Juttelin vastikään erään kaverin kanssa kesällä treenaamisesta. Meidän ajatuksemme suviaikaan rehkimisestä tulevan talven koitoksia varten erosivat toisistaan täydellisesti.
”Olin lätkimässä tuossa yhtenä päivänä kaveriporukalla ja onhan se sähly kivaa, mutta ei niin kivaa, että jaksaisi enää kesää viettää pururadoilla ja lenkkipoluilla.”
Niin, minä taas ajattelen että sähly on juuri niin kivaa, että sen vuoksi rääkkää itseään kesän läpi viilaten kuntopohjaa kautta varten.
No, kesätreenaamisesta puhuttaessa ei kannata ehkä vielä puhua sen tason pelaajista, mitä minä ja kaverini olemme. Omien kokemusten kautta tulen kuitenkin pointtiini, salibandyn ammattimaistumiseen lajina muun muassa kehittyneen kesäharjoittelun kautta.
Viime kaudella Saksassa treenaaminen oli täysin eri maailma kuin mihin olen taas Suomessa palannut. Ainakin joukkueet joiden kanssa olen nyt treenannut, ovat menneet kesäharjoittelussaan eteenpäin ja asioita tehdään nimenomaan lajitaidot edellä. Enää ei treenata vain treenaamisen vuoksi, vaan tavoitellaan nimenomaan maksimaalisia hyötyjä osa-alueilla, jotka ovat lajissamme tärkeitä niin yksilölle kuin joukkueelle. Saksan kaltaisessa maassa tietotaitoa tarvittaisiin Suomen suunnalta hurjasti myös fysiikka- ja muun oheisharjoittelun kentälle.
Salibandy on oikeasti nuori laji, eikä loppuviimein tarvitse mennä niin älyttömän pitkää matkaa ajassa taaksepäin, kun vaikkapa divaritasolla kesällä ei juuri treenattu. Ja jos treenattiin, monelle pelaajalle omatoimijakso oli toisin sanoen loma, jonka aikana ehti hyvin nollata alkukesän uurastukset. Nykyään asia on toisin.
Liigatasolla kesätreenaaminen on ollut pitkään lähes välttämättömyys. Kaksilohkoisen Divarin yhdistäminen muutama kausi takaperin oli hieno ratkaisu, sillä se on lisännyt toiseksi korkeimman tasomme kilpailullisuutta ja moni joukkue on ottanut isoja harppauksia eteenpäin urheilullisuudessa. Edelleen löytyy yksittäisiä pelaajia, jotka eivät korkeimmilla tasoilla treenaa niin ahkerasti kuin muut, mutta pääasiassa tilanne on nykyään se, että pelkällä kesälomailulla ei ole mitään asiaa ainakaan kahdelle korkeimmalle tasolle pelaamaan.
Totuus on se, että pääsarjatasolla pelaaminen on nykyään ympärivuotista hommaa ja vaikka pelkällä salibandylla ei leipäänsä tienaa, harjoittelu on jo todella ammattimaista. Salibandy ei ole huippu-urheilua, mutta laji pitää sisällään jo monia huippu-urheilijoita, jotka harjoittelevat kuin ammattilaiset, vaikka eivät sellaisia olekaan.
Äskeisellä kappaleella tarkoitan nimenomaan liigapelaajia, sillä totta kai liigassa yhteisten harjoitusten määrä on korkeampi kuin Divarijoukkueilla ja omatoimiset jaksot ovat monesti toiseksi korkeimmalla tasolla pidempiä, jotkut liigajoukkueet eivät pidä sellaisia ollenkaan.
On hienoa huomata, että lajissa näkyy joukkueissakin tämän tyyppinen omistautuminen. Salibandya parjataan monesti, kuten nousevia lajeja yleensäkin. Työpaikkaliikunta on yhtä kuin salibandy, on mielestäni huvittavimpia kuulemiani laji-ihmisille kohdistettuja piikittelytermejä.
No, työpaikkaliikuntaa tai ei, salibandy on rakentamassa omaa kivijalkaansa ja tekemässä tuloaan toden teolla. Treenimäärät kasvavat, organisaatiot vahvistuvat, pelaajat ja toimintatavat ammattimaistuvat ja markkinointi laajenee. Salibandyssa kokeillaan ja ennen kaikkea uskalletaan kokeilla erilaisia metodeja ja etsiä sitä omaa laji-identiteettiä. Se näkyy kesätreenaamisessakin. Vieläkin testaillaan erilaisia juttuja, vaikka salibandya koskevan fysiikkaharjoittelun eteen on tehty jo nyt iso määrä töitä. Salibandy ei ole kangistumassa kaavoihin.. millään osa-alueella.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus sanoa, että treenatkaa lisää. Tekstin ei ole tarkoitus provosoida muita lajeja. Haluan nostaa esille, miten nopeasti meidän lajimme on viime vuosikymmeninä nostanut päätään ja mennyt eteenpäin. Monesti unohtuu, että laji on sellaisessa nosteessa, että siitä sopii olla ylpeä. Himmata ei silti sovi, sillä tyytyväisyys tappaa kehityksen ja työtä lajin kehittämiseksi kohti ammattilaislajin statusta riittää vielä todella paljon. Sitä työtä tehdään liiton kabineteissa, seurojen toimistoissa, fanikatsomoissa, totta kai pelikentillä, mutta myös kesät pitkät lenkkipoluilla.
Ammattilaislajia tästä ei tule ikinä. En jaksa uskoa, että millään konstilla vuosikymmeniin tähän lajiin tulee sellaisia kassavirtoja, että ammattilaisuus on mitenkään mahdollista. Yksittäiselle pelaajalle voidaan maksaa 1000-2000 €/kk, mutta sekään ei hääviä elintasoa tarjoa. Näitä pelaajia tulee olemaan jatkossakin kourallinen.
Salibandyn ongelma rahoituksen suhteen on se, ettei se kiinnosta maksavaa yleisöä. Nytkin katsojamäärät nojaavat ilmaislippuihin, seuran ilmaiseksi peleissä käyviin jäseniin ja katsojalukujen vääristelyyn. Todelliset katsojatulot eivät vaan riitä. Katsojien vähyys, myös tv-katsojien, korreloi sponsorituloihin. Ne pysyvät pienenä. Tv-tuloja ei laji tule samaan em. syistä myöskään tv-kanvavilta.
Salibandy on tästäkin huolimatta hieno laji.
Toivottavasti nämä Jonskut on vähemmistönä salibandyssä. Muuten ei todellakaan ole tulevaisuutta.
..tai, ei tainnut ymmärtää lukemaansa.
Tarvitseeko edes tulla täysin ammattilaislajia? Fudis on hieno laji ei siinnä mitään, mutta oikeesti bisnestä on jo liikaa. Hollantilainen valmentaja tulee Suomeen kertomaan, että meillä scouttaus alotetaan liian myöhää, kuulemma jo 6v.(tai jotain tonne päin, en ihan muista) pitäis aloittaa:-).
Niin ja oikeesti jengi vois ottaa pipon käteen ja lähteä urheilukentälle kyselemään yleisurheiluporukoilta kuinka paljon siellä treenataan! Kuinka moni yleisurheilija Suomen huipulla tienaa? Ja kuinka paljon duunia pitää tehdä että pääsee sinne asti?
Itellä menee nykyään niinpäin, että kepin kanssa heiluminen haittaa fysiikkatreenausta:-)
S:ltä hyvä kommentti ja paljon on maailmalla alettu puhua lasten ja nuorten urheilun liiasta yksipuolisuudestakin. Ei mitään järkeä alkaa pusertaa kaikkea irti jostain 6-vuotiaissa ikäisissään kovasta lätkä/futisjunnusta rahan toivossa yhtä lajia treenaten ”kuin aikuinen”.
Varsinkin lapsia sais opettaa yleiseen urheilullisuuteen enemmän. Vaikka lempilaji jo oliskin, monipuolisuus kehittäis paremmin ja saattais opettaa asioita omasta kropasta ja sen eri kyvyistä. Voihan sitä pudota kelkasta lajissaan jossain vaiheessa, mutta innostua toisesta urheilumuduosta ja kilpailla siinä aikuisemmalla iällä. Nuori voisi myös oppia, missä olis kehitettävää kun vaikka luistelu sujuu mutta kömpelyys tai liikkuvuuden puute vaivaa toisessa lajissa. Huipulla urheilijat nykyään on kuitenkin aika urheilijoita isoissa lajeissa ja treenaavat aika oikein ja monipuolisesti.
Voisi urheilullista elämäntapaa ja treenikulttuuria puskea läpi ihan harrastelijoillekin. Treenaus itsessäänkin voi olla kivaa, kun sen tekee oikein (kehittävästi) eikä pakkopullana.
”Voisi urheilullista elämäntapaa ja treenikulttuuria puskea läpi ihan harrastelijoillekin. Treenaus itsessäänkin voi olla kivaa, kun sen tekee oikein (kehittävästi) eikä pakkopullana.”
Täysin samaa mieltä! Itse en ymmärrä miksi ei voi vetää kunnolla vaikka harrastepohjallakin? On se itelle kivempaa jos ei joka treenien ja pelin jälkeen kaikki paikat paskana…
Kirjoitus on hyvä, ja heti kärkeen kommentoinut Jonsku voisikin negailuineen mennä mäkeen. No olen toki osittain samaa mieltä – ei tästä välttämättä ammattilaislajia tulekaan ikinä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö skene voisi kehittyä älyttömästi. Jääkiekko-tason rahavirtojen ja salibandyn nykytilan väliin mahtuu monta mielestäni ihan mukavaa tulevaisuudenoptiota.
Mutta asia erikseen, josta haluan mainita on tämä pointti jota viimeiset kommentoijat (ehkä) sivuavat – harrastetoimintaa ja sen merkitystä aliarvioidaan mielestäni aivan liikaa. Nimimerkin S kaltaista asennetta tulisi ihailla ja positiivisesti lietsoa alasarjajengeihin. Urheilullisempi elämäntapa kaikenkaikkiaan on jo itseisarvo, puhumattakaan kuinka paljon kehittymisen ja jaksamisen fiilikset voivatkaan tuoda nautintoa – ihan sama vaikka väännettäisiin vitosdivarissa.
Miten tätä sitten voisi lietsoa? Alasarjatasoilla on lukemattomia pelaajia, jotka kusisivat hunajaa, mikäli tarjolla olisi vaikka järkevää tekniikkaopastusta, esimerkiksi vaikkapa liiton jotenkin tukemia stunttivalmentajia kohtuuhintaan. Joukkuepeliä tai yksilötaitoja, fysiikkavinkkejä perähikiän puulaakisarjajengille? Mailatekniikkatreeniä? Maalivahtivalmennusta kuutosdivarin läski-salosille?
Joku ehkä kysyy, että miksi ihmeessä? Hukkaanhan se valuu ja pitäisi keskittyä lupaaviin junnuihin ja mieluummin raastaa ne hajalle jo teini-ikään mennessä…
Mun mielestä taas ei mene todellakaan hukkaan. Ne kaikki perusreinot ja säbäjäbät saavat ehkä treeniinsä jotain, innostuvat treenaamaan vähän lisää, ja ehkä oppivatkin jotain. Sitä tunnetta, kun tuntee kehittyvänsä!
Tämä väki on myös sitä, joka luo sitä lajikulttuuria, syvältä. Pöhinä ja hieman suurempi into harrastajissa visualisoituu luultavasti myös vähän suuremmissa yleisömäärissä – heillä kun luultavasti rahaa maksaa lipuista pari euroa, ja lajitietämystäkin. Lajista kiinnostunut aikuinen voi myös vuorovaikuttaa siten, että lopulta koko laji hyötyy. Itseasiassa aika moni laji ponnistaa tälläiseltä pohjalta, mutta ilman salibandyn tyylisiä, melko massiivisia harrastajamääriä.
Ajatuksia vaan. Ehkä markkinointiväen kannattaisi luoda myös katseita omiin harrastajiin. Huhujen mukaanhan meitä on tässä maassa aika monta.