Miesten Suomisarja on ollut odotettu ja kaivattu. Siitä kielii, että tunteita on ollut pinnassa jo ennen kuin yhtäkään ottelua uudella sarjatasolla on pelattu.
Totta puhuen Suomisarjan rakentaminen on sujunut jopa kivuttomammin kuin olisi voinut, kun mietitään, millaisesta tilanteesta kokonaan uuden sarjatason palapeliä alettiin koota.
Kun koronaepidemia keskeytetti sarjat ja karsinnat jäivät pelaamatta, moni oli sitä mieltä, että Suomisarjan starttia olisi syytä siirtää suosiolla vuodella eteenpäin. Liitto ei halunnut painaa jarrua, vaan Suomisarjan paikkoja lähdettiin jakamaan alueellisten kakkosdivarien runkosarjatilanteiden perusteella. Toki iso osa nykyisistä Suomisarja-joukkueista olisi saanut paikkansa myös ”normaalina” keväänä.
Vaikka seuroille tiedossa oli epävarmassa tilanteessa hyppy tuntemattomaan, ne tarttuivat tarjottuihin paikkoihin yllättävänkin innokkaasti.
Ainoastaan idän osalta syntyi epätasapaino, kun Suomisarjan paikat Savo-Karjalasta saaneet Kiteen Pallo -90 ja Kaavin Kaiku päättivät jäädä alueelliseen kakkosdivariin, ja myös täyttömenettelyssä mukana olleet eteläsavolaiset Pisaba ja Hatsina kieltäytyivät.
Tämän myötä lohkojakoja tehdessä lyhyt tikku jäi HIFK:lle, jolle oli siirretty AC HaKin sarjapaikka. HIFK asetettiin ainoana pääkaupunkiseudun joukkueena itään kallistuvaan C-lohkoon.
Odotettua pidemmät pelimatkat tulivat yllätyksenä kokeneelle joukkueelle, joka yritti neuvotella liiton kanssa siirrosta B-lohkoon. Kun se ei onnistunut, HIFK luopui paikastaan. Seuralle lankesi reilun 4000 euron peruutusmaksut, joita se yrittää Pääkallon tietojen mukaan sovitella pienemmiksi.
Sarjapaikkaa tarjottiin SPV:n kakkosjoukkueelle, mutta se ei seinäjokisia kiinnostanut – ymmärrettävästi. C-lohko jäi yhdellä joukkueella vajaaksi.
Alueellisuus aiheuttaa tulkintaa
Uudelle sarjatasolle miesten Divarin ja 2. divisioonan välissä on ollut huutava tarve jo pitkään, sillä hyppy alueellisesta kakkosesta valtakunnalliseen Divariin on ollut nousijoille valtava sekä urheilullisesti että taustojen osalta. Tätä kuilua kaventamaan perustettiin Suomisarja, jota ristittäessä innoitusta lienee tarjonnut jääkiekko ja pesäpallo.
Pohjois-Suomi jätettiin uuden sarjan ulkopuolelle matkakulujen pitämiseksi kurissa, mutta myös pohjoisen kakkosdivarista on yhä mahdollisuus kiivetä Divariin asti kevään karsintojen kautta.
Kun uusi sarjataso julkistettiin vuoden 2018 viimeisinä tunteina, Salibandyliiton tiedotteessa kerrottiin, että ”Suomisarjan lohkot muodostetaan kausittain mahdollisimman alueellisiksi”.
Siihen, mitä mahdollisimman alueellinen tarkoittaa, on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin on ihmistäkin. Lohkojen maantieteellinen rakentaminen riippuu luonnollisesti myös kulloinkin mukana olevien joukkueiden kotipaikkakunnista.
Kaikkia ei voi tyydyttää
On päivänselvää, että 30 joukkueen jakaminen kolmeen 10 joukkueen lohkoon on karttaharjoitus, jossa joudutaan aina tekemään rajanvetoja ja koviakin päätöksiä. Emme tiedä, millaisia skenaarioita eri lohkoista on pyöritelty.
Tilanne jättää tulkinnanvaraa, jota on tässä tapauksessa käyttänyt Salibandyliiton kilpailuvaliokunta – tai asiat sille valmistellut liiton henkilöstö. Ratkaisujen taustoja ei ole avattu.
Ymmärrettävää on, että Salibandyliitto haluaa pitää tehdyistä päätöksistä kiinni, eikä lohkojaoista voi käydä huutokauppaa.
Päätöksenteon perusteiden tulisi kuitenkin olla mahdollisimman avoimia – varsinkin tällaisena poikkeuksellisena aikana, joka on heittänyt epävarmuuden viitan seurojen toiminnalle ja jopa sille, milloin ja millaisissa olosuhteissa kausi päästään ylipäätään aloittamaan.
Tällaisessa tilanteessa korostuu hyvä keskusteluyhteys seuroihin, kyky ymmärtää erilaisia tilanteita ja ehkä myös normaalia suurempi joustonvara.
Intohimon syy löytyy lompakosta
Kaikkia tyydyttävää lohkojakoa on varmasti mahdoton tehdä: joku kärsii aina enemmän kuin toiset. Esimerkki kolmanneksi korkeimman sarjatason kolmen lohkon tuskasta löytyy vaikkapa porilaisesta jalkapallosta neljän vuoden takaa.
Intohimoja lohkojakoja kohtaan kasvattaa se, että kysymys on yleensä tuhansista tai jopa kymmenistä tuhansista euroista. Matkat nielevät rahaa, jota harvan urheiluhallin pihapuissa kasvaa edes näin alkukesästä – korona-aikana ehkä vielä vähemmän.
Samaa sanamuotoa – mahdollisimman alueellinen – käytettiin myös niin ikään uutena sarjana alkavan naisten 1. divisioonan yhteydessä. Sen lohkojaosta heräsi hiljattain voimakasta kritiikkiä, johon liitto myös vastasi.
Mainittava yksityiskohta muuten on, että kun miehissä yksittäisiä otteluita pelaavien joukkueiden määrä vain kasvaa, kun kakkosdivaria on eri puolilla täydennetty uusilla joukkueilla Suomisarjan myötä, niin naisissa yksittäisiä otteluita pelataan vain F-liigassa. Naisten 1. divisioona on turnausmuotoinen sarja 3 x 15 minuutin tehokkaalla peliajalla eli samalla systeemillä kuin miesten 3. divisioona.
Poikkeava tilanne, poikkeavat keinot
Kesälajit ovat Suomessa koekaniineita koronakriisin jälkeisessä urheilussa, ja palloilusarjat ovat pakon edessä veivanneet sarjajärjestelmiään uusiksi. Esimerkiksi pesäpallossa Superpesis rukkasi matkojen lyhentämiseksi jopa runkosarjansa lohkomuotoiseksi niin, että kaikki joukkueet eivät kohtaa välttämättä ollenkaan kauden aikana.
Joustoa löytynee myös Suomisarjasta: sarjajärjestelmään on kirjattu eteenpäin katsoen, että kaudella 2021-22 Suomisarja pelataan kolmessa 10-11 joukkueen lohkossa yksittäisinä otteluina.
Arvatenkin mukaan on jätetty maantieteellistä pelivaraa sen mukaan, mistä Divariin nousevat ja vastaavasti sieltä putoavat joukkueet tulevat.
Mielenkiintoisia hetkiä on luvassa. Vienee muutaman vuoden, että tilanne asettuu uomiinsa ja Suomisarja löytää luonnollisen asemansa. Luulen, että sitä ennen uusi sarjataso aiheuttaa vielä jonkin verran yllätyksiä ja kipuilua – jos ei liiton, niin yksittäisten seurojen tasolla. Ne ovat oppirahoja, jotka lienee pakko maksaa.