EräViikinkien korttitalo on romahtanut muutaman loukkaantumisen myötä. Se kertoo karua kieltä epäonnistumisista joukkueen rakennuksessa, kirjoittaa Pääkallon toimittaja Jaakko Tiira.
Lokakuussa 2016 kävin Energia Areenalla katsomassa ottelun EräViikingit–OLS. Jo ensimmäisissä vaihdoissa kävi ilmi, että vierailla ei tule olemaan ottelussa niin sanotusti palaakaan. Eikä ollut.
ErVi runnoi taululle 9–0-lukemat ennen kuin OLS:n Tatu Kiipeli rikkoi vieraiden kuparisen reilu minuutti ennen loppua.
Neljä vuotta myöhemmin, lokakuussa 2020 todistin saman kaksikon kohtaamisen samaisella estradilla. Useamman ”suolihuuhtelun” vuosien saatossa kokenut OLS lahjoitti isännille pari ilmaista maalia, mutta voitti tasaisen kamppailun rankkareilla 6–5.
Pääkaupungin ainoan liigaseuran lippulaivan matka syksyn 2016 murskajaisista lauantain rankkaritappioon on ollut traaginen.
Koheesion puute
Viime kausi oli toiveita herättävä, sillä se katkaisi laskevan trendin. Tämän kauden taaperrusta seuratessa herää väistämättä kysymys, ylisuorittiko runkosarjan kolmonen viime kaudella vai onko se vaan alisuorittanut tällä kaudella poikkeuksellisen raskaasti? Todennäköisesti molempia.
Jos pohtii ErVin viime kautta, voitaneen sanoa kaikkien tähtien osuneen kohdilleen. Joukkueen kokenut ykköskenttä Kapanen-Kukkola-Moilanen pelasi yhdessä jo vuoden 2012 MM-finaalissa. Hyvin toisensa tunteva kolmikko pysyi ehjänä, pelasi mainion kauden ja näytti suuntaa nuoremmille. Kolmikon takana puolustaneet Tuomas Aho ja Perttu Järvinen pelasivat niin ikään mainiot kaudet. Molemmat summasivat yli 20 pistettä ja olivat reilusti päälle 20 maalia plussan puolella.
ErVi keräsi 53 pistettä, mikä olisi riittänyt edellisellä kaudella runkosarjan viidenteen sijaan. Toisin sanoen muut Classicin haastajat eivät pelanneet ihan niin ylärekisteriin, mitä helsinkiläiset.
Tämä kausi on kuitenkin osoittanut kuinka ohuella nuoralla ErVin kaltaisella rosteridynamiikalla operoiva joukkue taiteilee. Viime kauden ykköskenttään iskettiin joukkueen kolme parasta hyökkääjää ja kaksi parasta puolustajaa. Nyt kun Lauri Kapanen ja Perttu Järvinen ovat olleet sivussa, koko paletti on levinnyt käsiin.
Kun haastattelin päävalmentaja Bengt Lodeniusta viime kauden playoffs-pressissä, hän mainitsi yhdeksi vahvan runkosarjan avaimeksi sen, että toimivat viisikot löytyivät varhaisessa vaiheessa ja ne pysyivät kasassa läpi kauden.
Tällä kaudella toimivien viisikkojen etsintä on ollut lievästi sanottuna tuskaista. Ainoastaan Tuomas Aho ja vaihtelevasti vastuuta saaneet nuoret Lauri Laine ja Jacob Kerola ovat plussalla. Viime kaudella 34 pistettä heikossa ÅIF:ssa iskeneen Oliver Sillanpään teholukema on -8. Ruotsista suurin odotuksin palannut Marko Juselius on viisi maalia pakkasella.
Kadoksissa ollut koheesio on heijastunut karusti etenkin otteluiden läpiviennissä. Vaikka ErVi on pelannut tuloksellisesti huonosti, on sillä ollut pelien sisällä toisinaan erittäin vahvoja jaksoja. Joukkue on noussut sillasta komealla tavalla niin Classicia kuin Indiansia vastaan, mutta taipunut silti. Nokiaa ja Oilersia se on johtanut päätöserissä, mutta hävinnyt.
Pallollinen peli on ollut aika ajoin laadukasta, mutta ei tarpeeksi tuottavaa. EräViikingit laukoo edelleen melko vähän, mutta se ei kerro koko totuutta. Lodeniuksen ryhmä ei rätki summittain, vaan hakee laatupaikkoja. Niiden rakentaminen on kuitenkin tökkinyt, sillä joukkue on tehnyt vain 4,22 maalia ottelua kohden.
Syyttävä sormi osoittaa luontevasti ensimmäisenä kohti päävalmentajaa, mutta etenkin kärkipelaajat ovat epäonnistuneet. Yksikään ErVi-pelaaja ei ole tehnyt yli pistettä ottelua kohden. Esimerkiksi OLS:n Niko-Petteri Holappa (6+3) ja Indiansin Sami Niskanen (3+6) kantaisivat helsinkiläisten tuplapaitaa.
Jani Kukkolan neljä kahden minuutin jäähyä on yhtä monta kuin kapteeni on tehnyt maaleja. Viime kaudella 36 kertaa maalannut Mika Moilanen on tehnyt niin ikään neljä maalia. Molemmat ovat miinuksella.
Mitä ErVi:ltä voi odottaa?
Fuusion jälkeiselle kaudella kasatun superjoukkueen hajoamisen jälkeen sirpaleita kerättiin pari kautta, kun kahden verivihollisen liitosta syntynyt jättiseura haki uomiaan. Hieman kärjistäen ensimmäiset kaudet edustusjoukkue meni SSV-konseptilla, viime vuodet eräläisellä lähestymistavalla.
Kaiken nähneen ja voittaneen Mika Ahosen vaihtaminen junioripuolella meritoituneeseen Bengt Lodeniukseen oli merkittävä etenkin symbolisella tasolla. Tällä vaihdoksella maailman suurin salibandyseura viestitti, että se haluaa rakentaa menestystä kehittämällä organisaation nuorista pelaajista liigajoukkueen vastuunkantajia.
EräViikinkien tarinan todellinen traagisuus kytkeytyy juuri tähän linjamuutokseen. Tarkemmin sanottuna sen ajoitukseen.
Erä- ja SSV-kasvatteja pelaa vino pino muissa liigaseuroissa. Erässä oppinsa saaneet Miska Mäkinen, Tuure Ailio ja Joonatan Surakka LASBissa, Riku Holopainen sekä Iiskolan veljekset Tuomas ja Heikki Oilersissa. Tiikerien superlupaus Joakim Lund on SSV-taustainen, samoin TPS:n ykköskentässä puolustava Erik Storgårds. Jokainen olisi selkeä vahvistus nyky-ErVille.
Jos mukaan laskee vielä Happee-kaksikko Markus Laakson (Erä) ja Roni Laasosen (SSV), Tiikerien Yannick Lindroosin (SSV), Toni Rintalan (SSV), Niklas Laurilan (SSV), Miika Iskaniuksen (Erä) ja Christian Remesin (Erä) sekä LASBin Patrik Laitisen (Erä), jäisi nyky-ErVi todennäköisesti fuusiossa yhdistyneiden seurojen muualla pelaavista kasvateista kasatun joukkueen jalkoihin.
Toisin sanoen ErVi rakentaa tulevaisuutta omista kakkoskorin lupauksista. Kärkilupaukset ehtivät jo karata muualle.
Puolustajien pistepörssiä johtavan Miska Mäkisen haastattelu Tuomo Reposen Sählyohjelmassa olikin varsin kuvaava. Fuusion jälkeisen kauden Indiansissa lainalla viettänyt Mäkinen sanoi halunneensa Lahteen jo tuon kauden jälkeen, mutta jäi ErVi-sopimuksen takia vielä vuodeksi Helsinkiin.
Tästä päästään todella kiehtovaan kysymykseen, miksi EräViikinkien Erä-taustainen seurajohto aikanaan hyppäsi mukaan fuusioon, jos visio todella on kasvattaa menestysjoukkue omavaraisesti. Erällä oli vahva oma identiteetti ja etenkin 1990-luvun jälkimmäisen puolen ikäluokat olivat niin laadukkaita, että miesten liigan terävimpään kärkeen kehittyminen näytti lähes vääjäämättömältä.
Kun palataan nykypäivään ja katsotaan ErVin nykyistä rosteria, niin mitä siltä voi rehellisyyden nimissä odottaa?
Kapasen ja Järvisen poissaollessa jäljelle on jäänyt muutama alisuorittanut maajoukkuekonkari (Kukkola ja Moilanen), muutama laadukas liigapelaaja (Aho ja Salmi) ja hyvä maalivahti (Standberg). Loput ovat jossain keskinkertaisen liigapelaajan ja hyvän divaripelaajan välimaastossa.
Onko EräViikingit siis lopulta alisuorittanut niin raskaasti, mitä yleisesti ajatellaan vai onko joukkue siellä, minne se nähdyn kaltaisella urheilujohtamisella kuuluu, eli taistelemassa pudotuspelipaikasta? Sanoisin, että kyllä on.
Runkosarjan kolmossijan ja mitalipelien pitäisi kuitenkin olla minimisuoritus, eikä ylisuorittamista, kun puhutaan maan menestyneimmän liigaseuran ja kovimman juniorimyllyn yhdistelmästä – joka on vieläpä Helsingin ainoa liigajoukkue.
Pudotuspelijuna on edelleen näköpiirissä
LASBin vahva alkukausi tarkoittanee sitä, että niin sanottu top8 murtuu tällä kaudella. EräViikingit on tällä hetkellä vahvin ehdokas jäämään pudotuspelijunan kyydistä. Toivoton helsinkiläisten tilanne ei kuitenkaan ole.
Happee ja SPV ovat vain kolmen pisteen, eli yhden suoran voiton päässä. SPV:n ohjelma on ollut vieläpä huomattavasti ErVin vastaavaa helpompi. Seinäjokiset ovat ottaneet kaikki 11 pistettään viime kaudella sijoille 10-13 sijoittuneilta joukkueilta.
Päävalmentaja Lodenius ja kapteeni Kukkola ovat olleet kritiikin kärjessä. Suurimmat pyyhkeet keskikastiin valahtaneen edustusjoukkueen nykytilasta pitää lähettää seuran toimistolle. Siitä ei kuitenkaan ole kuin neljä vuotta, kun Kevin Söderling ja Tuure Ailio kävivät pelaamassa Akatemian paidassa Divaria ja nyt ollaan tilanteessa, jossa joukkueelta vaaditaan selvää tasonnostoa, jotta se pääsee ylipäänsä pudotuspeleihin.
Jos ErVi pullahtaa kevään pelien ulkopuolelle, se taitaisi olla ensimmäinen kerta koko lajin historiassa, kun miesten pudotuspeleissä ei nähtäisi helsinkiläistä joukkuetta. Se vasta traagista olisikin.