Pääkallo.fi:n kesähaastattelusarjassa vuorossa on mies, jota ei tunneta kynäilytaidoistaan kentällä, mutta kentän ulkopuolella kynä pysyy kädessä paremmin kuin hyvin. Ääneen pääsee tällä kertaa Happeen puolustusosaston uskollinen taistelijasielu, Jaska Kunelius.

Ensi kuun alussa 33 vuotta täyttävä Kunelius sanoi Superfinaalin jälkeen suomiurheilu.com:lle, että miettii vakavasti uransa lopettamista. Kesän aikana Kunelius kuitenkin ilmoitti Twitterissä, että ura jatkuu sittenkin vielä ainakin vuoden ajan.

Alkuun perinteinen kesähaastattelukysymys: Miten kesä on sujunut tähän mennessä?

– Se on sujunut hyvin. Alkuun mietin, että onko vielä intoa pelata. Omat realiteettini tietäen pidin kuitenkin mahdollisuuden avoinna sille, että pelaan tulevalla kaudella. Pari viikkoa Superfinaalin jälkeen aloitin pohjakunnon rakentamisen, vaikka lopullinen päätös tulikin vasta myöhemmin.

– Joukkueen aloittaessa yhteisharjoitukset, olin alusta alkaen mukana, mutta olin laittanut itseni try outille. Tarkoitus oli se, että jos polte palaa, niin jatkan koko kauden läpi. En osaa tehdä siten, että hyppäisin vasta elokuussa mukaan ja ilmoittaisin, että tulen sittenkin mukaan, sillä tällä taitotasolla se ei ole mahdollista, Kunelius avaa.

Jatkopäätökseen vaikuttivat myös muut seikat.

– Näkökulman muutos vaikutti ratkaisuun. Voittaminen on ollut itselleni se tärkein juttu ja olen aika lailla valmis tekemään mitä vain sen eteen. Edelleen haetaan tietysti sitä voittoa, mutta nyt on paljon nuoria tyyppejä, ja jos heille saan yhdenkin hyvän asian opetettua vuoden aikana, niin silloin jatkaminen on ollut hyvä ratkaisu, Kunelius pohtii.

Kuneliuksen kesään liittyi myös salibandyn ulkopuolisia asioita. Puolustaja meni kesällä naimisiin Mari-puolisonsa kanssa.

– Häämatka oli sinällään erikoinen, että ensimmäistä kertaa tässä elämässä emme etsineet paikan päältä punttisalia tai erilaisia treenimahdollisuuksia. Siinä meni siis vähän yli viikko ilman treenipäiviä kokonaan. Toisella viikolla oltiin sitten sellaisessa majoituksessa, että löytyi pieni punttisali, mahdollisuus aamujoogaan sekä mahdollisuus lenkkeilyyn. Siellä tuli lohkottua päivästä aikaa myös harjoitteluun.

Peruspakki, jolle pallollinen peli on teettänyt työtä

Otsikossa viitataan Kuneliukseen ”Saarijärven Paavona”. Happee-luutija on kotoisin alle 10 000 asukkaan keskisuomalaisesta kaupungista, jonka tunnetuin hahmo ei kuitenkaan ole Tarmo Manni tai kukaan Tapperin taiteilijaveljeksistä, vaan J.L Runebergin fiktiivinen ja kansallisromanttinen runohahmo Saarijärven Paavo. Kansallisrunoilija ei ollut itse kotoisin Saarijärveltä, mutta ammensi viettämistään vuosista kirjalliseen tuotantoonsa.

Työteliäänä tunnetun Kuneliuksen ja katovuosien karaiseman tarmokkaan Paavon välille voi rakentaa jonkinmoisen aasinsillan varsinkin asenteen puolesta. Periksiantamattomuus on koko runon yksi pääpainoista, vaikkakin siihen on upotettu myös ajan henkeen sopiva uskonnollinen pohjavire.

Runebergin runo alkaa näin.

Tuolla Saarijärven salomailla
Asui Paavo maalla hallaisella,
Kynti maata, kaivoi ahkerasti,
Mutta Herralta tuloa toivoi
Taivahasta, luonnon tekijältä.
Siinäpä asui siivoin lapsinensa,
Vaimoinensa, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.

Kuneliuksen puheita, kirjoituksia, haastatteluita ja sosiaalisen median sisällöntuotantoa seuranneelle on piirtynyt kuva, että mies harjoittelee melko paljon myös omalla ajallaan.

– Olen kirjannut treenipäivät monen vuoden ajalta. Sanotaanko niin, että mailan kanssa joutuu tekemään hommia lähes päivittäin joukkuetreenien lisäksi. Viimeksi tänään harjoittelin puoli tuntia hyppytunnilla mailan kanssa. Teen myös aamulenkkejä ja harrastan joogaa, joten kyllä viikossa tulee useampi tunti ylimääräistä. Sitä ei oikeastaan koe rasitteena, vaan siitä on tullut elämäntapa.

– Häämatka kuvastaa hyvin tilannetta. Ei meidän pakko ollut tietenkään tehdä mitään, mutta itselläni olisi mennyt pää jumiin, jos olisin ollut kokonaan vielä sen toisenkin viikon tekemättä mitään fyysistä, Kunelius summaa.

Puhutaanko nyt esimerkiksi 5-7 tunnista vai meneekö 10 tunnin tietämille?

– Ei mene nykyisin ihan kymmeneen tuntiin. Opiskeluaikoina mietti tuota harjoittelua vielä määrän suhteen ja silloin oli vähän pettynyt, jos ei saanut 20 treenituntia viikkoon, mutta nykyisin ymmärtää sen, että laatu voi korvata määrän, Kunelius tietää.

Salibandya seuraava ihminen luonnehtisi Kuneliusta todennäköisesti peruspuolustajaksi ja monesti hän on itsekin viitannut omiin pelitaitoihinsa sen suuntaisesti. Saarijärveläinen onkin kliseisesti sanottuna vahvasti puolustuspelistä ammentava puolustaja.

Vaikka mies itse monesti vähättelee taitojaan, niin yli 300 liigapeliä, SM-kulta, kaksi SM-hopeaa ja yksi SM-pronssi kertovat myös siitä, että pelaaja on paikkansa ansainnut. Liigatasolla pelkkä raastopelaaminen ei luonnollisesti riitä, joten pallon ja mailan kanssa harjoittelu on tullut paikoin varsin tutuksi.

– Se on se yksi niistä suurista syistä miksi mietin, että jaksanko enää pelata. Pelaaminen on mukavaa, mutta omien mailataitojen osalta se on enemmän selvitymistä, joten niitä täytyy pitää koko ajan yllä. Pallon kanssa harjoittelu jo monta vuotta sitten, kun olin M-realilla siivoojana töissä. Siellä oli isoja tyhjiä tehdashalleja ja minulla oli mailat siellä mukana.

– Aamuisin menin kuudelta aamulla töihin ja työpäivän jälkeen otin sitten mailan ja pallon käteen, ja harjoittelin tyhjässä tehdashallissa. Siinä meni puoli tuntia tai tunti. Pelkästään tuo osio vie minulta sen 1-3 tuntia viikossa ylimääräistä aikaa.

– Tämä puoli harjoittelussa on se minkä vuoksi olen uran jatkoa miettinyt, vaikka muuten liikunta ja urheilullinen elämä on hienoa. Varsinkin se mietityttää, että onko se sen stressin arvoista. Ennemmin lähtisin lenkille kuin leikkisin mailan kanssa, mutta toisaalta taas itse pelaaminen on mukavampaa kuin lenkkeily, Kunelius paaluttaa.

Kunelius on korostanut monesti työteliäisyyttä niin elämässä kuin peliasioissa, ja ylemmistä kommenteista saattaa päätellä, että mies elää niin kuin opettaa. Lajin parissa on paikoin keskusteltu siitä, että pitäisikö lajiharjoittelun painottua enemmän pelaamisen opetteluun ja erillinen fyysinen harjoittelu jättää jopa kokonaan pois.

Sanavalmis puolustaja näkee ongelman myös keskustelukulttuurissa tämän asian suhteen.

– Mielestäni mikään asia tässä maailmassa ei ole mustavalkoinen. Nykyistä keskustelukulttuuria leimaa asiassa kuin asiassa se, että jotta saa mielipiteensä kuuluviin, niin pitäisi kauhean kärkkäästi sanoa kyllä tai ei. Mielestäni salibandyn treenaamiseen kuuluu myös fysiikan harjoittelua erikseen, mutta se ei myöskään korvaa sitä toista harjoittelumuotoa. Kumpikaan ei korvaa toisiaan.

– Vaikka joskus on linjattu, että peruskuntolenkkiä ei tarvitse tehdä, vaan se tulee pelaamisen kautta, niin itse olen sitä mieltä, että sitä palauttavaa ja peruskuntolenkkeilyä pitää olla mukana. Jos sitä ei tehdä joukkueen mukana, niin sitten se täytyy tehdä arkiliikunnalla tai sillä muulla arkitekemisellä.

– Liikunnallisessa työssä voi saada tarvittavan jo sitä kautta, mutta jos taas olet istumatöissä, niin et voi olettaa, että istut 8 tuntia päivässä ja käyt 3-4 kertaa viikossa joukkueen kanssa harjoittelemassa, ja uskot sen riittävän. Toivon, että saisin iskostettua meidän näille nuorille sen, että ylimääräiset harjoitteet pallon kanssa ja lenkit ovat hyviä asioita, jotka tuovat siihen uralle pituutta ja sen myötä voi saada jokaisesta sen maksimaalisen potentiaalin irti, Kunelius linjaa.

Masennus ja yhteisön tuki

Kunelius avaa mietteitään Liikunnan puolustaja -nimisessä blogissa. Keskikesällä hän kertoi avoimesti masennuksestaan ja pitkästä toipumisprosessista. Tekstissään hän korosti erityisesti Happeen yhteisöllisyyden tarjoamaa apua vaikeassa asiassa.

Mistä sait kimmokkeen kertoa masennuksestasi julkisesti?

– Olen miettinyt sitä jo pitkään, mutta se oli sellainen asia, mikä piti prosessoida loppuun asti. Ihan se viimeinen askel siihen oli yhden tutun ihmisen kuolema, ja mietin silloin, että jos se avoimuus voi joitain saman asian kanssa kamppailevia auttaa, ja jos se avasi edes yhdelle ihmisille näkökulmia, niin se on paikkansa puoltanut. Sen verran usean ihmisen kanssa olen siitä jutellut, että koen sen olleen hyvä ratkaisu.

– Nimenomaan sitä kautta, että jos ihmisellä on tuollaisia ongelmia, niin harvoin se paranee saarnaamalla tai siten, että joku tulee kertomaan, että ”teet näin niin kuin minä, niin sitten sinulle käy hyvin”. Tuollaiset asiat paranevat lopulta sen kokemusasiantuntijuuden kautta.

– On eri asia keskustella ammattilaisten, kuten psykologien ja psykiatrien kanssa. On hienoa että on sellaisia, jotka uskaltavat sanoa, että aina asiat eivät ole olleet hyvin, ja aina voi päästä eteenpäin ilman, että on jotain kymmenen kohdan ohjelmaa, joka kertoo kuinka tulisi toimia.

Salibandyliigan kohdalla pelaajilla ja taustahenkilöillä on osiltaan tiukat paikat, sillä kyseessä on amatöörisarja, joka vaatii paljon satsauksia ja voi aiheuttaa omilta osiltaan ongelmia esimerkiksi uupumuksen suhteen.

Vaikka korostit tekstissäsi sitä, että kilpa- tai huippu-urheilu amatöörilajissa joukkuekavereiden kanssa on myös antoisaa, niin koetko, että siviiilielämän ja urheiluelämän haasteet voivat aiheuttaa myös vastaavanlaisia ongelmia uupumuksen kautta?

– Ehdottomasti. Uupumus ja väsymys ovat sellaisia asioita, joiden kanssa jokaisen kannattaa olla tarkkana. Niiden suhteen on joutunut välillä miettimään omaa näkökulmaa melko paljonkin. Joskus nuorempana ajattelu oli sellaista, että mitä kovempaa veti ja mitä enemmän luille veti itsensä, niin sen parempi.

– Elämään kuuluu voitot sekä tappiot ja se, että joskus on pirteä ja joskus väsyttää. Ei ole joukkueellekaan hyvä, että vetää itsensä loppuun ja pyrkii sitä kautta saamaan palkinnon. Pitää osata myös tiivistää, että milloin olisi paikka levätä, ja ihan avoimesti tunnustaa, että on ollut liikaa asioita.

– Jos kokee, että itselle urheilu on se ykkösasia, niin kannattaa ainakin hetkeksi heittäytyä siihen niin, että laittaa sen ykköseksi. Itselläni oli nuorempana opiskelua ja parisuhdetta, mutta jokainen tiesi tuolloin, että se pelaaminen on se iso asia, ja jopa parisuhdetta isompi. Se on asia, joka on esimerkiksi naimisiin menon myötä muuttunut. Osaa suhtautua asiaan aikuisemmin ja terveemmin, mutta nuoruuteen toisaalta kuuluu se, että jos vaikka haluaa satsata täysillä salibandyyn, niin ei siinä huonosti käy, jos kokeilee vuoden tai kaksi sillä tavoin, Kunelius järkeilee.

Tarjotaanko urheilijoille mielestäsi tarpeeksi tukea tällaisissa asioissa, kun puhutaan amatööriurheilusta?

– Henkistä vai taloudellista?

Puhutaan ehkä lähtökohtaisesti enemmän henkisestä tuesta, kun puhutaan masennuksesta tai uupumuksesta. Toki taas taloudellinen tuki auttaisi siihen, että ei tarvitsisi tehdä niin montaa asiaa samaan aikaan. Tässä tarkoitetaan kuitenkin nimenomaan siitä henkistä puolta? Ymmärretäänkö joukkueiden johdossa tällaisia asioita?

– Kyllä sitä voisi ehkä parantaa vielä. Varsinkin, kun kyse on amatöörilajista. Me olemme seuroille tärkeitä, mutta meistä läheskään kaikki eivät ole seurojen palkkalistoilla. Mielestäni se olisi enemmän valmentajien asia, koska useamman ihmisen valmennus näkee pelaajat päivittäin ja pystyy sitä kautta huomaamaan miten heillä menee.

– En sano syyllistävästi kellekään valmentajalle, että pitäisi huomata, mutta esimerkiksi se mikä oli niin sanottu ”Sepon juttu”, jota ainakin keskustelujen perusteella Kainulaisen Janne on jatkanut ja mahdollisesti muutkin valmentajat. Sen ydin on, että otetaan se ihminen kokonaisuutena huomioon, eikä pelkästään sitä, että pelaako pelaaja tänään hyvin vai huonosti. Jos se ihminen voi hyvin, niin silloin se myös pelaa paremmin.

– Sellainen näkökulma on aina välillä ihmetyttänyt, että tietenkään kaikki eivät voi ymmärtää kaikkien ihmisten toimintaa, mutta omalla työpaikalla johto on todella hyvin siinä pelaamisessa mukana, ja sille on saanut tukea. Joillekin se pelaaminen voi olla pitkälti yhtä tärkeä asia kuin perhe ja monella työpaikalla ei ymmärretä kuinka iso satsaus liigatasolla pelaaminen on, Kunelius ruotii.

Saarijärven ainoa liigapelaaja? Ei sentään

Kunelius oli kesähaastattelusarjan vieraana viimeksi vuonna 2015. Silloin hän totesi olevansa pitäjän ainoa salibandyn liigapelaaja, kun Ville Matikainen oli lopettanut uransa. Tällä hetkellä Saarijärveltä löytyy kaksi liigapelaajaa ja tässä tapauksessa kyseessä on perheenjäsen, sillä Happeessa pelaava Vili Liponen on Kuneliuksen velipuoli.

– Lasten ja nuorten kanssa Saarijärvellä tehdään hyvin hommia. On ollut mukana käydä siellä liikuntaleireillä ja muutamalla salibandyleirillä. Pari kesää sitten oli sellainen hieno pihapelitapahtuma. Innokkuutta on ja siellä alkaa olla vanhoja NiceBandyn pelureita, jotka siellä kerhoja vetävät. Ainakin tuntuu, että asiat ovat menneet eteenpäin.

– Toivotaan, että kerhoissa mukana olevat pelaajat sekä valmentajat intoutuvat myös ihan sarjatasoille jossain vaiheessa. Hetki menee, että sieltä liigatasolle pelaajia tulisi. Tärkeintä on, että nuoret ja lapset pääsevät harrastamaan, Kunelius valottaa.

Salibandyliigassa Kunelius kuuluu jo kokeneeseen kaartiin yli 10 kauden liigauralla. Nuoremmat pelurit ovat useimmiten pelanneet nimenomaan salibandya koko uransa, mutta Kuneliuksellakin urheilutaustaa useammasta lajista.

– Nuorena pelasin jääkiekkoa, heitin vähän keihästä ja pesäpalloa pelasin pitkään. Pesäpalloa olen ajottain harrastanut näin aikuisiälläkin. Viimeiset pari vuotta olen ollut pesäpallosta kokonaan pois.

– Siinäkin harjoitusmäärät menivät vähän yli, kun koetti pelata pesäpalloa kakkosdivisioonan tasolla. Sain lopulta ikään kuin ympyrän sulkeutumaan, kun pelasin pari kautta Jyväskylän Lohen joukkueessa, jolla noustiin vielä Ykköspesikseen. Oli hienoa olla mukana pesäpallossa joukkueessa, joka myös voitti jotain. Siinä oppi valmentajien Jussi Muilun ja Antti-Jussi Hirvosen kautta paljon uusia asioita urheilusta, Kunelius kertoo.

Kynämies ja kansankynttilä

Siviiliammatiltaan Kunelius on luokanopettaja. Sille tielle ajautuminen oli miehen itsensä mukaan luontainen.

– Minulle lasten ja nuorten hyvinvointi on todella tärkeää. Sen lisäksi ihan luontaisesti pidän siitä, että voi edelleen oppia ihan joka päivä jotain uutta. Mielestäni oppiminen ja asioista kiinnostuminen on niin hienoa, että haluan jakaa sitä eteenpäin.

– Olin itse arvosanojen perusteella aika hyvä koulussa, mutta mielestäni se ei ole se pointti. Ihminen voi olla todella älykäs, vaikka sen numeroinnit ja arvioinnit ovat huonoja. Tärkeintä on se, että ihminen haluaa kehittää itseään, haluaa oppia ja tulee toimeen muiden ihmisten kanssa, Kunelius sanoo.

Happeen kohdalla on monesti viitattu värikkään rytmiryhmän persooniin jopa ”apinalaumana” tai ”tarkkailuluokkana” joukkueen sisältä käsin. Koulumaailmaankin peilaten Kunelius ymmärtää mikä on jutun juoni.

– Juuri sen vuoksi, että sitä erilaisuutta arvostetaan. Ihmisiä ei kategorisoida sen perusteella, että onko joku taidollisesti hyvä pelaamaan vai ei. Tai onko joku jonkun mielestä älykäs tai ei. Tai onko jollain rahaa vai ei. Kaikkia kohdellaan joka tapauksessa tasa-arvoisesti. Se on mielestäni hienoimmista asioista mitä tuolla seurassa on ollut ja se, että on pystynyt oppimaan ihmisistä, jotka eivät ole koskaan koulussa pärjänneet. Sellaisetkin ihmiset voivat olla mielestäni todella älykkäitä ja todella hyviä ihmisiä, Kunelius suitsuttaa.

Mitä Happeen joukkueessa toimiminen on antanut opetustyöhön ja mitä opetustyö Happeen mukana toimimiseen?

– Pitkäjänteisyyttä. Jos vaikka miettii sitä mestaruusvuotta ja peilaa ensimmäiseen liigakauteeni, jolloin oli kiinni muutamasta pisteestä, että olisimme joutuneet karsimaan alaspäin. Silloin ei hirveän moni uskonut, että voisimme olla ihan siellä sarjataulukon toisessa päässä. Se menestys ei tullut vuodessa, kahdessa tai kolmessa, vaan vaati todella pitkäjänteistä työtä. Sitä kautta sitten tuli palkinto.

– Erilaiset ja eritaustaiset ihmiset voivat olla eri elämänalueilla todella älykkäitä ja osaavia, vaikka koulunumerot eivät aina sitä kertoisikaan.

– Sieltä koulumaailman kautta on tullut sitten palautteen kerääminen ja sen antaminen. Sellainen kulttuuri on ollut se mitä olen mahdollisesti tuonut tuonne joukkueurheilun puolelle. Enemmänkin joukkueurheilu on kehittänyt ammatillisesti ja ihmisenä, ja niitä oppeja on voinut käyttää työelämässä.

Kirjoittaja-Kuneliuksen yksi lempiaiheista on ollut liikunta ja varsinkin lasten liikkuminen. Työnsä kautta hänelle on piirtynyt kuva siitä missä asian suhteen mennään nykynuorison osalta.

– Ainakin omalla koulullani on ollut hienoja hetkiä. Näkee muun muassa, että tytöt ja pojat pelaavat keskenään, mikä on mielestäni iso muutos omiin kouluaikoihin. Meidän omana aikana oli aika selkeää, että pojat pelaavat jalkapalloa ja tytöt tekevät jotain muuta.

– Se mitä yhteinäiskoulut tekevät on, että yläkoululaisille ei ole noloa pelata tai leikkiä välitunneilla. Omana kouluaikana, kun mentiin seiskalle, niin oli vähän kuin ajatuksena, että sitten lopetetaan liikkuminen. Jos ei salatupakoiminen kiinnostanut, niin sitten olisi vain pitänyt seisoa ringissä.

Kunelius näkee yhteiskunnan liiallisessa teknologisoitumisessa vaaroja lasten osalta.

– Olen toki huolissani siitä liiasta älylaitteiden käytöstä ja omaehtoisen pihapelaamisen vähenemisestä. Varsinkin se pihapelaamisen lisääminen on seuraava asia, jota haluan kehittää. Viimeksi tänään liikuntatunnilla opetin oppilaille kengänheittoa ja pihapelaamista. Oppilaat vietiin puistoon ja otettiin pallot sekä frisbeet mukaan ja sanottiin, että täällä vietetään nyt tunti aikaa ja koetetaan saada liikettä.

– Kännykät ja teknologia eivät ole yksiselitteisesti pahoja asioita, mutta e-urheilu on siinä mielessä vaarallinen asia, että ainakin pieniltä lapsilta sitä pelaamista ja kännykän käyttöä pitää rajoittaa, opettaja paaluttaa.

Kuten jo mainittua, niin Kuneliuksessa on myös kirjoittaja-minä, ja häntä voi pitää sillä saralla varsin kovana tekijänä. Oman blogin lisäksi miehen mietteitä on voinut lukea myös Keskisuomalaisesta ja Pääkallo.fi:n sivuilta.

Urheilijoiden perusharmaasta massasta harvoin erottuu yksilöitä varsinkaan tuolla saralla, mutta Kunelius on raikas poikkeus. Hänellä on myös selkeitä mielipiteitä, joita hän auliisti jakaa.

Kuinka tärkeänä pidät sitä, että pelaaja esiintyy myös jonain muunakin hahmona kuin urheilijana?

– Koen sen totta kai tärkeäksi asiaksi, kun sitä haluaa mielellään tehdä. Oma vaikutusvalta on varmasti sangen pieni, sillä laji ja oma näkyvyys ei ole mitään järin suurta, mutta jos edes muutamalle lapselle tai juniorille voi jotain hyviä vinkkejä tai esimerkkiä antaa, niin silloin olen onnistunut.

– Viime viikolla mietin juuri, että seuraava asia mitä haluaisin tehdä olisi esimerkiksi se, että pyrin luokan kautta lisäämään kirjojen lukemista ja kirjoittaisin siitä. Urheilijoissakin on varmasti varmasti paljon tyyppejä, jotka pitävät lukemisesta ja sitä kautta lukemista voisi saada vietyä vähän uudelle käyttäjäpolvelle. Tietysti urheilijan kannalta on tärkeää näyttää, että elämässä voi urheilla ja liikkua, mutta totta kai ihminen voi kehittyä myös monella muulla tavalla, Kunelius päättää.

Palataan vielä Runebergiin ja Saarijärven Paavoon. Kuten yltä voidaan tulkita, Kuneliuksen peliura ei ole tosiaan ollut mitään ruusun nupuilla tanssimista, vaan enemmänkin niiden kukan piikkien kanssa painimista. Jotain samaa on myös Happeen tarinassa, jossa pohjalta on ollut pitkä matka ylöspäin.

Paavon tapauksessa kaikki meni lopulta onnelliseen suuntaan. Vaikka työteliäs mies sai palkintonsa, niin hän ei unohtanut sitä, että muutkin ovat kokeneet kovia. Samaa voi päätellä myös herra Kuneliuksen arvoista ajatusten perusteella.

Runon loppu kertokoon olennaisen.

Toki nyt on tullut toinen aika,
Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen;
Ruisleivän laitan lapsillemme”.
Sanoi Paavo, häntä hyväellen:
”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada,
Jok’ ei hylkää toista hädässänsä.
Pane leipään puoli petäjätä,
Veihän vilu tou’on naapurimme”.