Pääkirjoitus

Pääkirjoitus: Salibandy on vaarallista, jos sen annetaan olla – Savosen tapauksen pitäisi muuttaa puheet teoiksi

20.09.
2022
Pääkirjoitus

Pitääkö ison loukkaantumisen tai vakavan silmävamman tulla tarpeeksi ison yleisön edessä, jotta asioihin suhtaudutaan tarpeellisella vakavuudella? Kuva: salibandy.fi

Krister Savonen joutui lopettamaan komean peliuransa viime kauteen. Taustalla oli kuuden aivotärähdyksen sarja, joista viimeinen sattui kauden 2021-22 alussa Tapiolan Urheiluhallissa.

Pelipaikkansa maailman parhaisiin kuulunut Savonen kommentoi tapahtumia Esko Seppäsen Urheilucastissa. Haastattelu oli erinomainen, ja siitä saa kiittää varsinkin Savosta, joka kertoi kaiken aivotärähdysten aiheuttamista ongelmistaan riipaisevan rehellisesti.

Tässä kohtaa ei ole tarkoitus syytellä ketään, mutta haastattelun perusteella Savosen ei olisi pitänyt olla lainkaan kaukalossa kauden 2021-22 alkaessa. Miehen puheiden perusteella suurimmat ongelmat alkoivat jo Sveitsissä saadun viidennen aivotärähdyksen jälkeen keväällä 2021, eli puolisen vuotta aiemmin. Esimerkiksi henkisen puolen ongelmia tai muutoksia voi olla henkilön itsensä vaikea huomata ja siksi turvaverkkoja pitäisi olla enemmän pelaajien ympärillä. Toinen asia on kuinka helppoa avun hakeminen on, vaikka Savonenkin oli niin tehnyt.

Yksittäisiä syyllisiä tai syytettäviä henkilöitä on turhaa etsiä, mutta myös vaikeaa määritellä. Joka tapauksessa eri tahot voivat ottaa tapuksesta opikseen. Savosenkin kohdalla oli kyse pitkästä sattumusten sarjasta, johon liittyy sekä olosuhdeongelmia, huonoa tuuria, pelityylillisiä seikkoja, ylimalkaista suhtautumista päävammoihin ja sitä, että salibandyn vauhti on kehittynyt huomattavan suureksi, mikä aiheuttaa enemmän vaaratilanteita. Viimeksi mainitusta voi sanoa, että moni muu asia ei ole pysynyt perässä lähtien lajin säännöistä ja olosuhteista.

Käymättä koko podcastin sisältöä läpi on huolestuttavaa, että 28-vuotias ihminen ei tällä hetkellä pysty lukemaan kirjaa, koska päävammat aiheuttavat niin suuria ongelmia keskittymisen suhteen. Sen lisäksi ongelmia on työnteon kanssa, henkisellä puolella ja muutenkin vielä nuoren ihmisen elämä on heittänyt melko lailla häränpyllyä. Vain siksi, että hän pelasi salibandya.

Muutama asia pitäisi herätä heti tästä asiasta: Ensinnäkin mitä pelaajien olosuhteiden turvaamiseksi on todellisuudessa tehty Suomessa viime kauden jälkeen? Ihan oikeasti. Ja vastaus ei voi olla jälleen yksi työryhmä, ellei se työryhmä käy teippailemassa pehmusteita kaukaloiden ympärille. Työryhmä on tällä hetkellä vain signaali siitä, että halutaan vaikuttaa aktiivisilta omaa vastuuta jakaen.

Toisekseen miten salibandylla menee sääntöjen ja kovan pelin määrittelyn kanssa? Todennäköisesti ei mitenkään, koska IFF on toinen työryhmien luvattu organisaatio. Jostain syytä vitoset saatiin muutettua muotoon 2+2 kohtuullisen vikkelästi. Kun katsoi syitä muutokselle niin suurin syy taisi olla lopulta Sveitsin liigan tuomareiden heikko taso.

”Tuomarit eivät uskalla antaa vitosia, koska ne ratkaisevat pelejä” on uskomaton selitys selkeälle epäpätevyydelle. Pitkälti tämän vuoksi vitoset katosivat muistakin maista, vaikka ainakaan Suomessa ne eivät pelejä ratkoneet.

Muutenkin lajissa perustellaan päätöksiä pöyristyttävän typerillä argumenteilla. IFF uskoo, kun ulkomailla sanotaan, että suojalasien vuoksi laji voi vaikuttaa liian vaaralliselta (vinkki: laji on tältä osin vaarallinen). Ihan jokaista vasta-argumenttia ei kannata huomioida.

Suomessa tämä on kuitenkin tajuttu ja 1.1. 1999 ja nuoremmat käyttävät laseja jo sääntöjen takia. Suomessa myös päävammoihin on siinä mielessä otettu tiukka linja, että pääsarjoissa lähtökohta pääosumasta on kahden ottelun pelikielto. Toimivuutta on vaikea arvioida vielä, mutta ajatus taustalla on periaatteessa oikea. Välillä tuntuu, että Suomi loistaa ainakin näissä asioissa majakkana, kun muualla keskitytään kuriositeetteihin, joita IFF kuuliaisesti komppaa.

Mutta minkälaisia ovat pelaajien turvaverkot? Savonen on Classicin oma poika ja hän kertoi, että välit seuraan on hyvin läheiset. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kertoa tilastaan työnantajalleen täysin rehdisti. Jokin taho pitäisi olla, jolle näin voisi tehdä kohtuullisen matalalla kynnyksellä.

On hyvä, että palloilulajien pelaajilla on jo oma etujärjestönsä. Olisi toivottavaa, että lajeissa, joissa rahalliset ongelmat ovat harvinaisempia niin sitä kautta olisi mahdollista hakea ja saada muuta tukea. Salibandypelaajillakin kun tuntuu olevan huipputasolta alkaen sosiaalisia ja henkisiä ongelmia, mutta voi olla vaikeaa hakeutua avun piiriin joukkueen tai seuran sisällä.

Näitä asioita soisin vielä kaikkien kansallisten ja kansainvälisten lajipäättäjien miettivän tietäen, että vastaukset ovat monisyisiä:

Onko turvallisuusasioiden ja olosuhteiden suhteen tehty tosiaan tarpeeksi? Miksi on sääntöjä kuten turva-alueet, jos niitä ei noudateta joka paikassa? Ovatko pelisäännöt lajin tasalla? Kuka ottaa vastuun silmävammoista, jos pelaaja vaikkapa sokeutuu? Ovatko pelaajien vakuutusasiat kunnossa vakavien ongelmien varalta? Onko tärkeämpää vaikuttaa turvalliselta lajilta vai olla pelaajille turvallinen laji?

Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen