Tuon mamman huudot on kuitenkin aika kesyjä. Se hänen äänensä vaan on rasittava. Ainakin kiekon ja futiksen sikafanikatsomot tuppaa huutamaan ihan eri luokan painokelvottomuuksia, ja pesäpallosakin on melko villiä.
Sellainen hyvä puoli tuossa on kun hän käy junnupeleissäkin, niin junnut oppii siinä samalla sitten miten pelissä käy, jos kuuntelee yleisöä eikä keskity peliin täysillä omassa zonessa niin hyvin, ettei edes kuule koko yleisöä.
Tämäkin on kuitenkin asia, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia.
Toivottavasti suuntaus ei ole menossa jääkiekko/jalkapallo -tasolle, jossa varsinkin vanhempien käyttäytyminen on ajoittain varsin kyseenalaista. Mitä itse olen viime vuosina salibandysta huomannut on se, että esimerkiksi taklauksia ei oteta enää niin vakavasti, kuin ehkä pitäisi ja niihin jopa yllytetään. Hyvin usein kuulee katsomosta kannustusta, kun vastustajan pelaaja ajetaan laidan yli tms. Tällä kaudella kannustusta on kuulunut yleisöstä, pelaajilta ja valmentajilta. Niin kauan se varmaan on viihdyttävää, kun osumaa saanut ei ole oma poika, valmennettava tai joukkuekaveri. Pojilla alkaa tällä tasolla olemaan vauhti niin kova ja kenttien turvallisuus paikoittain niin heikko, että pahemmat tapaturmat ovat vain ajan kysymys. Vanhemmat, pelaajat ja valmentajat voisi oikeasti alkaa miettimään, että millaiseen pelityyliin pelaajia halutaan opettaa. Jokainen ”ajaminen” tulisi olla tuomittavaa, oli sen suorittaja sitten oman joukkueen pelaaja tai vastustaja. En ala tässä enempää tämän kauden tapauksia selvittämään, eikä tämä ole viittaus aiempiin keskusteluihin.
Jo edesmennyt rugbya pelannut entinen työkaverini sanoi, että rugby on huligaanien laji, jota pelaa herrasmiehet ja jääkiekko on herrasmiesten laji, jota pelaa huligaanit. Pidetään salibandy herrasmiesten lajina, jota pelaa herrasmiehet (tai naiset tai muun sukupuoliset tai mitä muita vaihtoehtoja niitä nykyään onkaan).
Nimimerkillä ”ajele toi, niin saat kebabin”. Tositarina 12-vuotiaiden poikien jalkapallo-ottelusta.