Seinäjoen Peliveljillä on tällä hetkellä vaikeaa. Viimeiset kymmenen ottelua ovat tuoneet vain neljä voittoa. Samalla haaveet kotiedusta alkavat karista.
Kevään pelien näkökulmasta SPV:n saldo muita top8-joukkueita vastaan näyttää huolestuttavalta. SPV on pelannut muita viime kauden pudotuspelijoukkueita vastaan 11 kertaa ja voittanut neljästi. Näistä voitoista kolme tuli syys-lokakuussa.
Mistä vaikeudet johtuvat? Yksi selittävä tekijä on tietysti se, että muut joukkueet ovat oppineet pelaamaan SPV:n varsin omintakeista pelitapaa vastaan.
Viime kaudella seinäjokiset pääsivät yllättämään aktiivisella prässipelillään. Tietyllä tapaa pelitavan muokkaaminen oli nerokas veto, mutta samalla ongelman siirtämistä.
Kärjistetysti SPV:n tavoite on luoda kaaosta ja hyödyntää hetket, kun vastustajan pakka on levällään. Ylimmän karvaustason kaksi pelaajaa antavat painetta, luovat kiirettä ja pyrkivät pakottamaan vastustajan pallolliset pelaajat vaikeaan ratkaisuun. Riisto on tarkoitus napata toisella tasolla, jossa odottelevat kaksi pelaajaa iskevät rohkeasti.
Viime kaudeksi lanseerattu pelitapa pyrkii jalostamaan SPV:n huipulle nostaneen menestysreseptin vahvuuksia: loistavaa vastahyökkäyspelaamista ja kovaa juoksuvoimaa. Mitään uutta ja mullistavaa SPV:n pelitavassa ei kuitenkaan ole. Oilers nosti karvauksen päätylankkuun jo kaudella 2005-06, kun Mr. SPV Tommy Koponen edusti Peliveljiä vielä pelaajana. Vastaavaa yltiöaktiivista karvaamista ei kuitenkaan oltu hetkeen nähty.
Toimiessaan pelitapa on vastustajalle äärimmäisen ikävä, mutta kääntöpuolena korkean karvauksen purkaminen on melko helppoa, kun siihen kehittää harjoiteltuja malleja. Etenkin pitkissä paras seitsemästä -sarjoissa yksipuolisuus muodostuu helposti ongelmaksi ja siihen SPV jossain määrin viime kevään välierissä kaatuikin.
Lääkkeenä viime aikojen yskähtelyyn Koponen on säädellyt karvaustasoja. Esimerkiksi viime lauantaina Tapiolassa Peliveljet karvasivat avauskymmenminuuttisen keskiviivalta ja toisen kympin päätylankusta. Loppupelin karvaustaso vaihteli 70:n ja 100:n prosentin välillä. Karvaustasosta riippumatta SPV oli hyvin valmistautunutta Oilersia jatkuvasti askeleen perässä.
Tästä päästäänkin SPV:n todelliseen ongelmaan. Siihen, joka olisi pitänyt korjata jo vuosia sitten: pallolliseen peliin. Punapaitojen pallollinen peli on kärkikahdeksikon heikointa. Tätä kuvastaa osuvasti se, että Koponen pystyy reagoimaan pelien sisällä lähinnä karvaustasoja säätelemällä.
SPV ui vastavirtaan
Oikeastaan Sami Kosken johtama ykköskentällinen on ainoa viisikko, joka pystyy vyöryttämään pidempää hyökkäystä ja sitä kautta juoksuttamaan vastustajan pakkaa. Kaksi muuta kentällistä pyrkii maalipaikkoihin hyvin suoraviivaisesti – jopa pakonomaisesti.
Pallollisen pelaamisen heikkous näkyy pelin eri vaiheissa. Avauspelaamisen mallit ovat köykäisiä. Yleensä pallo lähtee vastustajan kenttäpuolelle hyvin nopeasti, usein vieläpä ilmassa. Vastaliikkeisiin SPV saa avattua hyvin harvakseltaan. Yleensä pallon saava laituri on selkä kentälle päin. Näin ollen jatkumoita on vaikea rakentaa.
Erityisen selvästi pallollisen pelin ongelmakohdat tulevat esiin, kun SPV joutuu ottamaan aloitteen. Esimerkiksi Oilers puolusti SPV:n vaarattomaksi melko vaivattomasti. 13–8-loppulukemat imartelivat vieraita, sillä päätöskympin alkaessa espoolaiset johtivat 10–3 – ja täysin ansaitusti.
SPV:llä ei riitä maltti, eikä välttämättä osaaminen, puhkomaan tiiviimpää puolustusmuuria. Ratkaisuja haetaan nopeasti. Jos vastustaja saa pelin tempon matalaksi, ovat SPV:n eväät vähissä.
Juuri pallollisen pelin köykäisyys on isoin syy sille, etteivät SPV-pelaajat ole onnistuneet maajoukkueessa. Nykyryhmän kenttäpelaajista peräti yhdeksän on pelannut A-maaotteluita, mutta Mikko Kohonen pois lukien kukaan ei ole noussut vakiokasvoksi. Kohonen tosin oli jo Seinäjoelle tullessaan MM-kisapelaaja. Esimerkiksi liigakentillä pian 15 vuotta dominoinut Sami Koski ei ole yhtä Kanada-peliä lukuunottamatta onnistunut koskaan maajoukkueessa.
Nyt SPV on tienhaarassa. Kymmenen vuotta sitten kilpailuedun sai vielä fysiikasta ja viimeisen päälle hinkatusta kääntöpelistä. SPV:ssä on monta hienoa tarinaa siitä, kuinka melko keskinkertaisillakin lahjoilla pääsi pitkälle, kun työnteko ja sitoutuneisuus olivat huipputasolla. Koposen luoma peli- ja harjoittelukulttuuri maksimoi monen pelaajan kyvyt ja nosti SPV:n valtakunnan ykkösseuraksi.
Tänä päivänä tilanne on toinen. Salibandy kulkee jalkapallon tavoin reaktiivisuudesta aloitteellisempaan suuntaan. Uudemman polven luotsit näkevät pelin virtauksen kontrolloimisen tehokkaimpana tapana luoda todennäköisyyksiä. Tämä on loogista. Mitä paremmin peli on kontrollissa, sitä paremmin myös vastustaja on kontrollissa.
Esimerkkejä löytyy niin salibandystä kuin jalkapallosta. Liverpool nousi maailman parhaaksi seurajoukkueeksi, kun se löysäsi kaasua ja paransi kontrollia. Salibandykentillä takavuosien mestariluotsi Mika Ahonen putosi karusti lajin huipulta viime vuosina. Tämän kauden EräViikingit on näyttänyt huomattavasti paremmin valmennetulta ryhmältä aiemmin tuntemattoman Bengt Lodeniuksen alaisuudessa.
SPV on yrittänyt saavuttaa kilpailuetua uimalla vastavirtaan sen pitäydyttyä vanhoissa ihanteissa. Se tie alkaa olla loppuun kuljettu. SPV:n täytyy modernisoitua. Tämän kevään näkökulmasta Koposen armada on kuitenkin auttamatta myöhässä.