Takaisinheitto

Blogi: Vuonna 1984

28.09.
2017
10 Kommenttia
14
Takaisinheitto

Jukka Tervo kirjoittaa blogissaan 1980-luvun sählystä. Kuva: Jukka Tervo

Eput laulaa vuonna 1985. Minä laulaisin vuonna 1984, jos tuon taidon osaisin.

Se oli vuosi, jolloin Neuvostoliitto, Länsi-Saksa, Itä-Saksa, Tshekkoslovakia ja Jugoslavia olivat voimissaan. Matti Nykänen voitti ensimmäisen olympiakultansa, mutta Suomen kiekkoleijonat kynti ja oli edelleen vailla MM-mitalia. Internet oli tuntematon asia, samoin kännykkä, älypuhelimesta puhumattakaan. Ja jos nykypäivään halutaan jonkin viittauksen, niin tuleva dj-tähti Calvin Harris syntyi.

Minulle vuosi 1984 on merkittävän aikakauden lähtölaukaus. Tartuin silloin sählymailaan ja olin sen jälkeen myyty mies. Peli tuntui helpolta ja hallitsin lajin vaatimukset saman tien. Harmitti jopa, ettei sählyllä tuntunut olevan mitään tulevaisuudennäkymiä urheilumuotona. Salibandy keksittiin Suomessa vasta myöhemmin.

Olin aloittanut matematiikan opinnot Jyväskylän yliopistossa. Oppilaitoksen infotaululta bongasin tiedekunnan ilmoituksen alan opiskelijoiden sählyvuorosta. Sinne piti hetimiten päästä. Sähly oli suosittu ajanviete näissä piireissä.

Mailat olivat gripittömiä, lyhyitä ja varreltaan letkuja. Lavat olivat yhtä alkukantaisia: pieniä, löysiä ja pinnaltaan sileitä. Yksikään juniori tai aikuinen ei suostuisi tänä päivänä sellaisella pelaamaan. Mutta me pelasimme, eikä riemulla ollut rajoja. Ensimmäisillä vuoroilla käytimme yliopiston lainavälineitä, mutta sitten koitti mahdollisuus saada oma maila yhteistilauksena Ruotsista jos halukkaita ostajia oli riittävästi. Onneksi oli, sillä kaupoista sählymailoja oli turha etsiä. Oma maila oli kova sana!

Peliä pelattiin neljä vastaan neljä ilman molareita. Maalit olivat kokoluokkaa 90 x 60 cm. Voimistelupenkit oli kaadettu kyljelleen päädyissä. Ne auttoivat palloa pysymään paremmin kentällä. Pitkillä sivuilla oli haastavia esteitä pilareista ja puolapuista lähtien. Kaukalosta ei osattu uneksia.

Palloista pidettiin tarkkaa huolta. Niitä ei riittänyt tuhlattavaksi asti, toisin kuin nykyään. Hankinnat tehtiin keskitetysti Ruotsista. Onneksi Unihoc valmisti jo tuolloin riittävän laadukkaita palloja. Yhdellä ja samalla saatettiin pelata viikkotolkulla.

Itselläni oli hyvät pohjat sählyyn. Olin aikuisikään mennessä harrastanut aktiivisesti 15 lajia: jalkapalloa, jääkiekkoa, tennistä, pitkän matkan juoksua, pöytätennistä, mäkihyppyä, hiihtoa ja yleisurheilun puolelta pituutta, kolmiloikkaa, seivästä, korkeutta, kuulaa, kiekkoa, moukaria ja keihästä.

Elinjärjestelmäni oli siis pienestä pitäen monipuolisesti kuormittunut. Motoriikka sai runsaita eväitä moukarinheitosta, seiväshypystä ja mäkihypystä, räjähtävät kimmo-ominaisuudet tulivat hyppylajeista, nopeat reaktiot pöytätenniksestä ja käsi-silmä -koordinaatio maila- ja pallopeleistä.

Sählyssä pääsin käyttämään näitä valmiuksia hyödykseni ja epäilemättä siksi viihdyin kentällä kuin kala vedessä.
Sähly koukutti välittömästi. Tiedekuntani pelaili kerran viikossa ja oli selvää, ettei se riittänyt minulle kuin alkupalaksi. Janosin lisää tätä kiehtovaa peliä. Niinpä ramppasin myös muiden alojen opiskelijoiden vuoroilla. Ja ei aikaakaan, kun viikossa oli joka arki-ilta sählyä. Parilta vieraalta vuorolta sain ystävällisessä hengessä häädön, koska kuulemma otin pelaamisen liian tosissaan. Muulla tavalla en osannut pelata.

Yhtenä maanantai-iltana syksyllä 1985 osuin ”vahingossa” vuorolle, josta löysin lopullisen sählyhenkisen kotini. Katsoin vauhdikasta touhua hetken sivusta ja tekemisen taso miellytti silmääni. Kysyin varovasti, että voiko tulla mukaan. Vastaukseksi sain epämääräistä murahtelua tyyliin ”no tämän kerran”.

”80-luvun sählyä henkisessä lajikodissani. Tällä kentällä saavutin sählyssä lukuisia yliopistomestaruuksia ja kruununa OLL:n valtakunnallisen mestaruuden. Pelivuoroilla ei liiveillä ollut käyttöä. Joukkueet erotettiin siten, että toinen riisui paidat pois. Näin toimittiin aina. Joskus pelin alku viivästyi minuuttikaupalla, kun paidattomasta osapuolesta ei tahdottu päästä yhteisymmärrykseen.” Kuva: Jukka Tervo

Tunnin pelaamisen jälkeen äänensävy oli vaihtunut.

– Lauantaina on seuraavat pelit. Tule mukaan.

Äänessä olivat Hannu Littunen ja Tuomo Kääriäinen. Herrat, joiden kanssa voitin muutaman vuoden kuluttua salibandyn Suomen mestaruuden. He taisivat laskea sen varaan, että saisivat minusta vahvistuksen sählyjengiinsä.

Kyllähän he myös saivat. Minun houkuttelu oli maailman helpoin asia, koska halusin pelata hyvässä porukassa. Joukkue oli Tajuboys ja se hallitsi Jyväskylän yliopiston sählysarjoja vuosikaudet. Valtakunnallisesti paras meriitti on keväältä 1988, kun voitimme Opiskelijoiden Liikuntaliiton (OLL) mestaruuden.

Sisäisessä yliopistosarjassa kohtasimme vuosittain monen kastin joukkueita. Kaikille pärjääminen ei ollut ihan se ykkösasia. Yksi tällainen joukkue oli kemian opiskelijoista koostunut Rolling Bones, jonka hakkasimme yleensä kaksinumeroisin lukemin. Bonesin riveistä erottui yksi pitkätukkainen, boheeminoloinen kaveri. Kyseessä oli Petteri Nykky, kaikkien tämän päivän salibandyä seuraavien tuntema mies.

Tulin Jyväskylään opiskelemaan ja valmistumaan ammattiin. Suunnitelmat menivät uusiksi kahdessa vuodessa mielenkiintoni ajauduttua uusille urille. Jokin ääni sisälläni sanoi, ettei opettajan työ ole mun alaani. Opinnot hiipuivat, mutta jotenkin piti aikaa kuluttaa. Siihen sähly tarjosi maailman, johon oli helppo hypätä mukaan.

Ammatillinen uravalintani ratkesi kuin itsestään kesällä 1988, kun vastaanotin Riihimäen Sanomista kirjeen. Minut oli kelpuutettu lehden urheilutoimittajaksi. Jyväskylä sai toistaiseksi jäädä.

Sitä ennen, keväällä 1987, olin kuullut kummia. Etelä-Suomessa pelattiin sählyn kaltaista peliä ihan SM-sarjan nimikkeellä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanan salibandy.

Siitä aiheesta tuonnempana.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Jukka Tervon blogissa SB Konnien verkkosivuilla.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Jukka Tervo
Jukka Tervo
Salibandykirjoittamisen pioneereihin kuuluva Jukka Tervo toimi vuosina 1991-95 edesmenneen Salibandylehden päätoimittajana. Tervo pelasi vuosina 1987-95 Salibandyliigassa ja Divarissa. Nykyisin Tervo vaikuttaa Seinäjoelta ponnistavan salibandyseuran Konnien puheenjohtajana.
jake
28/09/2017
Ihan hauskaa historiaa. Mutta huh-huh kun omakehu haisee turhan vahvasti tässä. Kansallisen tason urheilun multilahjakkuus vissiin kyseessä. Sählyyn siirtyi ja siinä sitten ihan omaa luokkaansa oleva elävä legenda :)
Sami
29/09/2017
Heti alkaa "Jaket" hyppimään tasajalkaa, kun joku uskaltaa sanoa, että oli hyvä pelaaja. Sitten ihmetelläään, miksi Suomesta ei tule hirveän paljon maalintekijöitä.

Suomalainen ja varsinkin Etelä-Pohjalainen salibandy on paljon velkaa Judelle. On parit hallit, salibandyjoukkueet, mailamerkit ja mitä lie. Ihan vain, jos tuo pelillinen panos ja lajin eteen päin vieminen ei rittäisi. Tsemppiä!
Sami asiassa
29/09/2017
Hyvä kirjoitus. Mutta aina niin vaarallinen oma kehu, joopajoo, hyvä että joku uskaltaa sanoa eikä vaan perinteisesti nöyristellä
Jupe
29/09/2017
Täytyy sanoa, että nautin tämän kirjoituksen jokaisesta lauseesta. Sai hymyilemään, kirjoittajalla on sana hallussa. Lukisin mielelläni lisää.
Mika Hilska
29/09/2017
Sen verran ehdin nähdä pääsarjatasolla ja osua joskus vastaan vietäväksikin, että näkisin kirjoittajan näkemyksellä omista ansioistaan olevan katetta.

Pelimies aikaansa edellä ja lisäksi vielä salibandyjournalismin pioneeri.
U3:ssa pelannut
29/09/2017
Tällaisia kirjoituksia on mukava lukea ja näitä tarvitaan lajikulttuurin kasvattamisessa. Kiitos. Littusen ja Kääriäisen puikot taitaa olla plakarissa jo 90-luvulta. Oli tuo iholla pelaaminen kuitenkin saastaista touhua.
U2
29/09/2017
Tuttua huttua! Judehan kuuluu nuoren lajin legendoihin, ja kyllä hemmon urheilullisuus oli tosiaankin omalla tasollaan verrattuna muihin sen ajan sählääjiin. Eiköhän itsestä puhuminen tuossa ole kuitenkin tehty kieli poskessa, lievän itseironisesti ja judemaiseen tyyliin. Those were the days! Tukka takana ja elämä edessä! Mutta olihan se jotain uskomatonta kun niiden "letkuvarsimailojen" tilalle saatiin Pro Stickit! Kovaa muovia varsi ja lapa! Svenssonit olivat kateellisia kun niillä oli vielä Unihockin letkuvarret käytössä. Mailakeisari Perttilä kun kaarsi paikalle periferiaan mustalla, sakasalaisella premiumautolla, takahutlari täynnä mailoja, niin olihan se onnentaivas! Piti ostaa monta, kun niitä meni päreiksi, ja kaupasta ei aluksi saanut ostettua tilalle.
JZ
30/09/2017
No jos on aktiivisesti ja monipuolisesti urheili taustoiksi, vieläpä mailapelejäkin ja omasi vielä reippaan kilpailuasenteen, niin uskon kyllä että -84 sählyskenessä saattoi ihan todennäköisesti pärjätäkin...

Kivoja tarinoita. Nää lajitarinat kannattais taltioida, kun ne on vielä melko tuoreessa muistissa, ja tunkee vaikka kansien väliin kaikki mitä on. Itse oon koittanut löytää jotain ikivanhojen pelien videoita, mutta aika harvassa niitä tuntuu olevan. Vanhat jyyrät, VHS :t digitointiin ja nettiin! ;)
Kääriäinen
30/09/2017
Kiitos Jude. Sellaista tuo touhu silloin oli. Omakehun puhille voin kertoa että kirjoittja on lajin pioneereja, valittu Soumen parhaaksi pelaaksi, toimittanut Salinandy lehteä, valmentanut ja perustanut useita joukkueita jne. eli varmasti lajilegenda jokatuntenee lajin historian paremmin kuin kukaan muu. Luonnollisesti nuoremmalle väelle Jude on tuntematon.
Jake
06/10/2017
No hyvä kun tuli luotettavan tahon faktaa kolumnistin meriiteistä. Mika Hilskan sanaan saattaa kyllä tämän lajin tiimoilta uskoa.
Vähän aina vain skeptinen näiden vanhojen muisteluiden suhteen. Tunnetusti muistelmissa kun tahtoo tulla lapin lisää reilusti mitä enemmän vuosia kuluu.
About joka äijähän mm. muistelee juosseensa intissä 20v sitten 3400m cooperissa ja olleensa kovimmissa paikoissa kuin kukaan muu :)

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.