ALKUSARJA vs. LOPPUPELIT
Alkusarjat ovat alkusarjoja, joa tosipelit alkavat välieristä. Eli alkusrajassa tarkoitus on päästä kärkeen, jotta toisesta lohkosta tuleva vastustaja olisi se helpompi. Nyt kun Suomi kohtasi Ruotsin jo alkusarjassa, on toki tilanne erilainen kuin monena aikaisempana vuotena. Mutta olipa vastustaja kuka tahansa (tänään se on Tsekki). Kyseessä on kuitenkin painepeli, mikä tulisi voittaa jos mielii mestaruudesta taistella. Tässä valmistautumisessa sekä johtavien pelaajien että valmennuksen osaamisen merkitys on suuri.
YKSITTÄISET PELIT vs. KOKONAISKUVA
Paljon on ollut kesklustelua yksittäisten pelaajien onnistumisista tai epäonnistumisista. Itse en ole tähän kiinnittänyt huomioita, vaan enemmänkin siihen MITEN Suomi maajoukkueena pelaa. Eli mitkä ovat ne pelillisen identiteetin eroavaisuudet. Puola oli paineenpurkupeli, joten tuossa pelissä vain pyyhittiin alun jännitystä pois, mutta Ruotsi tarjosi jo hyvin vertailukohdan. Ruotsia kohden oli muutamia fundamentaalisia eroja, joissa peli-idean tai "pelikirjan" erot tulivat:
a. Kääntöpeli vs. kontrollipeli
Ruotsi pelaisi vahvaa kääntöpeliä, eli heidän jo Puolassa aloittama "first forward" pelifilosofiaa on jatkettu, eli kun tilanteenvaihdon jälkeen (heti kun Ruotsi saa pallon) ensimmäinen vaihtoehto on pelata ylöspäin, eli nopeat käännöt. Tämä tuli myös selväksi vapaalyönneistä, eli nopeasti ja eteenpäin. Se, mitä tämä tuotti, sen voi jokainen katsoa jälkilähetyksisitä, mutta kuitenkin kyky pelata nopeasti ylöspäin. Suomi puolestaan pidättäyisi järjestäytyneessä hyökkäyksessä, missä mennään pallokontrollin kautta rakentaen ja luotetaan kansalliseen syvyys-leveys-akseliston tuoaan pallon kierrättämiseen. Molemmille pelitavoille toki paikkansa ja hyvä joukkue osaa käyttää sekä kääntöpeliä, kääntöjen kääntöjä kuten viivelähtöjä. variointi ja tilanteen luku tuovat kilpailuetua. Osa "heikoimmista" joukkueista ei vastustajan hyvyyden tai omien puutteidensa takia juuri pysty muuhun kuin pistohyökkäyksiin (vrt. Puola, Sveitsi, Tanska etc)
b. Pelin sisäinen taktiikka
Ruotsi varioi vahvaa korkeaa karvausta ja antoi tietyille Suomen puolustuspareille systemaattisesti painetta, joka välillä onnistui ja välillä luisti, mutta selvästi Suomi oli skoutattu. Ehkä kuiteknin kaikista näkyvimmin tämä näkyi kentällinen vs. kentäälinen peluutuksessa, jossa Ruotsi käytti myöhäisempää vaihto-oikeutta ja kun MT tuli kentälle, hän sai "takin päällensä", eli koko 60 minuutttia Ruotsin kapteeni #5 seurasi Miisaa samoilla neliöillä. Miisan vahvuudesta kertoi se, että kyseinen "takki" istui muutaman rangaistuksenkin estämisestä. Suomi ei pyrkinyt "vapauttamaan" tilannetta vaihtokikoilla tai rikkomalla rytmiä joten Miisa jäi ongelman kanssa suhteellisen yksin. Toki kolmannessa erässä ristiinjuoksut Hopopaisen kanssa sekä jätöt viivalla aiheuttivat merkkausongelmia Ruotsin puolustukselle, mutta tämän pelaajat keksivät ratkaisuksi itse ja tuli vasta kolmannessa erässä.
c. Fyysisen pelaamisen vaade
On kyseenalaistettu pelaajavalintoja ja niitä voidaankin kyseenalaistaa aina ja tasaisesti. Enemmänkin vaikuttaa että pelaajavalinnat tukuvat sitä, mihin Suomen peli pohjautuu, eli viivelähtöihin, pallokontrolliin ja syvyyden ja leveyden systemaattiseen käyttöön (eli pallo hyökkäysalueen kulmiin ja sieltä kammetaan ulos jos osataan. Samaa toistoa oli jo Bellevillen MM-kioissa kun 97-98 pelaajat pelasivat. Silloin kulmasta tuli ulos ainoastaan Sofia Leino, Anniina Levälampi ja muutama muu). Ruotsi pelasi fyysisesti riittävällä tasolla ja tuntui että Suomen joukkueella vielä tuo kaksinkamppailupelaaminen oli uusi elementti johon noin 25% joukueen pelaajista pysyi vastaamaan. Toki jos peli-ideassa on isojen tilojen käyttö ja pallon nopea liiikuttelu, ei tämänlaiseen pelitapaan kaksinkamppailut, jalalla nostamisen tai murtautumiset kuulukaan. Eli sinällään ei voi tuota vaatiakaan.
d. Erikoistilannepelaaminen
YV-muodostelmassa meillä on sama lähestymistapa kuin mitä on varsinaisessa pelissä eli syvyyden ja leveyden kautta. Tähän mm. Lötjönen otti kantaa keskituen puuttumisen puolelta, eli hyvin pelitavallinen asia. Siinä missä mm. Sveitsi rakensi omaa ylivoimaa Tsekkiä vastaan niin, että pelaaja #7 haki keskelle vetoa ykkössektoriin (toki pelaajat eivät pystyneet hänelle pelaamaan). Suomi luottaa viivauhkaan ja sieltä toimituksiin. Joissain tilanteissa maalinedustalla pelaava pelaaja "pumppaa" edestakaisin, mutta tämä ei ole systemaattista eikä ilmeisen harjoiteltua. Ainoat varsinaisesti vaaralliset tilanteet tulivat SaiPa-kaksikoin "takatolppadiagonaaleista". eli tyhjiin pelaamisista.
Summaus
Nämäkin MM-kisat ovat hyvin kertoneet, miten eri maat pelaavat salibandyä. Ruotsi on kehittänyt omaa tekemistään ja samoin Tsekki on löytänyt oman "punaisen langan". Suomen noin 6-8 vuotta sitten rakennettu voittavan salibandyn konsepti on ajettu Maajoukkuetiessä lävitse ja tänään nähdään kohta miten meidän iskukyky onnistuu ensin lauantaina Tsekkiä ja heidän peliään vastaan ja sitten sunnuntaina miten pärjäämme sitten sunnuntaista vastustajaa vastaan. Tsemppiä Suomi!
paakallo.fi