Suomalaisen salibandyn voimahahmoihin lukeutuva Tommy Koponen avaa Pääkallon pitkässä haastattelussa, mitä hän tarkoitti, kun sanoi aiemmin olevansa huolissaan lajin nykytilasta.

Koponen painottaa heti alkuun, ettei tee ulostuloa hetken mielijohteesta ja korostaa, ettei huoli ole TPS-sarjaan vaan koko F-liigaan liittyvä. Pitkän linjan valmentaja on huolissaan lajin nykytilasta, niin kentällä tapahtuvan verbaalisen väännön kuin fyysisen pelinkin osalta. Loppuviimein molemmat kuitenkin johtavat samaan asiaan: pelaajien väliseen kunnioitukseen.

– Jos ajatellaan sitä jaksoa, mitä olen ollut mukana suomalaisessa huippusalibandyssa, on ihan pakko on tuoda esiin, että siinä mitassa, mitä olen tällä kaudella ala-arvoista käytöstä nähnyt – onko se sitten pelipuhetta tai psyykkausta – ei ole ollut aiemmin, Koponen tuumii ja jatkaa.

– Isomäen Jorin havainnot ovat samankaltaisia. Kyselin meidän vanhemmilta pelaajiltakin, onko tätä aina ollut vai olenko ihan keitaalla ajatusteni kanssa.

Koponen lisää myös, ettei halunnut tulla ajatustensa kanssa julki ennen kuin oman joukkueen kausi oli paketissa. Tällä hän halusi välttää sen, että ajatukset sivuutettaisiin sympatiapisteiden kalasteluna omalle joukkueelle.

Missä menee hyväksyttävän huutelun raja?

Huutelu ei varsinaisesti kuulu lajiin, mutta on väistämättä osa sitä, koska siihen on vaikea puuttua. Olennainen kysymys kuuluukin: missä menee hyväksyttävän huutelun raja?

– Ajattelen, että kun huutelu kohdistuu persoonallisuuteen tai ulkonäköön ja sen tarkoitusperä on selvästi haukkua ja solvata niistä asioista, niin raja on ylitetty. Saman rajan pitäisin kuin siinä, voiko esimerkiksi yläkoululainen haukkua toista ”läskiksi”. Sitä ei pidetä hyväksyttävänä missään.

– Kun jotakin solvataan pelissä ”vitun läskiksi” ja mennään pelaajan ulkonäköön, niin koulussa se olisi kiusaamistapaus. Tästä päästään siihen, hyväksytäänkö kentällä kaikki semmoinen, mistä muualla yhteiskunnassa halutaan päästä eroon, liikunnanopettajana työskentelevä Koponen pohtii.

Koponen haluaisi päästä eroon siitä ajatusmallista, että pelin tiimellyksessä voi huudella mitä tahansa törkeyksiä, joita ei tulisi mieleenkään sanoa kentän ulkopuolella. Esimerkiksi harmillisen yleinen vammaiseksi nimittely solvaamistarkoituksessa voi olla sellaiselle henkilölle kiperä paikka, jonka lähipiiriin kuuluu kehityshäiriöstä kärsivä ihminen.

Kiusaamisanalogiaa Koponen avaa aiemmin vastaan tulleen ja vahvasti mieleen jääneen sitaatin kautta. SPV-luotsi muistelee sen olleen ehkä Ilkka-Pohjalaisessa.

– Joku julkisuuden henkilö sanoi, ettei ole erikseen koulukiusaamista. On vaan kiusaamista, mikä näkyy kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla ja urheilukentillä. Jossain siihen annetaan suojakoodi. Koulukiusaamisena se on saatu nostettua tapetille. Totta kai tiedostan, että urheiluun kuuluu koodeja, joita ei sanota pelin ulkopuolella, mutta minun koodistoon ”läskiksi” huutelu ei kuulu.

Pitkään suomalaista huippusalibandya aitiopaikalta nähnyt luotsi haluaa nostaa asian esiin, jotta siihen saataisiin muutos. Koponen näkee, että ala-arvoinen ja henkilökohtaisuuksiin menevä huutelu ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin kasvanut tällä kaudella.

– Onko huutelu sellaista, mitä F-liigassa täytyy olla, Koponen kysyy.

– Jos ajattelee MeToo-mallia: kun naiset saivat aina saman vastauksen, että pitää kestää, niin siinä piti vaan purra hammasta yhteen. Mutta kun asia on nostettu kunnolla esille, siihen on saatu aidosti muutos. Kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä kova nahka. Itse olen käynyt koulukiusaamista läpi niin, että minua on kiusattu, olen itsekin siihen sortunut ja selvittänyt tapauksia opettajana.

Yleisön puuttuminenkin vaikuttaa

Koponen arvelee, että myös yleisön puuttumisella on ollut osansa lisääntyneeseen huuteluun. Kun yleisö ei ole mukana, huutelua on uskallettu viedä pidemmälle. Jotain olisi saattanut jäädä sanomattakin, jos paikalla olisi ollut siihen mahdollisesti tarttuvaa yleisöä.

Toinen Koposen ongelmallisena pitämä ja tällä kaudella kasvanut huuteluun liittyvä lieveilmiö on valmentajien osallistuminen siihen.

– Valmennus saattaa joissain joukkueissa huutaa pelaajille ja pelaajat huutelee valmentajille. Tässä peruskoodistossa jos nostan esimerkiksi ”Amun” (Mika Ahonen). Uskaltaisin sanoa, että ”Amu” puuttui siihen. Valitettavasti pitää todeta, että tämä ei ole enää ollenkaan selvää F-liigassa.

Penkin päässä Koponen kuulee jos jonkinlaista huutelua, mutta sanoo, ettei päävalmentajan pitäisi hänen mielestään lähteä siihen mukaan.

– En minäkään ole siinä aina onnistunut, mutta ala-arvoista en lähde sanomaan.

Vaikka Koponen sanoi Ilkka-Pohjalaiselle olevansa ylpeä siitä, etteivät SPV:n pelaajat lähteneet TPS-sarjassa mukaan ala-arvoisena pitämäänsä huuteluun, hän haluaa myös tehdä sen selväksi, etteivät seinäjokisetkaan ole aina olleet huutelun suhteen puhtaita pulmusia. Olennaista on Koposen mielestä se, mihin rajat kussakin joukkueessa vedetään.

– Ollaan mekin jouduttu käymään näitä asioita läpi. Siitä olen kuitenkin huolissani, että joissakin paikoissa tuntuu, ettei tähän haluta puuttua.

– On meilläkin ollut sellaisia pelaajia, että jos minä näkisin tämän koodin olevan ok, niin meiltäkin löytyisi varmasti niitä, jotka sitä tekisivät.

Maajoukkuepelaajilla erilainen vastuu

Ilkka-Pohjalaisen jutussa, mistä kohu alun perin nousi, Koponen nosti esiin myös maajoukkuepelaajat. Hän toteaa nyt sen olleen vaarallinen yleistys, mutta painottaa, että maajoukkuepelaajilla on isompi vastuu kuin muilla.

Koponen antaa esimerkkejä näistäkin, mutta korostaa, ettei halua niitä julkisuuteen, koska niissä ei sinällään ole mitään uutta. Niitä kuullaan urheilukentillä silloin tällöin alasarjoista lähtien. Hän kuitenkin ihmettelee, miksi maajoukkuepelaajien täytyy lähteä tämänkaltaiseen psyykkaamiseen mukaan.

– On iso ero, kun puhutaan maajoukkuepelaajasta tai kaverista, joka ei ole päässyt koko kaudella kentälle. Ei heistä voi samalla tavalla ajatella. Maajoukkueessa pelaajien kanssa keskustellaan siitä, miten he edustavat Suomea. Miksi se koodi on riippuvainen siitä, mikä logo on rinnassa?

Positiiviseksi esimerkeiksi Koponen nostaa Classicin ja Indiansin.

– Psyykkaaminen voi kuulua urheilukoodiin, mutta kysyn, miksi Classicin maajoukkuepelaajat eivät koskaan tee noin, mutta tiettyjä joukkueita vastaan tiedetään, että tätä on tulossa joka pelissä?

Puutteita pelaajien keskinäisessä kunnioituksessa

Vaikka Koposen avautumisen taustalla on huoli verbaalisesta kamppailusta, on hän yhtä lailla huolissaan lajin ikiliikkujaksi muuttuneesta fyysisestä pelaamisesta.

Myös fyysisen pelaamisen suhteen Koponen nostaa esiin Classicin ja Indiansin.

– Haluan nostaa nämä joukkueet esiin, koska jokainen voisi ottaa heistä mallia. Pelaajien kunnioitus on sillä tasolla, että he osaavat pelata kovaa ja oikein, ilman, että lipsahdetaan alueelle, jossa ruvetaan liikkumaan rajoilla ja mennään niiltä ulos.

Toisella puolella taas erottuu Oilers, joka on ollut vahvasti yliedustettuna esimerkiksi fyysiseen peliin liittyneissä kurinpitotapauksissa. Koponen sanookin, että tällä kaudella puhuttaneet epäkohdat, kuten pallottomien estäminen ja selästä työntäminen tulivat Espoon puolivälieräsarjasta ilmi ruudunkin välityksellä.

– Se on ikävä huomata, että mainitussa esimerkissä rajamailla liikkuminen on lisääntynyt valtavasti. Vaikuttaa, että siihen on jopa panostettu. Tietyt pelaajat tekevät sitä systemaattisesti pelistä toiseen.

Koposen mielestä juurisyy löytyy kuitenkin säännöistä.

– Fyysinen turvallisuus on asia, mikä pitää pystyä säännöillä takaamaan. Olen ollut pitkään tuomarina ja tiedän, että tuomareilla ei valitettavasti ole tarpeeksi keinoja puuttua asioihin.

– Kun Isomäen Jorin kanssa keskusteltiin siitä, mitä (Ilari) Talvitie kurinpidossa saa, sanoin, että ei hän saa mitään. Eikä selästä työntänyttä (Tuomas) Iiskolaakaan kuulu rangaista. Ongelma on siinä.

– Jos pelaaja huomaa vastustajan syöksyvän päin ja ajattelee, että pitäisikö kontaktia keventää ja ottaa se pehmeämmin vastaan, mutta kun säännöt sanovat, että niin ei tarvi tehdä, niin pelin koodisto ja sitä kautta looginen päättely on mennyt siihen, että niissä tilanteissa ei ruveta myöskään väistämään. Se on se ikävin asia tässä.

Tällä kaudella on puhuttu myös pelaajien välisestä kunnioituksesta. Koponen näkee siinä puutteita.

– Ehdottomasti on puutteita kunnioituksessa. Pelaajien kunnioitus rakentuu ennakkotapauksista, mitä kentällä saa tehdä ja mitä ei, kun tilanteet johtavat kurinpitoon. Talvitien tilannettakin vaikka katsot kuinka monta kertaa, niin se on oikein tulkittu. Ei edes vapaalyöntiä nykysäännöillä. Säännöt ovat sellaiset ja ne määrittävät sen, että hän kunnioittaa lajin sääntöjä.

– Tässä tullaan siihen, että säännöistä pitää löytää enemmän työkaluja siihen, että tällaiset tilanteet saadaan pois ja linjattua, että se on rike.

– En yritäkään antaa tässä valmista vastausta, miten tilanne pitäisi mennä jatkossa, vaan herätellä keskustelua siitä, mitä jatkossa voitaisiin tehdä. Vaikka ne ovat tapaturmia, niin jollekin pelaajalle se voi olla ensimmäinen ja viimeinen, josta selvitään säikähdyksellä. Jollekin se voi olla ensimmäinen ja ura on kerrasta poikki. Ei näissä tapauksissa voida olla Voi voi -vastausten varassa.

Mihin salibandya halutaan viedä?

Pitkän haastattelun lomassa Koponen pohtii fyysistä peliä laajemminkin. Ei siis pelkkien ääritapausten kautta. Etenkin pudotuspeleissä linja muuttuu usein sallivammaksi, mikä on nähty jälleen tänä keväänä.

– Juttelin (Henri) Heinolan ja (Manu) Marttisen kanssa kolmannen pelin jälkeen, enkä ollut ihan kaikkeen tyytyväinen. Tuomari voi ajatella, että tämä on kovaa pelaamista, mikä pitää sallia pudotuspeleissä. Vaikka ulospäin näyttää, että pelataan kovaa ja rehdisti – kuten pelattiinkin – niin samalla salibandysta tapetaan paljon pallollisesti hienoja elementtejä.

– En ole olleenkaan varma, onko tämä hyvä suunta. Uskaltaisin väittää, että tämän päivän F-liigassa Janne Tähkä ei veivaisi.

Lajin eturintamassa vuosia ollut mestarivalmentaja toivoo, että hänen esittämät ajatukset – niin huuteluun rajojen kuin fyysisen pelin suhteen – herättäisivät keskustelua, jota lajiyhteisö kaipaa. Hän myös tiedostaa sen, että jonkun toleranssi voi olla korkeampi kuin hänen omansa.

– Uskon, että tässäkin asiassa mielipiteet jakautuvat aika lailla kahtia, mutta otan totta kai senkin mahdollisuuden vastaan, että minut leimataan ”itkijäksi”. Asia ja aihe on kuitenkin sellainen, mihin haluan aidosti puuttua.

Vaikka asioista olisi Koposen kanssa eri mieltä, ovat hänen esiin nostamansa huolet niitä, joista salibandy-yhteisön pitää käydä keskustelua. Vaikka salibandyottelu on miljöö, jossa on omat sääntönsä ja käytäntönsä, on kysymys yhtä lailla myös siitä, onko salibandykenttä muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke?

– Kukaan ei voi elää toisen elämää, mutta kyllä me voidaan ohjata pelaajia siihen suuntaan, mihin toivotaan yhteiskunnankin menevän, Koponen päättää.