Liigat

Näkökulma: Huhut dynastian murenemisesta olivat vahvasti liioiteltuja – näistä syistä Classic oli jälleen mestari

15.04.
2021
Liigat

Classic juhli mestaruutta jälleen vakuuttavan esityksen päätteeksi. Kuva: Jarmo Koskela

Pääkallon muinoinen paperilehtiversion toimitus ei varmasti arvannutkaan vuonna 2008 minkälaisen monsterin se lopulta loi. ”Dynastia murenee” jäi ilmeisesti ikuisesti lentäväksi lauseeksi, vaikka alkuperäinen dynastia mureni kuin murenikin viimein.

SSV:n dynastia ”mureni” tosin vasta vuonna 2011 ja mitaliputkikin kesti vielä vuoteen 2015 asti. Voi hyvin sanoa, että uutta ja hyvin samanlaista dynastiaa ei oikein osattu edes odottaa. Kaikista pienistä vaikeuksista huolimatta Classic voitti viidennen perättäisen Suomen mestaruutensa viikonloppuna ja teki sen toistaiseksi kaikkien aikojen ylivoimaisimmalla finaaliesityksellä.

Se voitti neljä peliä maalierolla 28-8. Kilpailu on oikeasti sen verran kovaa nykypäivänä, että toista ammattimaista organisaatiota vastaan lopputulos oli suorastaan naurettava. En ainakaan itse pysty näkemään vastaavaa kilpailullista ja urheilullista ylivoimaa, kun sen suhteuttaa nykyisten huippujoukkueiden yleiseen tasoon.

Kelataan vielä vähän taaksepäin ja tilanteeseen, jossa Classic oli selkä seinää vasten ja 2-3-häviöllä ottelusarjassa Nokian KrP:ta vastaan. Erinäisten muutosten myötä se pelasi kuusi viimeistä peliään maalierolla 45-14. Vastassa olivat joukkueen kovimmat haastajat ja pelikohtainen maaliero oli 7,5-2,33 tärkeimmällä hetkellä kahta kovinta kilpakumppania vastaan.

Myönnän, että rupesin uskomaan (vaiko toivomaan), että mestari vaihtuisi vuosien jälkeen, kun KrP otti toisen perättäisen jatkoaikavoittonsa Classicista ja johti yllättäen välieräsarjaa. Tamperelaisten peli ei toiminut kovin hyvin siinä vaiheessa. Varsinkin sen ketjudynamiikka oli huono ja kakkoskentällinen oli kaukana huippujoukkueen toiseksi parhaan kentän pelistä.

Puolustuspelissä oli yllätävää lepsuutta. Vastustajat saivat tilaa ja Joona Rantala näytti jonkun silmään jo sarjan parhaalta pelaajalta. Hyökkäyspelissä ainoastaan ykkösviisikon pitkä hyökkäyspeli ja nopeat vastaiskut purivat. Muuten voi todeta, että Classic oli nesteessä. Vaikka se vei pelejä jopa 40-45 minuuttia, niin tietty kliinisyys ja tarkkuus uupui sen otteista molemmissa kenttäpäädyissä.

Se oli yhden huonon pelin päässä isosta epäonnistumisesta. Se oli tietysti myös KrP:n hyvyyttä, mutta tammikuun alusta aina viidenteen välierään asti nähtiin välimallin Classic, joka näytti ryhmältä joka teki tarpeellisen, mutta ei pelannut omalla tasollaan kovin pitkiä aikoja.

Sitten kaikki palaset loksahtivat kohdilleen, ja Classic ei sulanut kuin jäätelöpuikko kevätauringossa, vaan löysi jostain takataskustaan vielä jopa aiempaa korkeatasoisemman vaihteen.

Miksi?

Pelitavallisesti Oilers oli Classicille unelmavastus. Siinä missä Classicin pelaaminen perustuu sattuman minimointiin niin Oilersin pelitavassa on sellaisia piirteitä, joissa sattumalla ja ”kaaoksella” on liian iso rooli. Oilers edustaa tässä tietynlaista ”naiivismia”, mutta palataan siihen myöhemmin. Tämän vuoksi omaa pelitapaansa jämäköittänyt KrP oli välierissä pahempi vastus Classicille.

Ihan simppelisti sanoen Classic on edellä vastustajiaan kaikkein selvimmin vastustajan pelitapaan mukautumisessa. Se tajuaa kollektiivisesti milloin kannattaa antaa vastustajan viedä pallollista peliä ja milloin kannattaa olla kuskin paikalla. Esimerkiksi KrP:ta vastaan se pelasi parhaat pelinsä luovuttamalla kontrollin KrP:lle. Näennäisesti tosin.

Silloin kun KrP sai pallokontrollinen niin Classic kontrolloi vakuuttavasti sen toisia tai kolmansia avaussyöttöjä. Se iski kovimmin kiinni keskialueella tai vähän sen jälkeen ja pyrki siihen, että palloa ei pelattaisi ihan päätyyn saakka. Sitä kautta väitän tässä, että Classic hallitsi peliä pallottomana paljon enemmän kuin pallon kanssa.

Prässääminen nähdään usein ”munaravikarvina”, mutta tässä se toteutettiin ansoittamalla keskialuetta. Ansoituksen ansiosta vastaiskut olivat veemäisiä ja tehokkaita. Sen päälle KrP ei lopulta pystynyt viemään otteluiden rytmiä tarpeeksi pitkiä aikoja. Se teki komeita nousuja, mutta pääosin tilanne oli Classicin hallinnassa.

Oilersia vastaan Classic vei pelejä aika lailla mielin määrin, sillä Oilersin paras hyökkäysase on ainakin teoriassa vastaiskut. Pidemmissä hyökkäyksissä paras Oilers-ase oli pyörittää peli päädyn kautta. Mitään pitkiä rallatuksia ei nähty, sillä aika monesti Oilers haki nopeaa ratkaisua. Jos se meinaa nykyisellä pelitavallaan pärjätä niin pelinopeuden pitää kasvaa huomattavasti.

Oilersin matka huipulle on vielä kesken. Kuva: Jarmo Koskela

Muita joukkueita vastaan Oilersilla riittääkin tämä nykyinen pelitapa, mutta Classicia vastaan se häviää suuren osan 1 vs 1 -tilanteista, minkä vuoksi vastaiskuetu olikin tamperelaisilla. Puolustuspelaamisessa Classic on paras joukkue edelleen, vaikka se osa-alue sakkasi vielä välierissä. Varsinkin viimeisissä peleissä sen kyky estää maalintekoa on korkeimmalla tasolla. Paikoin voi kyllä kysyä, että onnistuiko se ihan sääntöjen sallimissa puitteissa? Ilmeisesti.

Nyt on kierrelty ja kaarreltu niin ehkä aika nostaa esiin se, missä Classic mielestäni lopulta päihitti ihan kaikki: keskialueella. Se pelasi kaikkein varmimmin ja parhaiten kentän keskimmäistä kolmannesta (alue on vähän isompi todellisuudessa).

Ilman palloa se voitti paljon tilanteita ja käänsi sen avulla peliä. Se myös ansoitti tilaa niin, että sen selustaan päästiin pelaamaan ani harvoin. Sen vuoksi näytti usein siltä, että innokas vastustaja ylipelasi liian rohkealla lähestymisellä. Toiseen suuntaan lähdettäessä ohjusmaiset hyökkäykset olivat lopulta täyttä myrkkyä vastustajalle. Eli laadukas pallollinen peli ja fiksu ”siiman tarjoaminen” vastustajalle toivat voiton keskialueella.

Classic oli ehkä sarjan paras niin hyökkäyksessä kuin puolustuksessakin puhuttaessa pitkistä tai nopeista hyökkäyksistä, tai pallollisesta tai pallottomasta puolustamisesta, mutta suvereeneimman niskalenkin se otti juuri keskialueella kauden loppua kohden. Se perustui taasen pitkälti tilanteiden tunnistamiseen, oikeisiin ratkaisuihin pallon kanssa ja ilman sekä yleiseen laadukkuuteen pallollisissa ratkaisuissa. Kuulostaa typerältä, mutta osa ihan maajoukkue-ehdokeistakin tarvitsee vielä kohennusta syöttöjen laatuun.

Kun on puhuttu paljon yksilöistä niin ei niiden vaikutusta voi kiistää. Sami Johanssonin (49 pistettä) ja Eemeli Salinin (35 pistettä) merkitys oli valtaisa hyökkäystehojen osalta. Toisaalta pelkästään tämän kaksikon ansioksi mestaruutta ei voi laittaa. Iso merkitys heillä kuitenkin oli, ja varsinkin juuri laadukkaan pelaamisen osalta illasta toiseen ja vastaiskujen haistelun osalta.

Ei nukkemestaria, vaan nukkemestareita

Välierien viidennen pelin jälkeen näytti siltä, että Classicista ei löydy enää lisävaihdetta. Peli oli hyvä, parempi kuin nelospeli, mutta niin vain KrP vei voiton. Suurimmat muutokset oli tehty jo ennen tuota ottelua. Ville Lastikka siirtyi ykkösen keskelle ja Nico Salo ykkösen pakkiin. Toisessa kentässä keskelle siirtyi Eetu Sikkinen ja kokenut Jussi Piha otti kolmoskentän sentterin roolin. Ensimmäisen pelin perusteella siirrot olivat hyviä, mutta olivatko ne riittäviä?

Täytyy myöntää, että en uskonut, että muutoksia edes tulee. Classic oli saanut painaa vuosia vailla suurempia huolia, joten sen ei tarvinnut juuri koskaan muuttaa mitään syksyn 2016 jälkeen. Kuitenkin Samu Kuitunen huippuosaavine tiimeineen teki aika isoja muutoksia kokoonpanoihin koko välieräsarjan ajan. Tärkeä juttu tässä oli sekin, että ykkösketjun pakista loukkaantui Jere Pulkkinen kesken sarjan. Ketjujen muotoutuminen oli siis osin sattumaakin.

Kun palaset loksahtivat kohdilleen niin sillä tavoin kävi kaikissa kentällisissä. Ykkönen oli SSV-henkinen ja ylivoimainen ”superfemman”, kakkonen tasapainoitettu +-2 -kentällinen ja kolmonen hyvinkin vakaa 0-0-kentällinen. Pihan siirtymisen myötä ketjun peli jokseenkin rauhoittui, ja taas kakkosessa Sikkinen toi oikeanlaisen rytmin kentällisen peliin. Mielestäni kaikissa kentällisissä pelin rytmitys toimi paremmin muutosten jälkeen. Liekö kyse siitä, että yksilöiden pelinopeudet osuivat paremmin yksiin?

Yksi sulka kuuluu kuitenkin Petteri Nykylle. Vaikka monesti halutaan nähdä, että valmentaja on jonkinlainen nukkemestari, joka tekee nerokkaita päätöksiä muiden puolesta niin Nykyn filosofia on erilainen. Siinä pelaajilla on paljon vastuuta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö apua olisi ollut myös valmennuksesta, jossa kokeneet Kuitunen ja Jussi Jäntti tietävät mitä milloinkin pitää tehdä.

Tavallaan kyseessä on vähän kaksiteräinen miekka, sillä heikolla hetkellä pelaajat kaipaavat myös ulkopuolista tukea. Toisaalta Classic vilisee juuri sellaisia pelaajia, jotka ovat viime vuosina voittaneet kaikki Suomen mestaruudet ja kaksi maailmanmestaruutta. Se varmasti valaa uskoa myös siihen, että pelaajat itsekin ymmärtävät mitä kentällä pitää tehdä. Esimerkiksi Pihan kausi ei ollut loistokas, mutta kolmosviisikossa hän toi ketjuun oikeanlaista rytmiä ja rauhallisuutta.

Tällöin joukkueen sisältä mahtuu jokaiseen kentälliseen osaamista ja johtajuutta. Tätä kautta kentällisten kemia ja yhtenäinen toiminta on monesti vastustajaa edellä. Kun pelaajat joutuvat itse ottamaan vastuuta ongelmista enemmän kuin keskivertojoukkueessa niin kehitysprosessi vaikeista tilanteista ulos on erilainen kuin muilla. Uskon sen tuoneen pelaajistoon ekstramäärän lisälatausta, kun ongelmat pikku hiljaa ratkesivat.

Se myös selittää sitä miksi menestys kerääntyy Tampereelle. Ei ole nukkemestaria, on nukkemestareita.

Joku näki KrP:n kauden ykköshaastajana Classicille. Välierissä se pistikin todella hyvin kampoihin. Kuva: Anssi Koskinen

Haastajat

Haastajien ongelmaksi on muodostunut se, että mikään niistä ei ole selkeästi niin hyvä, että se olisi automaattinen Classicin ykköshaastaja. Oilers oli ensimmäinen joukkue, joka ylsi toista kertaa finaaleihin tai finaaliin kampeamaan Classicia valtaistuimelta dynastian aikana. Mutta kun se edellinen yritys oli vuodelta 2016, joten eihän tuo vielä ihan jatkumolta näytä.

Toisaalta Oilers on ollut kolmesti välierissä dynastian vuosina 2016-21. Ainoastaan Happee on ollut yhtä monesti, mutta Happee ei ole ollut kärkinelikossa sitten vuoden 2018. Oilers oli runkosarjankin kakkonen. Mielestäni on hassua väittää, että se ei olisi ollut sarjan toiseksi paras joukkue.

Nimittäin runkosarjan sijoista 2-4 käytiin tiukkaa ja totista taistelua ja Oilers voitti senkin kiistatta. Classicia vastaan se ei pärjännyt, mutta tilastojen valossa Classic onkin ollut joukkueelle punainen vaate, josta 19 ottelun perättäinen tappioputki kertoo.

Se taas sitten, että oliko 4-3-sarjaan Classicin haastanut KrP kovempi kuin Oilers? Ei ollut. Se munasi oman runkosarjansa loppusuoralla ja tiesi mitä se tarkoittaa. Se kyllä haastoi Classicin hyvin välierissä, mutta jos kokonaiskuvaa katsoo niin pronssimitalisti oli sarjan kolmanneksi paras joukkue. Kaksi pronssia ja kaksi Cupin hopeaa viimeseltä kolmelta täydeltä kaudelta on hyvä saldo. Suunta on oikea.

Viime vuosina paljon pelaajia hankkineista ryhmistä näkee, että menestyksen rutiinia ei juuri ole ja esimerkiksi huonon päivän tai huonon peliotteen pohja on vielä liian matala. Classicilla tätä ongelmaa ei juuri ole. Se pärjää hyvin huonoinakin päivinä ja sinnittelee siksi välillä tuuliajollakin. Sen lisäksi monella pelaajalla on vielä se ylimääräinen vaihde.

Osasyy haastajien laaksojen syvyyteen on siinä, että menestyksen kulttuuria ei ole kummassakaan joukkueessa läheskään yhtä paljon kuin Classicissa. Esimerkiksi Oilersissa ei ole yhtään Suomen mestaria ja monelle mitali oli ensimmäinen aikuisten tasolla. Voinee kysyä ihan hyvin, että kuinka paljon Suomen mestareita ylipäätään on yhteensä muissa joukkueissa suhteutettuna Classiciin? Edellisen SM-kullan voittaneessa SPV:ssä lienee toiseksi eniten, mutta mitenkäs muut, kun pelaajasukupolvetkin ovat vaihtuneet välissä, ja lopulta on ollut vain kolme eri mestaria vuoden 2011 jälkeen.

Vielä voi korostaa myös pitkien hyökkäysten merkitystä, eli joukkueiden hyökkäysosaamista. Kaikki top4-joukkueet puolustavat niin hyvin, että hyökkäyksistä pitää löytyä myös pidemmän kaavan osaamista. Siinä on Oilersilla ja KrP:lla vielä molemmilla tekemistä. Puolustuspeli on kyllä parantunut, mutta ei ehkä riittävästi. Jos aiemmin riitti vaikka hyvä puolustuspään puolustuspelaaminen ja hyvä vastaiskupelaaminen, niin ei nykyään. Ollaan tilanteessa, jossa pitää olla kokonaisvaltaisesti todella kova joukkue.

TPS on mielenkiintoinen tapaus. Siinä on pelitavallisesti eniten samaa kuin Classicissa ja ryhmä on hyvä maksimoimaan potentiaaliaan. Tästä nelikosta se on vähiten nimekäs. Ihan kiistatta. Ei kuitenkaan näytä siltä, että Turussa olisi otettu 2019 SM-hopean jälkeen juuri edistysaskelia. Puolustaminen on edelleen hyvällä tolalla, mutta hyökkäyspelissä joukkue jää kaikille muille kärkinelikossa.

Jää nähtäväksi miten näiden joukkueiden kilpavarustelu jatkuu. Olisi herkullista jos joku saisi joskus myös Classicista huippuja itselleen. Näin ei ole käynyt kuin kerran, mutta Joona Rantala ei tuolloin ollut vielä ihan hirveän tärkeä pelaaja Classicille. KrP:lle hän on nykyään tärkein yksittäinen pelaaja.

Haastajat ovat liikkuneet oikeaan suuntaan ja kehittyneet, mutta kuinka paljon ero on todellisuudessa kaventunut? Se on hyvä kysymys. Prosessi on kuitenkin melko hidas, ellei tamperelaisryhmä heikkene. Kärkinelikon muut joukkueet olivat kuitenkin kauden kokonaiskuvassa melko selkeästi edellä sen ulkopuolelle jääneitä joukkueita. Happee oli lähimpänä tätä ryhmää.

Milloin dynastia murenee?

Niinpä. Kevään 2019 KalloCastissa pohdimme Toni Lötjösen kanssa asiaa. Tuolloin ajatus oli, että dynastia murenisi 2021 tai viimeistään 2022. Onko näin käymässä? Enpä tiedä tai no ehkä ennemmin: enpä usko.

Kovimmat vastustajat ovat tehneet oikeita liikkeitä siirtomarkkinoilla ja pelillisestikin kehitystä on tullut, mutta lopulta kun katsoi Classicia parhaimmillaan tänä keväänä niin ero oli edelleen aivan valtaisa. Silloin kun peli sakkasi niin vastustajakin näytti paremmalta, mutta realistisesti ajatellen:

Mikään joukkue ei pelannut missään vaiheessa lähellekään sitä tasoa millä Classic parhaimmillaan pelasi.

Classicin ei ole tarvinnut juuri uudistua, mutta se on kyllä edessä. Todennäköisesti kevään 2022 jälkeen. Osa pelaajista lopettaa iän ja siviilielämän kiireiden vuoksi, ja toisaalta MM-kotikisat on varmasti tavoite, jota ennen ei haluta lopettaa. Ei liene sattumaa, että SSV-dynastian viimeinen mestaruus tuli 2011 juuri MM-kotikisavuoden keväällä. Se on monelle huipulle sopiva maali uralle.

Kinkkiseksi päätöksen voi tehdä joillekin ”sählyn supervuosi” 2022, joka pitää sisällään jo seuraavat MM-kisat ja muun muassa World Games -turnauksen Amerikassa. Joka tapauksessa, vaikka osa lopettaisi niin hätää seuralla ei ole pitkällä tähtäimellä.

Tai voi ollakin. Ongelmaksi voi muodostua ikäluokkien 20-25-vuotiaat pelaajat, joiden rooli on ollut pieni koko dynastian aikana. Onko heillä vielä malttia jäädä? He ovat kehittyneet koko ajan ja olisivat pian se joukkueen kakkosviisikko ja uusia vastuunkantajia, mutta pitkät ajat penkillä tekevät jatkamisen varmasti vaikeaksi.

Classicissa on kuitenkin vielä muutamia nuoria lahjakkuuksia, kuten Alpo Laitila ja Otto Kilpi. Vastustajien kannalta ikävää on, että esim. Sami Johansson (s. 1993) ja Nico Salo (s. 1994) voivat pelata vielä vaikka kuinka pitkään jos muut maat eivät houkuta. Se onkin Classicin yksi etuja. Omat kasvatit nimittäin.

Kyse ei ole ostojoukkueesta, vaikka hankintoja se on tehnytkin. Esimerkiksi KrP ja Oilers ovat joutuneet paikkaamaan omaa tuotantoaan paljon Classicia enemmän, jos ihan rehellisiä ovat. On kuitenkin aina tietynlainen etu kun joukkue vaihtuu vähän, jos pelaajisto on laadukasta. Vastustajille vaihtelu vie osan vakaudesta ja pitkäjänteisen prosessin yhteisestä läpiviennistä.

Voi olla, että maailman tämän hetken paras hyökkääjä, puolustaja ja maalivahti ovat kaikki Classicin kasvatteja. Puhutaan tietysti Sami Johanssonista, Krister Savosesta ja Lassi Torisevasta. Siihen päälle vielä Nico Salo, joka kamppailee jopa kahdessa kategoriassa.

Tuleeko siis neljä maailman parasta salibandypelaajaa Tampereelta? Ehkä Rapalan koukku on liian iso tässä tapauksessa, mutta ei väite kaukana ole todellisuudesta, vaikka kuinka asiaa ruotisi.

Se täytyy vielä lisätä näpäytyksenä, että vaikka Classic on monesti tuonut itseään esiin tyylikkäänä joukkueena ja seurana, niin osa siitä glamourista rapisi tänä keväänä. Välieräsarjassa se ei pysynyt tyynenä KrP:ta vastaan, vaan lähti erikoiseen miekkailuun muun muassa kentän pölyisyydestä. Viimeisen välierän jälkeiset Juha Kivilehdon lausunnot jäivät lopulta hämärän peittoon ja KrP itse asiassa syytti myöhemmin Classicia täysin samasta asiasta eli asiattomuuksien viljelystä.

Ehkä tämäkin lisäsi sitä ajatusta, että Classic on normaalien kuolevaisten tasolla.

Uskon, että rakennemuutos joudutaan tekemään kaudelle 2022-23 ja siihen mennessä muut joukkueet ovat kehittyneet tarpeeksi myös pelillisesti. Sen suhteen matka on vielä pitkä ja kivikkoinen. Uusi mestari nähtäneen keväällä 2023, mutta toistaiseksi ei ole selvää, mikä joukkue ottaa valtikan kuudennen perättäisen mestaruuden jälkeen. Jos ottaa.

Joel Siltanen
Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen