Otsikon kysymys on sinällään edellä aikaansa, että Petteri Nykky ei ole ilmoittanut lopettavansa maajoukkueen päävalmentajana, eikä Salibandyliitto ole kertonut sopimuksen päättyneen.
Nykyinen sopimus kattaa vielä Sveitsin ensi marraskuun MM-kisat. Periaatteessa muutos voisi tulla jo ennen niitä, mutta ei kovin köykäisin perusteluin, eikä kovin todennäköisesit. On totta, että Suomi ei onnistunut erityisen hyvin MM-kotikisoissa, mutta alle 11 kuukauden valmistautumisella MM-kisoihin valmentavalle pesti olisi myös hyvin tukala. Sen lisäksi ensi vuodelle osuu vielä World Games -turnaus heinäkuulle, jonka painoarvoa voi toki erikseen pohtia ”ei niin olennaisena” seikkana.
Sveitsin kisojen jälkeen tilanne on viimeistään ajankohtainen, sillä sen jälkeen voi hyvin olla, että Nykky ei jatka – halusi tai ei. Seuraavat nimet ovat tällä hetkellä realistisimpia nimiä Nykyn jälkeiseksi miesten maajoukkueen päävalmentajaksi.
Kruununprinssit
Samu Kuitunen on ollut Nykyn uskollinen aisapari jo 2000-luvulta alkaen. Valmentajien eläkeiät eivät käytännössä vastaa normaalin työntekijän eläkeikiä, mutta 65-vuotias Kuitunen on kiistatta tuon ikärajan jo ylittänyt. On selvää, että jos Nykylle uskollinen Kuitunen ottaisi pestin, ei olisi odotettavissa kovin suuria muutoksia.
Ainakaan Classicissa Kuitunen ei jatka, se selvisi jo viime viikonloppuna, kun Juha Kivilehto julkistettiin Classicin ensi kauden päävalmentajaksi. Jatkaako Kuitunen valmentamista missään, siinä on hyvä kysymys. Menestys Classic-päävalmentajana ja pitkä ura ovat tuoneet tietynlaista uskottavuutta, mutta ei Kuitunen Nykyn tasoista arvostusta ole kerännyt urallaan. Joskin niin ei ole tehnyt kukaan salibandyvalmentaja kansallisella saati välttämättä edes kansainvälisellä tasolla.
Kuitunen saisi kuitenkin samantasoisen valmennusryhmän kasaan kuin Nykkykin. Tämä on selkeitä etuja maajoukkuevalmentajalle, sillä vahva tiimi määrittää onnistumista enemmän kuin itse päävalmentaja lopulta.
Heikki Luukkonen (s. 1976) on tällä hetkellä Esport Oilersin liigajoukkueen päävalmentaja. Luukkosta voi pitää seuraavaksi potentiaalisimpina maajoukkueen päävalmentajana muutamastakin syystä. Luukkosen ura on edennyt melko määrätietoisesti askel askeleelta, ja hän ei kuulu ihan näkyvimpään Nykyn hoviin, mutta oppipojaksi häntä voisi kuitenkin kutsua.
Luukkonen on voittanut valmentajana mestaruuden Sveitsissä ja kaksi U19-kultaa Suomen peräsimessä. Suomessa aivan kirkkain loisto uupuu vielä, mutta Oilers on pelannut nousujohteisia kausia ja oli viime kaudella hopealla. Luukkosen plussia on myös se, että hän tulee toimeen nuoremman polven kanssa hyvin ja on kerännyt Oilersiin seuraavan sukupolven tähtikaartia.
Luukkonenkin luottaa vahvaan valmennustiimiin jos tällaiseen pestiin päätyy. Yhtä kokenutta tiimiä hän ei saisi kasaan kuin Nykky ja Kuitunen, mutta pelifilosofinen muutos varmasti nähtäisiin. Luukkonen on tunnetusti hyökkäysorientoitunut valmentaja, mikä voisi tuoda selkeänkin muutoksen nykyiseen maalinestopeliin.
Jyri Korsman voisi olla listan kakkonen, jos haluaisi olla maajoukkueen päävalmentaja. Sitä alle 40-vuotias Korsman (s. 1982) ei kuuleman mukaan halua ainakaan tässä vaiheessa uraansa. Tämä ei poista sitä vaihtoehtoa, että mieli muuttuisi jostain syystä. Maajoukkueen päävalmentajan ehtona on tällä hetkellä se, että ei saa toimia seurajoukkueen päävalmentajana samaan aikaan.
Vaikka saisikin, niin perfektionistisena työmyyränä tunnetulle Korsmanille se voisi olla liikaa. Korsman on sen verran pedantti valmentaja, että voisi tässä röyhkeästi väittää, että hänen valmennustyylinsä ei ehkä sovi päätoimiseen maajoukkuevalmennukseen. Se ei taas poista sitä vaihtoehtoa, että Korsman olisi vaikkapa osana Luukkosen tiimiä kuten U19-ikäluokan maajoukkueissa.
Korsman on tästä ryhmästä todennäköisesti kokonaisvaltaisin valmentaja, mutta pienimmällä egolla varustettu ainakin ulospäin. Sen vuoksi hän saattaisi sujahtaa pienempäänkin rooliin kuin pääkäskijäksi. Suomessa ainoalla päävalmentajakaudella irtosi cupin voitto ja SM-hopea ErVissä. Korsman kuului Seppo Pulkkisen valmennustiimiin Happeen voittaessa 2014 SM-kultaa. Sveitsissä Korsmanin Floorball Köniz voitti mestaruuden viime keväänä.
Jarmo Härmä (s. 1980) on taasen rauhallisen oloinen mies, jolle kausi ainakin Nokian KrP:n peräsimessä on tällä haavaa viimeinen. Mitä sen jälkeen tapahtuu, ei ole tiedossa. Tällä hetkellä Härmä on myös U19-maajoukkueen pääkäskijä.
Härmän yksi etu on joviaalissa persoonassa. Hän ei vaikuta pelaavan kabinettipelejä tai kuuluvan ainakaan mihinkään näkyviin klikkeihin. Siinä mielessä Härmä olisi ehkä kaikkein tasapainoisin valinta ja ehkä jollain määritelmällä myös kaikkein eniten ”liiton mies”, vaikka ura liiton pesteissä ei ole vielä pitkä verrattuna moniin lajin sotaratsuihin.
Härmällä ei ole takanaan suuresti menestyksekästä uraa maajoukkueissa tai seurajoukkueessa, mutta ura on ollut kuitenkin nousujohteinen. Härmän tiimi olisi tästä porukasta varmasti kiinnostavin ja mahdollisesti vähiten nimekäs, jos miettii sitä, että haetaan muutoksia ja suuntaviivoja tulevaa ajatellen. On hyvä muistaa, että Härmä on Luukkosen ohella tunnettu hyvin hyökkäävästä pelitavasta.
Lienee hyvä nostaa tässä vaiheessa sekin seikka, että maajoukkuevalmennus on osin kansainvälistä suhdetoimintaa. Sen vuoksi myös kielipäätä ja kansainvälisellä tasolla uiskentelua pitää osata. Nuoremmalle polvelle se on yleensä enemmänkin itsestäänselvyys kuin vanhemmalle polvelle.
Tätä vielä tärkeämpää on olla luotettava ja uskottava pääkäskijä pelaajien silmissä. Sitä Nykky oli ja on ollut, mutta kenenkään muun kohdalla se ei ole itsestäänselvyys.
Ajat ja ikäpolvet kuitenkin muuttuvat, ja seuraavasta projektista jäi jo pois kaksi 1980-luvulla syntynyttä pelaajaa. Vuoden 2024 kisoissa tuskin on enää kovin montaa 1980-luvulla syntynyttä pelaajaa mukana. Vuoden 2024 joukkue on jo erittäin vahvasti 1990-lukulainen ja osin 2000-lukulainenkin.
Vanha ja uudempi koulukunta
Tulevaisuuden kannalta on kiintoisaa, että mihin suuntaan maajoukkuetta ajetaan valmennuksen osalta. Maajoukkuevalmennus on ollut pitkälti Nykyn ja perillisten heiniä jo vuodesta 2004 lähtien. Nykyn seuraaja Petri Kettunen (s. 1970) haki kantimensa Nykyn apurina ja oli pelifilosofisesti samaa koulukuntaa.
Mutta missä on seuraava sukupolvi selkeitä maajoukkuekäskijöitä? Lähimmäksi pääsevät tästä porukasta 45-vuotias Luukkonen ja hänen kanssaan samaan suuntaukseen kuuluvat Korsman sekä Tshekin maajoukkueeseen jo liittynyt Joonas Naava (s. 1980).
Vaikka Kettunen on 1970-luvun alussa syntynyt ja vain kuutisen vuotta Luukkosta vanhempi niin hän sujahtaa enemmän 1960-luvulle kuin 1970-lukulaisten valmentajien joukkoon. Luukkonen taas, kohtuullisen pitkästä valmennusurastaan huolimatta, edustaa jossain määrin ”uutta polvea”, johon voi lukea joukon varsinkin 1980-luvun alussa syntyneitä valmentajia.
Sinänsä kiinnostavaa on se, että erinomaisen liigavalmennusuran tehneet Mika Ahonen (SSV, s. 1971) ja Tommy Koponen (SPV, s. 1972) eivät ole päävalmentajina juurikaan menestyneet kansainvälisellä tasolla erinäisistä syistä johtuen. Ahonen on toki ollut mukana maajoukkueen valmennustiimeissä, ja on maailmanmestari vuosimallia 2016. Tässä on kuitenkin kaksi muuta ”vanhan koulukunnan edustajaa”, jotka ovat 1970-luvulla syntyneitä.
Tämänkin päätelmän perusteella vuonna 1976 syntynyt Luukkonen on tässä karkeassa jaottelussa ensimmäinen uuden polven edustaja kv-tasoa pohtien. Kuitenkin sen verran vähän, että on hybridi nykkyläisyyttä ja 1980-luvulla syntyneiden valmentajien erilaista lähestymistä. Jokseenkin turvallinen jatkovalinta vain siinä mielessä ajateltuna.
Päättäjät
Mutta kuka päättää ja millä perusteella? Suomalaisen salibandyvalmennuksen kärkipaikalla on Jarkko Rantala, joka on Salibandyliiton huippu-urheilujohtaja. Hän on maajoukkueiden valmennuksen esimies. Rantalalla on oletettavasti sanottavansa valinnoissa. Jos ja kun on, niin pitäisikö olla vastuu myös tuloksista? Se onkin kiintoisa kysymys.
Rantala on vahva persoona ja valmentajaehdokeissa on mukana vahvoja persoonia. Ainakin vanhan koulukunnan kanssa Rantalalla on paikoin ollut omat ongelmansa. En ihmettele, hän edustaa samaa ikäpolvea, mutta on Nykyn kanssa aika erilainen persoona, eikä kumpikaan ole mikään kengänkärkiin tuijottelija luonteeltaan.
On vaikea sanoa ottaisiko Rantala Nykyn päävalmentajaksi, jos se olisi vain hänen päätöksensä, mutta ainakaan tähän asti ei ole ollut, eikä menestystäkään ole voinut sivuuttaa. Kun Kettunen sai lähteä Riian kisojen jälkeen niin hän toimi vielä kaksoisroolissa päävalmentajana ja huippu-urheilujohtajana. Siitä ja muista seikoista tiedämme, että Kettusella ei vuonna 2017 pestissään aloittaneen Nykyn valinnassa ollut osaa eikä arpaa.
Rantalan papereissa Härmä olisi varmasti neutraalein valinta, vaikka tuskin Luukkosessakaan mitään vikaa on Rantalan kannalta. Sekä Luukkosen että Härmän kohdalla pieni keppi pyöränpinnojen välissä on vielä näytöt menestyksestä huipputasolla. Toki Nykylläkään ei ollut maajoukkueessa aloittaessaan menestystä kansainvälisesti.
Tshekin valmennuksesta vapautunut Kettunen voisi olla lähimpänä Rantalan mielenmaisemaa ainakin jossain määrin. Kettunen olisi kiistatta pätevä päävalmentajaksi, mutta maajoukkueiden sisäisiä ristiriitoja on ollut sekä Suomessa että Tshekissä. Lisäksi Kettunen olisi käytännössä osa samaa jatkumoa vuodesta 2004 lähtien.
Todellisuudessa lopullisen päätöksen tekee Salibandyliiton hallitus. Prosesseissa on ollut huomauttamista vuosien varrella ja ehkä valmentajarekrytointi voisi olla avoimempi tällä kertaa, jos mitään prosessia ylipäänsä tulee? Yksinkertaista olisi tietysti, jos Rantala tekisi valinnat jonkin konklaavin tukemana ja kantaisi omalta osaltaan myös tulosvastuuta valittujen saavutuksista.
Miksi maajoukkuevalmentajaksi?
Maajoukkuevalmennuksen karu pintapuoli on se, että koko kaksivuotista prosessia määrittää kaksi ottelua: MM-välierä ja mahdollinen MM-finaali. Jos ensimmäinen epäonnistuu niin koko prosessia määrittelee vain yksi ottelu, jossa ei voi epäonnistua jos mielii jatkaa pestissään. Onko se nuorekkaan, eli valmentajakielessä alle 50-vuotiaan unelmapesti?
Tämänkin vuoksi ero seurajoukkuevalmennukseen on iso. Esimerkiksi Luukkonen on ainakin tällä hetkellä todella hyvässä pestissä Oilersin pääkäskijänä. Nuorekas joukkue yrittää kammeta Classicia valtaistuimelta ja ainakin tällä hetkellä myös resurssit ovat hyvällä tasolla.
Vaikka maajoukkuevalmentaja on hienossa virassa, jossa on mahdollisuus voittaa MM-kultaa, niin positiossa itse valmentaminen ei ole niin intensiivistä kuin seurajoukkueessa. Tähän kun lisää vielä sen, että ainoa onnistuminen on mestaruus, ei se ole kovin monelle sopiva paikka työskennellä.
Nykky tiimeineen on ollut pitkässä prosessissa mestari. Huippuvireeseen virittäminen on maajoukkuevalmennuksessa vielä paljon seurajoukkuetta tärkeämpi seikka. Ikkuna on sen verran paljon lyhyempi kuin vaikkapa pudotuspelisarjassa on – koko kaudesta puhumattakaan.
Joka tapauksessa pitkän prosessiin lyhyessä huipennuksessakin pitäisi pystyä reagoimaan nopeasti ja oikein. Se ei ole helppoa ja siksi kokemusta on pidetty arvossaan miesten maajoukkuevalmennuksessa. Kahden päivän paineet pitää kestää niiden 728-729 päivän lisäksi, siksi maajoukkuetoiminnassa tehdään asiat usein hyvin stabiilisti ja riskejä kaihtaen.
Oli Nykyn jälkeinen pääkäskijä kuka tahansa niin paikka ei tule olemaan helppo. Kokonaiskuvaa katsoen ”Alkemistin” saappaat ovat kaikkein isoimmat täytettäväksi koko lajihistoriassa. Muutoksenkin on vain tultava jonain päivänä, että nähdään myös toisenlaisia vaihtoehtoja menestyä. Myös uudenlaiset pelifilosofiat ja toimintakulttuurit olisivat raikkaita asioita.
Pelkkä yksittäinen maailmanmestaruuskaan ei saisi määritellä pelillistä suuntaa, jos Suomi aikoo olla lajin johtava maa 2020-luvun lopulla. Seuraava muutos on tuskin vielä radikaali – sitä seuraava voi olla jo kumouksellisempi.