestaruuskilpailut. Sitten kaikki kääntyi päälaelleen.

– Sykkeet nousivat harjoituksissa jonnekin 180:n tienoille, kun ne olisivat pitäneet olla jossain 120:ssa. Pystyin vetämään kahdet, ehkä kolmet harjoitukset ja olin heti kuumeessa.

Kuume ja flunssa pakottivat Aaltosen lepoon. Viikon tai kahden huilin jälkeen kaikki oli taas hyvin, kunnes Aaltonen palasi treeneihin. Sama ruljanssi jatkui ja jatkui. Kauden viimeisen ottelunsa Aaltonen pelasi vuoden 2013 joulukuussa. Se on myös toistaiseksi hänen uransa viimeinen ottelu.

– Ravasin koko syksyn työterveyshuollossa. Oireet vain pahenivat. Keväällä 2014 tutkimukset jatkuivat TYKS:issä.

Sydänultra, verikokeita, rasituskokeita, astmakokeita. Sama ruljanssi toistui kerrasta toiseen. Mitään ei löytynyt. Lupa harjoitteluun tuli useita kertoja. Yhtä usein Aaltonen löysi itsensä lääkäristä oireiden jatkuessa.

– Lääkärit päätyivät mykoplasmaan, mutta mitään varmuutta ei ollut. Söin yhteensä yksitoista antibioottikuuria, mutta olo ei helpottunut.

Päinvastoin.

– Infektioiden yhteydessä minulla alkoi ilmetä iho-oireita. Iho lehahti tulipunaiseksi ja kutisi aivan jumalattomasti. Lisäksi alkoi ilmestyä myös voimakkaasti kutiavaa nokkosihottumaa aina hikoillessa ja stressaavissa tilanteissa. Tämä oli päivittäistä ja todella stressaavaa varsinkin töissä ja sosiaalisissa tilanteissa, Aaltonen muistelee.

– Suoritustaso laski, pelaamisesta ei tullut mitään. Kasetti alkoi hajoamaan ja töissäkin oli vaikeaa, Aaltonen kertoo.

Toivonkipinä ja sen sammuminen

Aaltonen siirtyi seuraavaksi kaudeksi Espoon Oilersin riveihin. TPS:aa kauden 2012-2013 luotsannut Teemu Varis sai houkuteltua luottopelaajan mukaansa. Aaltosen kesä vuonna 2014 meni huilatessa. Hän palasi syksyllä takaisin kentälle.

– Olotila oli hyvä. Juttelin Variksen kanssa ja sovimme, että menen treeneihin. Treenit menivät ihan sairaan hyvin. Muutaman välipäivän jälkeen oli uudet treenit, ja taas homma kulki.

Onnea kesti kahden harjoituksen ajan. Viikon päästä Aaltonen oli hänelle jo tutuksi käyneessä ahdistuneessa tilassa. Alkulämmittely tuntui raskaalta. Harjoitukset jäivät kesken. Sen jälkeen Aaltonen ei ole kentälle palannut. Pikku hiljaa koko Aaltosen arki, ja käytännössä koko elämä muuttui synkäksi.

– Rakastan pelaamista. On todella kova paikka myöntää itselleen, ettei voi tehdä sitä. TPS:ssakin mietin koko ajan, että tulen takaisin. Menin ihan laput silmillä lähes kaksi vuotta. Jäin junnaamaan paikalleni. Elämä oli sitä, että odotin vain seuraavaa lääkärikäyntiä. En mitään muuta.

Aaltonen muuttui ihmisenä. Avovaimo huomautteli, kuinka kiukkuinen puoliso on. Isä kertoi useaan otteeseen, ettei poika ole enää oma itsensä. Silloin 25-vuotias Aaltonen oli levoton ja rauhaton.

– Mulla oli ihan valtava stressi ja harmitus siitä, että urheilu oli jäänyt.

Muutosta huomasi myös päävalmentaja Varis, joka ei käytännössä voinut muuta kuin seurata tilannetta voimattomana vierestä.

– Peliasiat ovat mitättömiä sen rinnalla, kun ihmisen terveyttä koetellaan. Asia harmitti tietysti myös minua, sillä eihän tuollaista toivo kenellekään. Kyseinen koettelemus kuormittaisi kenen tahansa mieltä rajusti. Etenkin kun tilanne parani välillä, ja sen jälkeen tuli taas takapakkia.

Vastauksia

Espooseen muuton jälkeen Aaltonen jatkoi yhä lääkärikäyntejä. Vuonna 2015 hänen elämänsä vihdoin helpottui, kun pitkään jatkuneeseen piinaan alkoi löytyä syitä.

– Minulla todettiin todella paha ylirasitustila. Virallinen termi taitaa olla krooninen väsymysoireyhtymä. Sitä ei pysty mitenkään todentamaan. Samaan aikaan menin terapeutille, jossa selvisi, että minulla on jatkuva pitkäaikainen masennus.

Vastauksien saaminen akuutteihin kysymyksiin on saanut 26-vuotiaan Forssasta lähtöisin olevan miehen löytämään syitä ja selityksiä sille, mikä tilanteeseen on johtanut.

– Mä olen aina ollut intohimoinen treenaaja. Olen aina ajatellut niin, että jos haluaa tuloksia pitää tehdä töitä niiden eteen. Haluan aina olla paras, kun hyppään kaukaloon. Halusin olla sitä liigassa ja halusin olla sitä myös maajoukkueen mukana. Se kesä (2013) lähti ihan hanskasta. Treenasin aivan liikaa ja aivan liian kovaa. Tuli univaikeuksia. Suurin virhe oli se, etten itse ymmärtänyt pysähtyä. Se on myös suurin syy tähän kaikkeen.

Varis allekirjoittaa pelaajan näkemykset.

– Hän on niitä kavereita, joita voi aidosti kutsua urheilijaksi lajissamme. Yksi kovimpia kavereita tekemään töitä. Teemulla on jatkuva halu oppia uutta. Nuo asiat ovat hänen perusvahvuuksiaan.

Myös kaudella 2012-2013 TPS:ssa Aaltosen tarjoilusta nauttinut, nykyisin Viikinkejä edustava maajoukkuepelaaja Miko Kailiala vahvistaa luonnehdinnan kovasta harjoittelijasta.

– Ensimmäinen asia, joka Teemusta tulee mieleen on raudanluja ammattilainen, vaikka salibandyssa ammattilaisuudesta ei ehkä voikaan puhua. Hän pelasi aina täysillä. En muista yhtään tilannetta, että Teemu olisi neppaillut.

Maajoukkuevalmentaja Petri Kettuselle jäi niin ikään positiivinen kuva uudesta tulokkaasta.

– Hiton tasapainoiselta vaikuttanut kaveri. Kentällä hän oli äärimmäisen nopea. Jollakin aikajänteellä varmasti kisapelaaja. Olisiko ollut sitten 2014 vai 2016, hankala sanoa. Valitettavasti kävi niin kuin kävi.

Kävelylenkki kerrallaan eteenpäin

Terapian myötä Aaltosen elämänilo on palannut pikku hiljaa takaisin. Hän on ymmärtänyt vihdoin sen, minkä lähipiiri huomasi jo paljon aikaisemmin.

– Avovaimo sanoi minulle jo vuosi sitten, että mene juttelemaan psykiatrille. Vastasin, että en mä ole masentunut. Olen vain loukkaantunut enkä pysty pelaamaan. Nyt olen saanut asiat pään sisällä järjestykseen. Terapiasta on ollut valtava apu.

Viime kaudella Aaltonen katsoi kyynel silmässä otteluita Tapiolan urheiluhallin lehtereillä. Tällä kaudella hän on ollut jälleen salibandykatsomossa. Erona on vain se, että Aaltonen on pystynyt nauttimaan pelistä.

Hän on hyväksynyt sen, ettei kentälle ole asiaa. Osapäivätöitä tekevä Aaltonen saa harrastaa liikuntaa kolme kertaa viikossa. Puolen tunnin sessiot kuluvat joko kävellen tai luistellen.

– Toisaalta se suoraan sanottuna vituttaa aika rankastikin välillä. Mielummin sitä olisi maila kädessä kentällä, mutta yritän ajatella, että tämä vaihe on vain käytävä läpi, Aaltonen hymähtää.

– En ole ollut, enkä ole lainkaan katkera. Olen ajatellut, että jokainen urheilija loukkaantuu jossain vaiheessa uraansa. Tämä on nyt se minun loukkaantumiseni. Olen yrittänyt ottaa tämän kaiken oppimisprosessina, ettei tulisi enää tehtyä samoja virheitä.

Aaltonen ehti olla pitkään poissa kentiltä. Moni katsoja saattoi unohtaa miehen, mutta liigaseurat eivät unohtaneet. Keväällä 2015 puhelin soi peräti kuudesta eri seurasta.

– Olin äärettömän yllättynyt ja imarreltu. Mietin, että jotakin olen tehnyt oikein, kun tuollaisen tauon jälkeen noin moni haluaisi minut mukaan.

Aaltosen vastauksen sopimustarjouksiin tiedämme. Tulevaisuudesta emme sen sijaan tiedä. Sitä ei täysin tiedä edes Aaltonen itse.

– Se on varmaa, etten ensi kaudella pelaa missään. Sellainen toive minulla on, että jos sitä seuraavalla. Alasarjoista se homma sitten lähtee, jos on lähteäkseen. En aio ottaa asiasta mitään stressiä. Minulla on vielä 15 pelivuotta jäljellä, Aaltonen naurahtaa.

– Olen pikku hiljaa oppinut nauramaan asioille. Olen taas oma itseni. Nyt mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Nautinnon kautta, Aaltonen päättää.