Liigat

Kun luopumisaalto naisten liigaa riivasi – ”Silmät aukesivat matkan varrella”

06.02.
2020
Liigat

OLS ja Tiikerit kohtasivat puolivälierässä 2012. Paria vuotta myöhemmin molemmat oli pyyhitty naisten liigakartalta. Arkistokuva: Salibandy.fi

Naisten Salibandyliigassa puolet menneestä vuosikymmenestä oli kovaa turbulenssia, kun luopumisia tuli liki vuosittain ja sarjapaikkoja täydennettiin vielä kesähelteillä. Muutaman kabinettinousijan liigataival jäi hyvinkin lyhyeksi. Mitä noista vuosista jäi käteen?

Tikkurilan Tiikerit luopui vuonna 2013, Oulun Luistinseura 2014, Papas 2015 sekä M-Team ja Happee molemmat 2017.

Luopumiset eivät kulkeneet käsikädessä urheilullisen menestyksen kanssa, sillä Tiikerit jätti naisten liigan oltuaan mukana välierissä ja sijoituttuaan neljänneksi. Syyksi kerrottiin tuolloin Vantaan Sanomissa, että seura ei saanut enää kokoon liigakelpoista joukkuetta.

Tiikerien jättämä aukko avasi portit Kajaanin Papasille. Joukkue oli ollut useamman kerran mukana liigakarsinnoissa, mutta ei pystynyt saavuttamaan nousua pelaamalla. Kabinettipaikkaan Kainuussa tartuttiin harkinnan jälkeen.

– Halusimme ottaa sen mahdollisuutena. Tarkoitus ei ollut, että mennään vain käymään, kun päästiin, vaan että siinä olisi jatkumoa, Anni Hakkarainen muistelee.

Hakkarainen oli Papasissa paitsi pelaaja ja yksi kapteeniston jäsen, myös joukkueenjohtaja, jonka vastuulle lankesi kaikenlaisia juoksevia asioita, järjestelyjä ja varainhankintaa.

Papas kärsi Kajaanin syrjäisestä sijainnista sekä opiskelupaikkojen vähyydestä. Varsinkin Oulun yliopiston luokanopettajakoulutuksen loppuminen kaupungissa oli isku. Ensimmäisellä kaudella farmisopimuksen myötä Kotkasta ja seuraavalla kaudella OLS:n luovuttua Oulusta saapuneiden reissupelaajien avulla Papas sai kokoon riittävän ringin.

– Urheilun näkökulmasta muualla asuvien pelaajien suuri määrä ei ole optimitilanne, kun joukkuelajissa pitäisi saada treenitkin vedettyä. Siihen nähden meni hyvin, Hakkarainen sanoo.

Papas oli kaudella 2013–14 yhdeksäs ja säilytti paikkansa ilman karsintoja. Seuraava liigakausi toi jo seitsemännen sijan ja pudotuspelipaikan, vaikka kausi päättyikin puolivälierissä suoraan tappioon voitoin 0–3.

Hakkarainen nostaa hattua päävalmentajille, ensimmäisellä kaudella Jani Lipsaselle ja toisella Jani Naumaselle.

– He kävivät aika paljon pelaajia läpi ja miettivät ratkaisuja, miten reissupelaajien treenit saadaan hoidettua. Sekin on ollut valtava työ.

Liiganousun myötä toiveissa oli, että Papas houkuttelisi pelaajia isommista Itä-Suomen kaupungeista Joensuusta ja Kuopiosta, mutta veto ei ollut riittävän voimakas.

Kun SSRA:n nousu toi oululaisille mahdollisuuden pelata omassa kaupungissaan 1. divisioonaa, pimeän valtatie 22:n houkutus hälveni ja Papasin reissupelaajat kaikkosivat.

Lopulta Kajaanissa piti nostaa kädet ylös ja ilmoittaa, ettei se lähde enää kolmannelle kaudelle naisten liigaan.

– Meillä ei ollut riittävästi varmoja pelaajia toukokuuhun mennessä, kun lisenssihaku piti tehdä. Kun seura pyöritti hommaa kädestä suuhun ja ja ruvettiin laskemaan, ei ollut uskallusta ottaa sitä riskiä, että joudumme luovuttamaan paikan myöhemmin ja maksamaan siitä useita tuhansia, Hakkarainen kertaa.

– Oman kaupungin pelaajamateriaali ei vain riittänyt. Se vaati niin ison palapelin kokoamista. Taustavoimia ei ollut tarpeeksi, että olisi saatu se kolmas kausi ponnistettua.

Vaikka Hakkarainen myöntää, että pelaajan ja joukkueenjohtajan tuplaroolissa omatkin voimat alkoivat ehtyä varsinkin toisella kaudella, hänen mukaansa liigaan lähtö oli aikanaan oikea päätös.

– Se kannatti ehdottomasti. Lämmöllä muistelen niitä pelejä. Kun ollaan korkeimmalla tasolla, porukan sitoutuminen on kovaa ja se on hieno matka. Sitä päätöstä ei voi katua, vaikka se lisäsi hommia. Se oli kaikki sen arvoista.

Liigastatus toi myös huomiota, olihan Papas kaupungin ainoa ylimmän tason joukkue.

– Saimme paljon uutta yleisöä. Sieltä kuului kommenttia, etteivät he ymmärtäneetkään, että peli on näin hyvätasoista. Saimme aikaan kiinnostusta, mutta kun puhutaan yhteistyösopimuksista, niin hintalappu naisjoukkueille tuntuu olevan pienempi, Hakkarainen summaa.

Liigavuodet olivat opettavaisia koko seuralle. Tuolloin Papasissa ei ollut yhtään palkattua työntekijää, mutta nyt on.

– Tilanne on kehittynyt ja juniori-ikäluokkiakin on saatu jalkeille. Liigakausista viisastuneena on ymmärretty, että junioripolku pitää saada rakennettua.

Papas on nykyisin naisten 2. divisioonassa. Anni Hakkarainen ei enää pelaa, mutta toimii seuran hallituksessa varapuheenjohtajana. Seura on osaltaan edistämässä tyttöjen lajikehitystä koko Kainuun alueella Salibandysäätiöltä tulleen tukirahan turvin. Hakkarainen myöntää, että tyttöjen pelaajapolun rakentamisessa on vastatuulta.

– Tässä voisi heilutella naiskorttia, mutta työtä pitää tehdä, että oma brändi saadaan nostettua. Ehkä naisurheilua ei pidetä sellaisena, että se houkuttelisi lisäkäsiä apuun. Samaa olen huomannut tyttöjunioreidenkin puolella, että vanhempia on vaikeampia saada taustalle kuin pojissa, Hakkarainen harmittelee.

Liigapaikka oli palkinto Crackersin vuosien työlle, mutta kauden aikana ilonhetket jäivät vähiin. Arkistokuva: Salibandy.fi

Kotkan tyttöi ilman siipii

Papasin luopuminen keväällä 2015 avasi portit liigaan puolestaan Crackersille. Kotkalaisjoukkue oli päässyt keväällä liigakarsintaan, mutta taipunut siellä TPS:lle. Tuolloisen pitkäaikaisen valmentajan Timi Laineen mukaan kabinettinousun mahdollisuus ei tullut sikäli yllätyksenä, että monena aiempanakin vuonna naisten liigassa oli tullut luopumisia.

– Olimme tehneet hommaa liigapaikka silmällä pitäen jo useamman vuoden ajan. Siinä valossa oli selkeää, että se otetaan vastaan. Se oli palkinto niiden vuosien duunille, Laine muistelee.

Hänen mukaansa Crackersissa tiedettiin, että he lähtevät kabinettinousijoina liikkeelle takamatkalta, kun liigapaikan varmistuminen venyi kalenterissa niin pitkälle.

– Esimerkiksi Kotkassa pitäisi olla tieto ajoissa, että voisi olla sauma saada valmiimpia pelaajia. Nyt lähdettiin haalimaan alueelta kärjistetysti sanoen ketä vain, että saatiin laajennettua rinkiä.

Vaikka liiganousu oli siintänyt mielessä jo pidempään, lopulta pääsarjan vaatimukset yllättivät jokaisella sektorilla.

– Olimme liiganousijaksi kohtuullisen kokenut joukkue, olimme tehneet kolmena eri vuonna farmiyhteistyötä liigaseurojen kanssa, oli kohtuullisen hyvä käsitys NST:n ja muiden paikallisten seurojen toiminnasta ja ymmärrys, mitä se vaatii, Laine kertaa.

– Silti se hyppy divarista liigaan oli iso. Koko taustaryhmä koostui vanhemmista, jotka olivat tutustuneet lajiin tyttöjen mukana. Monella tapaa se oli taistelua joka osa-alueella. Kotkassa koripallo ja jalkapallo ovat valtalajit, jotka jyräävät.

Laine ottaa esimerkin olosuhteista. Kaupunki ei pitänyt lupaustaan salibandymaton hoitamisesta, ja kun ensimmäisen kotiottelun aika koitti, liitolta saatua mattoa asensivat pelaajien vanhemmat, jotka olivat tehtävässä elämänsä ensimmäistä kertaa. Karhuvuoren urheilutalon parketilla matto oli kupruilla ja vierasjoukkueeksi saapuneella Classicilla riitti ihmettelemistä.

– Olen miettinyt myöhemmin sitä, että pitäisi itse osata enemmän eikä voi syyllistää, mutta ehkä ainakin silloin olisi voitu naisten liigan järjestelyjen osalta karsia joitakin sääntöjä. Ei liiton suunnalta saatu tukea, vaan se oli tietynlaista byrokratian pyörittämistä. Varsinkin kun lähdettiin nousemaan, olisi ollut hyvä, että sieltäkin olisi vähän avattu silmiä. Nyt silmät aukesivat matkan varrella, Laine sanoo.

Crackers keräsi kauden aikana vain kaksi voittoa, jäi liigan viimeiseksi ja putosi. Seuraavaksi vuodeksi kotkalaiset eivät enää ilmoittautuneet ykkösdivisioonaan.

– Täytyy tunnustaa, että se oli meillä tiedossa. Pelasimme sillä idealla, että yritetään voittaa, mutta tiedettiin, että se on viimeinen kausi. Ei ollut realismia, että pystyttäisiin rakentamaan joukkuetta enää niistä puitteista. Pelin kannalta tavallaan hyvä juttu, että tipuimme suoraan, eikä meidän tarvinnut olla seuraava luopuja, Laine myöntää.

Syy vääjäämättömään joukkueen hajoamiseen oli se, että jo ennestään kapeahkosta ringistä pelaajat hamusivat jatko-opintoihin, joihin paikkoja on Kotkassa tarjolla hyvin rajallisesti.

– Me saatiin silloin toiminnalle yksi kausi lisää sillä, että otettiin se sarjapaikka vastaan. Vaikka monen silmissä naisten salibandya pidetään harrasteluna, se on yllättävän kova maailma. Meiltäkin harrastelu oli kaukana. Harjoitusmäärät ja sitoutumismäärät olivat sellaisella tasolla, että monen toiminta kalpenee. Siinä asiassa pelaajia täytyy arvostaa.

Laine sanoo suoraan, että tarina olisi silloin voinut päättyä hienomminkin, mutta Kotkan kaltaisessa kaupungissa liigajoukkueen rakentaminen kestävälle pohjalle on todella vaikea yhtälö. Se vaatisi paljon silloista laajemman pohjan ja enemmän tekijöitä luomaan kestävää pelaajapolkua. Osasyy vaikeuteen on hänestä myös lajiin pesiytyneessä kulttuurissa.

– Minusta suuntaus meni yhdessä kohtaa siihen, että pelaajien värvääminen oli aika armotonta. Pienen seuran näkökulmasta se on lähes mahdoton tehtävä näillä resursseilla säilyttää pelaajat ja nousta liigaan. Kasvattaja- ja siirtokorvaukset seuroille pitäisi nostaa eri tasolle. Millä prosenttiasteella esimerkiksi liigajoukkueet on kasattu omista? Laine heittää.

Maalivahti Laura Still mietteliäänä Tiikerien viimeisen liigakauden 2012-13 alussa. Stillin ura liigassa jatkui muissa seuroissa. Arkistokuva: Salibandy.fi

Kabinettileikille stoppi

Keväällä 2017 pyyhkeen heittivät kehään sekä naisten liigan maratontaulukon ykkönen Happee että helsinkiläinen M-Team.

Tuolloin luopujien tilalle ei lähdetty haalimaan enää kabinettinousijoita, vaan liigan joukkuemäärä pudotettiin suosiolla 10:een. Lopulta sarjajärjestelmien kehitystyö johti tälle kaudelle toteutettuun naisten liigan jakamiseen A- ja B-tasolohkoihin.

M-Teamin toiminnanjohtajan Päivi Wickströmin mukaan seura yritti pitää liigapaikasta ja -naisista kiinni, mutta parhaat pelaajat halusivat muualle.

– Pelaajat olisivat toivoneet enemmän taloudellista tukea kuin seura jo antoi, mutta sitä ei ollut mahdollisuutta kasvattaa enempää, Wickström kertoo sähköpostitse.

Pelaajien kaikottua toiminnalta katosi pohja, mikä johti lopulta M-Teamissa koko tyttötoiminnan hiipumiseen.

Oma lukunsa on vielä Joutsenon Kataja, joka teki naisten liigaan ranskalaisen visiitin kaudella 2015-16. JoKan naisjoukkue jatkoi senkin jälkeen vielä kauden ykkösessä ja toisen kakkosessa, kunnes lähes 90-vuotiaan monilajiseuran koko toiminta lopetettiin tekijäpulan vuoksi.

Iiro-Pekka Airola
Iiro-Pekka Airola
Toimittaja

Twitter: @ipairola