Kapteenien kapteenin Mikael Järven peliura tuli virallisesti päätökseen tänään. Takana on yli 20 vuotta Salibandyliigaa. Aika harva lajin seuraaja muistaa edellistä kautta, kun Järveä ei nähty kotoisessa pääsarjassa.

Aika moni nykyinen liigapelaaja otti vasta ensimmäisiä askeliaan, jos oli edes syntynyt. Tarinoita olisi kirjan verran ja sellaisen Järven ura ansaitseekin. Tähän hätään teidän on tyydyttävä vähän vähempään.

Mikael ”Mikke” Järven mielettömälle uralle olisi hänen viimeisessä Salibandyliigan ottelussaan toivonut samanlaisia jäähyväisiä kuin Francesco Tottille Stadio Olimpicolla. Toisaalta nämä olivat juuri Miken näköiset hyvästit pelikentille. Kaikessa hiljaisuudessa, keskellä kesää.

Kapteenina Järvi nosti urallaan kannuja ja hallussa on läjä Salibandyliigan ennätyksiä, mutta hänelle joukkue tuli aina ensimmäisenä. Aina. Siksi hän on kaikkien aikojen kapteeni niin Mika Kohoselle kuin monelle muulle pelaajalle.

Herran ennätyksiä ja tehopisteitä voi käydä ihailemassa tilastoista. Henkilökohtaisten saavutusten lisäksi takanreunukselta löytyy kaksi maailmanmestaruutta, 10 Suomen mestaruutta sekä iso kasa himmeämpiä mitaleita.

Moni toteaa, että Järvi pelasi koko uransa hyvissä jengeissä. Totta, mutta Järvi teki näistä jengeistä vielä parempia. On pelaajia, jotka tekevät ketjukavereistaan parempia, mutta Järvi sai raavittua koko joukkueesta ja organisaatiosta enemmän irti. SSV:n dynastian aikoihin jopa päävalmentaja olisi ollut korvattavissa, Järvi ei.

Mikke on 20-vuotisen peliuransa aikana tehnyt monesta sählynpelaajasta urheilijan, allekirjoittaneestakin. Saman vaatimustason minkä hän asetti itselleen, hän vaati myös joukkuekavereilleen. En tiedä montako lenkkiä Pasilan metsissä olisi Timo Toivonenkaan juossut urallaan, jos Mikke ei olisi miestä potkinut pururadalle.

Miken filosofiassa harjoitukset vedettiin samalla moodilla kuin pelit. Tilanteet mentiin loppuun ja ”Metsurin” mentaliteetilla välillä vähän yli. Näissä kahinoissa koulittiin niin kukkolat kuin kailialatkin.

Saavutuksista ja mielettömistä tehopaunoista huolimatta Mikkeä ei kuitenkaan ole laskettu ihan sinne lajin suurimpien tähtien joukkoon. Mikke ei ole mailan kanssa huipputaitava. Ei kai lempinimi ”Metsurikaan” ihan havumetsästä temmattu ole. Hän ei ole nopea eikä näyttävä. En tiedä onko pelikäsityskään kovin maaginen, mutta kummasti vaan pallo on nuottaan uponnut.

Tärkeimmillä hetkillä ne ranteet ovat pysyneet sulana. Mikke on nakuttanut pudotuspeleissä samalla pistekeskiarvolla kuin runkosarjassakin. Puukäsistä huolimatta hän olisi aika monen valmentajan valinta ampumaan ratkaisevaa pilkkua.

Vastustajien joukossa arvostus on ollut vielä suurta yleisöä vähäisempää. Ihan kuin Tottiakin, on Järveä opittu arvostamaan vasta uransa loppupuolella. Kun voitat paljon ja pelaat illasta toiseen kovaa ja tunteella, niin kentällä on vähän ystäviä. Voittojen ja mestaruuksien hetkilläkin Mikke on osoittanut suuruutensa. Muistan miten mestaruuden jo ratkettua ja pelaajien riehakkaasti juhliessa, Mikke veti usein porukan kasaan ja muistutti.

”Muistetaan kunnioittaa vastustajaa. Me voitettiin itsellemme tämä!”

Vaikka helsinkiläisseuran manageri on saattanut voiton hetkellä vetää shown pikkuisen yli, niin Mikke piti huolen, että joukkue juhli tyylikkäästi.

Viimeinen kausi olisi voinut olla tälle pitkän linjan soturille hieman armollisempi. Aina toivoo ettei vammat, vaan pelaaja itse saisi päättää milloin uransa lopettaa. Miken sisällä elää ikuisesti se jäyniä tekevä pikkupoika ja kisaaja, ja tiedän, että pelihaluja olisi ollut vielä vaikka muille jakaa. Onneksi Mikke pystyy jakamaan tuota energiaa jatkossa penkin takaa, niin EräViikingeissä kuin maajoukkueessakin.

On ollut etuoikeus pelata samassa joukkueessa kanssasi Mikke.

Kiitos.