Pohdinta siitä, miten rajaa omaa riskiään ja läheistensä riskiä koskee myös muita kuin töissä käyviä. Opiskelijat ja koululaiset ovat samassa tilanteessa. Tottakai on niin, että kotoaan ulkona käyvä ottaa jonkinlaisen riskin joka kerta. Kyse on siitä, minkä aktiviteetin kanssa ne riskit haluaa ottaa, ja missä vaiheesa monta pientä riskiä alkaa itsestä tuntumaan liian paljolta.
Itselläni on useampi lapsi, ja kyllä he ovat asettaneet opiskelun tärkeämmäksi kuin salibandyn. He opiskelevat edelleen, oppilaitoksen antamien koronaohjeiden mukaisesti, ja minimoiden riskiään. Toinen on jo jättänyt salibandytreenit tauolle, koska hän haluaa minimoida tartuntariskit ja yrittää varmistaa että opiskelu saa jatkua keskeytyksettä. Toinen harkitsee vielä mitä tekee, mutta jos tilanne pahenee, hän ottaa myös tauon. Meillä on kotona korona riskiryhmään kuuluva, ja toinen nuoristamme on sanonut että hän on huolissaan siitä, että tuo taudin kotiin. Tuollaisessa tilanteessa järkevä ihminen todella pohtii, mikä aktiviteetti on riskin arvoinen. Opiskelu tai työ vie useimmiten kirkkaasti voiton harrastuksesta.
Suurin syy miksi meillä tätä taukoa harkitaan on selkeä porukan piittaamattomuus koronan leviämisen ehkäisytoimenpiteistä. Seurat (kummallakin eri seura) eivät johda aktiivisesti määräyksillä jäsentensä osallistumista toimintaan. Jatkuvasti saa lukea joukkueen ilmoittautumisista, että joku on poissa flunssan tai nuhan vuoksi, mutta ilmestyy heti seuraavan päivänä treeneihin. Valkut ei kiellä ketään tulemasta, ja pelaajat vähättelevät aiheuttamaansa riskiä. Seuroissa siis sekä aikuiset että nuoret pistävät päänsä pensaaseen ihan yhtälailla. Annetaan löysiä suosituksia ilman valvontaa ja sanktioita. Mutta jos unohtaa ilmoittautua treeneihin, siitä heilahtaa raippa.
paakallo.fi
