Sopupelejä, seurojen kaatumisia, sarjasta luopumisia, reilusti tappiollisia tilikausia, satojen miljoonien velkoja, rahanpesua, hämäräperäisiä johtajia, palkkaturvaan turvautumisia, dopingia ja synkimpänä tarinana kauempaa rapakon takaa kantautuneet suru-uutiset nuorena oman käden kautta nukkuneista ammattiurheilijoista.
Urheilu ja huippu-urheilu ovat ehdottomasti iso osa suomalaisuutta, ja on syytä ollakin, niin paljon ikimuistoisia hetkiä ne ovat meille tarjonneet. Urheiluseurat tekevät pienin resurssein erittäin arvokasta työtä nuorten liikkumisen ja kansanterveyden edistämisen eteen. Aikuisurheilijat toimivat nuorten esikuvina ja innostavat heitä liikkumaan. Nykytrendin mukaan joukkuelajit ovat olleet nousussa, eivätkä vähiten sosiaalisen luonteensa vuoksi. Menestystäkin on tullut – kiitos visionääristen valmentajien ja pienen joukon sitoutuneita fiksuja urheilijoita!
Mikä on urheilun todellinen arvo?
Asettamatta lajeja mitenkään arvojärjestykseen voisi sanoa, että kaikki lajit, jotka innostavat nuoria liikkumaan, ovat yhteiskunnallemme elintärkeitä hyvinvoinnin näkökulmasta. Kilpailuhenkisyys on ehdottomasti sisäänrakennettu ominaisuus ja urheilun luonteeseen kuuluu voiton tavoittelu. Toiminnassa mukana olevat ihmiset saavat nautinnon yhdessä hyvin tehdystä työstä ja kasvavat samalla henkisesti suurin askelin. On tietenkin hienoa, jos suuret kansanjoukot innostuvat menestyksestä ja sukeltavat suihkulähteisiin voittoja juhlimaan juhlakalujen lyödessä tahtia omilla ”ilmaveiveillään”.
Urheilu ja kilpailu herättävät suuria tunteita. Siitä huolimatta urheilun ja liikunnan tärkein tehtävä on pitää yhteiskunnan rakenteita pystyssä ja lisätä hyvinvointia innostamalla ihmisiä oikeasti liikkumaan muullakin tavalla kuin suihkulähteissä alasti kännissä polskimalla – hienoja hetkiä toki nekin.
Liikunnan tuottamalla euforialla ja hyvinvoinnilla olisi hoidettavissa suurin osa mielenterveydellisistä ongelmista. Asiasta on tehty satoja tutkimuksia, ja on täysin selvää, että jos lasten ja nuorten liikuntaan panostettaisiin isommin, olisi maailma huomattavasti parempi paikka olla ja elää. Aikuisväestö on herännyt viime vuosina hölkkäämään ja kuntoilemaan juuri edellä mainituita syistä. Ongelmana ovat kuitenkin edelleen lapset ja nuoret, jotka eivät liiku tarpeeksi.
Ammattiurheilussa ei ole järkeä!
Mielestäni salibandyn tulisi profiloitua ammattimaiseksi amatöörilajiksi. Ensinnäkin amatööriurheilulla on huomattavasti enemmän positiivisia puolia kuin ammattilaisurheilulla. Urheilija pysyy kiinni yhteiskunnan normaaleissa rakenteissa. Urheilijan ei tarvitse pelätä joka ikinen päivä loukkaantumista ja instrumentin hajoamista. Urheilijalla on mahdollisuus kouluttaa itseään urheilu-uran aikana. Urheilijalla on mahdollisuus työskennellä valmentajana/ohjaajana omassa seurassaan. Urheilijalla on mahdollisuus työskennellä normaalissa työelämässä pienin erikoisjärjestelyin. Edelleen siis urheilijalla, tarvitseeko edes eritellä ammattilaista ja amatööriä?
Näistä asioista on kannettu huolta Suomessa myös jääkiekon ja jalkapallon puolella, koska suurin osa pelaajista joutuu uransa jälkeen toiminaan myös normaalissa työssä. Perinteisillä lajeilla on kuitenkin todella suuri haaste romuttaa vanhat toimintamallit. Kori-, lento-, ja jalkapallosarjoissa on jo pitkään maksettu huomattavia pelaajapalkkioita ja ammattilaisuus on toimivana yhtälönä useimmiten mahdoton. Jokainen kausi on oma selviytymistarina niin seuralle kuin pelaajalle. Seuran kehittämistyötä on vaikea tehdä, kun suurin osa energiasta kuluu toiminnan hengissä pitämiseen.
Toisekseen palkkiot ovat niin pieniä ja pelaajan oikeusturva vaikkapa loukkaantumisen kohdatessa niin olematon, että ura pelkkänä urheilijana ei ole kovinaan houkutteleva. Aiheesta kirjoitti osuvasti Urheilulehdessä muuten kovin suppeakatseinen ex-kiekkoilija (kuten hän aina jaksaa mainostaa) Esko Seppänen.
En kuitenkaan kokonaan tyrmää ammattilaisurheilua. Tarkoitan, että suuremmassa mittakaavassa alla oleva esimerkki hyödyttäisi kokonaisuudessaan enemmän yhteiskuntaa. Ovathan amatöörit säilyneet edelleen arvostetussa asemassa yksilölajeissa kuten golf ja nyrkkeily.
Salibandysta suunnannäyttäjä – Ammattiurheilija vai ammattina urheilu?
Salibandylla on mahdollisuus tehdä (vielä) asiat toisin. Tällä hetkellä salibandy velloo jossain välimaastossa. Entinen yliopistoihmisten laji ei oikein tiedä pitäisikö karjua vai runoilla. Pelaajille maksetaan jotain, eikä oikein tiedetä mihin suuntaan hommaa kannattaisi kehittää. Varma fakta on se, että Suomeen ei mahdu yhtään enempää ammattilaissarjoja. Eikä suosiota toisaalta saavuteta puolivillaisella amatööripuuhastelulla, taklauksia lisäämällä tai korkealla mailalla tehdyllä ilmaveivillä.
Ratkaisu voisi olla vaikkapa seuraavanlainen. Pelaajille maksetaan kauden jälkeen provisiopalkka taloudellisen menestyksen ja oman panoksen mukaan. Budjetista tehdään osuuskuntamallisesti kaikille avoin. Nuorimmatkin pelaajat saavat oppia taloudesta ja siitä kuinka menestys ja oma panos vaikuttavat tulokseen. Kukaan ei voisi laskea pelkästään urheilun varaan talouttaan, vaan jokaisen on opiskeltava tai työskenneltävä elantonsa eteen. Urheilullisesta menestyksestä saatavat tulot olisivat pelkkää bonusta. Mistään ei ilmesty hämärää äijää tai tahoa, joka kuittaa kymmenien miljoonien tappiot. Kivaahan se olisi, mutta kuinka kestävää tai eettistä?
Luonnollisimpana työpaikkana pelaajille toimisi oman seuran juniori- ja seuratyö. Tuhannen hengen yhdistyksessä töitä riittää laidasta laitaan. Nuorimmat pelaajat kiinnitettäisiin oppisopimuksilla ja harjoittelusopimuksilla tekemään valmennusta ja ohjausta sekä muita hieman yksinkertaisempia töitä. Vanhempi kaarti saisi vastuulleen talous- ja markkinointiasiat. Entiset pelaajapalkkiot maksettaisiin siis seuran eteen tehdystä työstä, eikä pelkästään pelaamisesta.
Pelaajien tekemä markkinointityö on sitä paitsi paljon aidompaa ja kiinnostavampaa kuin jonkin ulkopuolisen mainostoimiston vastaava. Laatukaan ei ole ongelma, jos seuroista tehdään koulutuslaitosten oppimispaikkoja ja pelaajille tarjotaan sitä kautta parhaat mahdolliset työvälineet. Tällä hetkellä Happeessa pelaajista löytyy seuratyöntekijä, valmennuspäällikkö, tiedottaja, viestintävastaava sekä yleinen sekatyömies. Yleisöä on käynyt ennätystahtiin ja palaute uudesta ilmeestä on ollut positiivista. Suurin osa meistä opiskelee samaa alaa yliopistolla tai ammattikorkeakoulussa. Siitäkin huolimatta oppilaitosten saaminen virallisiksi kumppaneiksi on todella haasteellista, vaikka yhteistyötä on jo hyvässä hengessä aloiteltu.
Malli muistuttaa hieman jenkkiläistä yliopistomallia sillä erotuksella, että pelaajilla on kokonaisvaltaisempi vastuu seuran toiminnasta ja sen kehittämisestä. Perinteistä amatööriurheilua se ei olisi, koska tulojakin olisi mahdollista ansaita. Entiset pelaajat voivat helposti jatkaa seuran parissa monissa tehtävissä vaikkapa ikämies- ja työpaikkasarjojen kehittäjinä. Vanhemmista pelureista luonnollisesti muodostuisi myös seuran hallitus ja päättävät elimet.
Tällä tavoin seuran historia ja tarina periytyisi parhaalla mahdollisella tavalla ja seura ankkuroituisi vahvasti ympäröivään yhteiskuntaan. Paras ja tärkein asia olisi kuitenkin se, että seuran juniori- ja harrastetoimintaan saataisiin kaivattuja resursseja ja painotus olisi liikunnan urheilun hyödyt huomioiden kaikkein järkevin. Uskon myös, että tarvittavat harjoitusmäärät saavutettaisiin oikealla suunnittelulla ja ajankäytöllä.
Yhteiskunnan vastuu
Kehitystyöryhmissä puhutaan edelleen vääristä asioista. Kuvitellaan, että urheilijan polku on se kaikkein tärkein juttu ja sillä saavutetaan menestystä kansainvälisillä kentillä. Kaikkein tärkeintä olisi luoda toimivia, hyvinvoivia seuroja, jotka pystyvät tarjoamaan paikallisesti laadukasta liikunnallista toimintaa ja tarvittaessa vastaamaan kaikkein motivoituneidenpien liikkujien haasteisiin.
Tällä hetkellä yhteiskunta panostaa liittoihin ja byrokraattisiin toimijoihin. Tuetaan mieluummin korkeakulttuuria ja aitiollisten stadioneiden rakentamista. Yritykset tunkevat rahansa ennemmin epäterveeseen huippu-urheiluun kuin arvokkaaseen nuorisotyöhön. Kaikkein tylyintä on se, että Suomessa useat yritykset ja instituutiot eivät aidosti halua olla kehittämässä seuroja, vaan odottavat aina vastinetta markkinointiin sijoittamille rahoilleen. Esimerkiksi Ruotsissa yritykset kokevat yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen tukea paikallisia seuroja.
Toivoa kuitenkin on. Useat ihmiset ja kumppanit kenen kanssa olen saanut ajatuksia jakaa, ovat alkaneet kyseenalaistamaan heikosti hoidettujen nk. ammattilaisseurojen toimintamallit sekä niiden ympärillä esiintyvät lieveilmiöt. Tässä vaiheessa meillä Happeessa on vielä paljon tekemistä. Seuran toiminta on enemmän selviytymistä kuin kehittämistä. Tekijöitä ei ole tarpeeksi, toiminta ei ole riittävän organisoitunutta ja jokunen lisenssi saattaa jäädä hoitamatta myös seuraavalla kaudella. Mutta jos ei muuta, niin jonkinlainen visio paremmasta huomisesta meillä muutamalla aktiivilla ainakin on!
Että mitä me halutaan olla?
Amatööripuuhastelua tosissaan harrastava, mutta kankeasti pallon perässä juokseva urautuneita ajatusmalleja vihaava ikämiesturnaukseen marraskuussa osallistuva pojankloppi,
Lasse Riitesuo
Hyvä Lasse,
Aivan erinomainen kirjoitus!
Sinkku
Hienoa Lasse!
Coach
Hyvä kirjoitus Lasse! Näinhän sen homman pitäisi toimia!
Loistavaa, toivotaan että saataisiin keskustelua lajin parissa. Seurat voivat aloittaa vaikka heti ottamalla omat pelaajat mukaan toimintansa kehittämiseen.
Juuh amatöörit, mutta tehdään hommat ammattimaisesti. Sopii mulle ja _helpoin_ on aloittaa siitä että seurat hoitavat pelaajien vakuutusturvan kuntoon ennen otteluita. Pikku homma ja vakuutusturvan tarkastamiseen menee yhdeltä henkilöltä noin 5 minuuttia.
Joo eiköhän toi vakuutusturvajuttu ole jo vanhentunut juttu. Virheitä tapahtuu! Lassen teksti on hieno! Uusia ajatusmalleja tarvitaan, jotta eteenpäin voidaan mennä. Resurssit ja rajoitteet tunnistamalla tämä laji voi kehittyä. Yhteen hiileen puhaltamalla, yhteisellä innostuksella ja avulla sekä määrätietoisuudella taivas on rajana.
Juuri jotenkin näin, hyvä Lasse. Vähän tulee mieleen aikojen takaa pienet teollisuuspaikkakunnat joissa loistavat jalkapallo ja vaikkapa soutujoukkueet, tietysti kummisetänä hääri esim.paperitehdas. Pelaajat oman kylänpoikia tai sitten muualta pelaamaan tulleita, mutta työpaikat järjestettiin. Yleisöä kiinnosti kaikki oli samaa perhettä ja paikalliset yritykset kiinnostuneita.
Juuri näin. Osittain tämä tosiaan jo toteutuu. Happeen jo luonnollisesti mainitsitkin, mutta samanlaista toimintaa näyttäisi olevan myös SPV:ssä. Vielä kun saisi yhteiskunnan tuen tämänkaltaiselle toiminnalle.
Kirjoituksesi osoittaa ajattelua laatikon ulkopuolella. Jos oikein ymmärsin, seurat olisivat pitkälti pelaajien osuuskuntia. Idea on kyllä pohtimisen arvoinen. On nimittäin varsin selvää, että Suomen talousalue ei ainakaan vähään aikaan kanna kuin maksimissaan yhden täysammattilaissarjan. Jos Euroopan talouskriisissä käy huonosti, ei enää edes yhtä. Salibandyn ratkaisu pitää siis olla jokin muu.
Loppuun pieni kriittinen huomio. Mallissasi saattaa olla se huono puoli, että pelaajien pelaamista alkaa häiritä liikaa seuratoiminta. Oleellinen osa kovan tason urheilua on työnjako: jokainen hoitaa oman ruutunsa ja saa keskittyä oleelliseen. Mutta varmasti työnjakokin olisi mallissasi ratkaistavissa.
Erinomainen kirjoitus ja täysin toteutettavissa olevia ideoita. Juuri tuonlainen avoin organisaatio motivoisi erityisesti pelaajia, sitouttaisi seuratyöhön ja motivoisi huippu-urheiluun. Voisin väittää, että Hakkaraisen mainitsemaan ”osuuskuntamalliin” ryhtyvä ja onnistuneella tavalla toteuttava seura, olisi kilpailuetuasemassa muihin seuroihin nähden.
Kiitos positiivisista kommenteista 😉 Uusi Päkis on tarjonnut jo tähän mennessä todella hyviä keskusteluita lajista ja sen ympäriltä. Itse sain kicksit tähän Hakkaraisen upeasta journalismitekstistä ja viime vuosien aatoksista. Myönnän että ”tulokset” ovat näkyneet omalla kohdalla myös kentällä 😉 11 tuntia hallilla kotipelipäivänä on vähän liikaa…Mutta on meillä sellaisiakin kavereita, kuten nro 4 joka on pelannut parasta kauttaan ja painanut hommia sata lasissa…Kun hommaa saadaan paremmin organisoitua niin pelipäivät on mahdollista rauhoittaa muusta puuhasta. Uusi ideologia kaipaa ehkä vielä hiomista ja ajatusten vaihtoa.
Toivottavasti et saanut kicksejä lauantaisesta pelistäsi. Otteesi olivat typeriä!
Sitä mä vaan ihmettelen että miten toi sun kommenttisi liittyy Lassen kirjoittamaan blogiin?Typerää on mun mielestä myös nimettömänä heitellä netissä lokaa omalla nimellään esiintyvän huippupelaajan (jolla myös selkeästi fiksuja ajatuksia laajemminkin) niskaan.Mutta meitä on tietty moneen junaan.Pystyisitkö sanomaan kasvotusten ja omalla nimelläsi Lasselle saman – ja mieluiten tietysti perusteluiden kera?
Hyviä ajatuksia, ja Happeen salibandyliigajoukkueen ottelutapahtumat, yleisömäärät ja markkinointi onkin ollut ainakin nettijuttujen perusteella huomattavasti kohentuneella tasolla.
Pienenä sivuhuomiona kaiken pelaajien sitouttamisen hehkutuksen keskellä kannattaa myös tarkastella, onko muaallakin seurassa saatu jotain aikaan tällä toimintamallilla. Onko edustuksessa pelaavilla kuitenkin ensisijaisena mielenkiinnon kohteena edistää vain oman joukkueen toimintaa?
Pikavisiitti Happeen nettisivuilla ainakin kertoo, että junioritoiminta vaikuttaa olevan näin perinteiselle seuralle (mm. peräkkäisiä A-junnujen mestaruuksia nyt kuinka monta?) käsittämättömän rapistunutta. Esimerkiksi ikäluokkia -97, -98, -00, -01, -02, -03 saati G-junnuja ei ole edes olemassa (pl. harrastekerhot)! Näistä ainakin 01 eteenpäin, todennäköisesti 02 alkaenkin juniorit ovat jo sen verran vanhoja, että juna auttamatta meni jo (potentiaalisen ikäluokan suhteen).
Kaikkea ei tietenkään voi korjata hetkessä ja jo edustusjoukkueen ammattimaisempi toiminta on tällaiselle liigaa yleisesti seuraavallekin ollut ilahduttavaa. Toivottavasti junioritoimintakin saa kuitenkin pian samanlaista panostusta, niin myös 10 vuoden päästä on mahdollista nähdä uusia omia kasvatteja liigaa pelaamassa.
Erinomaista pohdintaa!
Esimerkiksi pesäpallon puolella Sotkamon Jymy on harjoittanut vastaavanlaista pelaajien sitouttamista seuratoimintaan jo useampia vuosia. Pelaavassa kokoonpanossa on ollut esim. niin toiminnanjohtajaa kuin markkinointipäällikköäkin. Tuloksetkin näyttäisivät puhuvan puolestaan, kun katsoo viimeisen reilu kymmenen vuoden menestystä ja juniorimyllyn tuottamia pelaajia. Vaikka Jymy ei omia suosikkijoukkeitani olekaan, hattua täytyy tälle heidän toteuttamalleen mallille nostaa!
Salibandy- ja pesäpalloseuroilla on paljon yhteistä (ja miksei muidenkin ei-ammatilaislajien seuroilla): puhutaan kuitenkin lähtökohtaisesti amatööriurheilusta, vaikka sekaan toki muutama ammattilainenkin sopii. Oiva mahdollisuus siis ottaa oppia puolin ja toisin? Taitaa Jyväskylässäkin pari pääsarjajoukkuetta pesiksen puolelta löytyä… 😉
Salibandyottelu on tapahtumana viihdyttävä, vauhdikas ja tarjoaa etenkin liigatasolla hyviä suorituksia. Mutta laji tuntuu pysyvän marginaalitasolla aina vaan. Isot massat pelailevat ja harrastavat mutta pelejä ei käydä katsomassa. Ja iso osa niistä jotka käyvät eivät edes maksa pääsylippua. Ja yleisökadosta seuraa ettei firmatkaan halua sponssata. Silti lajia villitsee suoranainen sairaus: joukkueita ja pelaajia kehitetään ammattivalmentajien johdolla kovalla ja vaativalla harjoittelulla sekä kierretään ympäri Suomea vaikka kaikilla on matti kukkarossa. Joten: kaikilla tasoilla, myös huipulla tulisi ymmärtää että salibandy on harrastelijoiden puuhastelua. Ei pidä keneltäkään nuorelta vaatia panostusta lajiin jossa ei ole mitään tulevaisuutta. Ja kun yleensä nuoret pelaavat pitäisi olla kiellettyä salibandyyn panostaminen esim. koulunkäynnistä tinkimällä. Aika monella hyvällä säbärillä koulu tai työura tökkii… Ja sitten ollaan Suomen huippua ja vaihdellaan työkseen vesiautomaatteihin tynnyreitä jne. Joten: lopetetaan kaikki vaatimukset salibandyn kehittämisestä ja kattellaan vain kavereita jotka aidosti nauttivat pelaamisesta ja pitävät porukassa hauskaa. Sehän on usean harrastuksen perusidea.
Yleisömäärät on aikamoisessa nosteessa, jopa parjatuissa SSV:n peleissä on käynyt hyvin väkeä ( ka. 717 ). Oma lukunsa on Classic ( ka. 1302 ), jolla aina yleisöä yli 1000. SPV on toistaiseksi kärjessä kovalla keskiarvolla 1444. Eilistä cupin peliäkin seurasi urheilutalon täysi tupa! Koko sarjan keskiarvo on mainio 596-katsojaa/ottelu.
” Arvot kohdalleen ” tyyppiset henkilöt eivät saa typerillä heitoillaan ( jotka eivät perustu em. faktoihin )kannattajia. Yleisömäärät ovat erinomaisia ja muutamalla paikkakunnalla kannustus lisääntyy edelleen. On kaupunkeja, joissa salibandy on selkeä ykkönen. Loviisa pelaa käytännössä täydelle tuvalle joka kerta ja kaupungissa ei asukasluku päätä huimaa.
Lisäksi pelaaja vaihtakoon vaikka vessanpönttöjä työkseen, ja silti jaksaa antaa itsestään paljon liigan eteen. Työn veto juttuun oli jotenkin outoa..Salibandyn sijaan suurta huolta näkisi jalkapallon ja vaikkapa jääkiekon katsojamääristä. Salibandy saa olla hyvin ylpeä massoista, joita se saa liikkeelle myös katsomoihin!
Mitä me HALUAMME olla?
En tiedä mitä me haluamme olla, mutta tiedän että haluamme RILLATA!!!
joskus tuntuis ihan kivalta tehdä jotain simppeliä duunia ja pelata huipputasolla, ainakin kun vielä suht nuori on. tokihan se siinä 35-vuotiaana perheen kanssa on hankalempaa. ei se nyt niin häpeä ole, tehdä sitä mistä nauttii. jotkut valitsevat esimerkiksi taiteenteon kutsumusammattina ja kituuttelevat sosiaalituilla ja apurahoilla…
ja kyllähän esimerkkejä löytyy siitäkin, miten yhdistää haastavatkin opiskelut tai työt ihan liigatason salibandyyn.
Arvon Gerhardin broidi. Kertonet minulle asiantuntijana mitä huippusäbäreille suomessa maksetaan? Jätkät saa pari mailaa ja tossut sekä mahdollisia matkakuluja jos niitäkään. Ja silti painavat hommia kuin ammattilaiset. Jutullani tarkoitin sitä, että jäitä hattuun, säbäri ei kovalla työllään ja taidoillaan saavuta kuin kavereita, liikunnaniloa sekä hyvää mieltä mikäli onnistuu. Siis miksi satsata kaikki pelailuun jos ei muuta ole odotettavissa? On muuten älytöntä väittää ettei huipputasolla olevan pelaajan koulu tai työura kärsisi. Ja vaikka katsomot pullistelisi ei liikuntahalleihin ilman poikkeustapauksia edes riittävää ihmismäärää saada mahtumaan. Eivätkä nämä ”huippulipputulot” pelaajien taskuun mene. Ja katsojakeskiarvot eivät todellakaan tarkoita euroilla maksavaa katsojaa.
Tietenkin ihmiset tekevät sitä mistä nauttivat ja niin pitääkin olla. Mua vaan jurppii tämä ammattilaisuuden tavoittelu lajissa joka ei minkään mittarin ammattimaisuutta täytä.
Itsekin seuravastaavana allekirjoitan Lassen kirjoituksesta joka sanan.
Mielestäni liitto satsaa tällä hetkellä aivan liikaa ainoastaan ”huippu-urheiluun”. Salibandy on jo tällä hetkellä Suomen suosituin sisäpalloilulaji varsinkin lasten ja nuorten parissa ja seurat tarvitsisivat kovasti tueka lajin juurruttamiseen ja olosuhteiden parantamiseen.
Liiton pitäisi enemmän tukea seuroja mutta alueet ovat aivan liian suuria ja aluetyöntekijöitä liian vähän.
Seurojen ja kuntien (vapaa-aika ja liikuntatoimi) kanssa tehtävä yhteistyö pitäisi olla salibandyliiton toimihenkilöillä se isoin asia mutta onko?
Huippu-urheilu, kilpaurheilu ja harrastepohjainen toiminta eivät ole toisilleen vastakkaisia. Huippuja ei pitemmän päälle ole eikä tule ilman kilpaurheilijoita eikä kilpaurheilijoita ilman laajaa harrastuspohjaa. Jos tuota harrastuspohjaista toimintaa ei tueta seuroja tukemalla ja olosuhteita järjestämällä, käy niin kuin monissa muissa lajeissa. Yleisurheilussa nähtiin kesällä mitä on tapahtunut. Kaikki satsataan muutamaan kymmeneen huippu-urheilijaan ja perustyötä tekevät seurat jätetään oman onnensa nojaan.
Salibandyliiton olisi meilläkin aika tehdä muutoksia niin piiriuudistuksen, sarjauudistuksen kuin aluetyön alueella. Mallia voisi ottaa Ruotsista. Siellä on liiga, kuusi alueellista ykkösdivaria ja II-divarit 21 eri alueella. Alin divari on kolmonen jolla on useita alueellisia lohkoja 21 alueella.
Esim. Keski-Suomi kuuluu Sisä-Suomen alueeseen ja on yksi sen kolmesta toiminnallisesta alueesta. Kuntapohjaan mukaan toiminnallisella alueella asuu 280 000 ihmistä eikä omaa aluetyöntekijää ole seura- ja kuntayhteistyötä tekemään. Maantieteellisesti alue on laaja ja jo pikkujunnut joutuvat liiton sarjoihin mennessään kulkemaan jopa 600 kilometrin matkoja turnauksissa. Onko siinä järkeä?
Keski-Suomen salibandyseurat ovat yhdessä perustaneet nuorimpien junioreiden piirisarjoja joissa joukueita on mukana yhteensä 26 ja niissä pelaajia n. 500 lasta. Kustannuksia ei ole tai ne ovat pienet. Nämä voisivat olla myös liiton toiminnan alla olevia sarjoja mutta se vaatisi sitä aluetyön panosta ja sarjan kustannusten pysymistä liiton sarjoissa järkevinä.
Hyvä kuitenkin näin. Eiköhän tuollainen laten harrastuspohja tuo lähivuosina uusia juniorijoukkueita myös liiton sarjoihin.
Kiitokset kaikille erittäin hyvistä kommenteista!
Edellä mainitun mallin jalostaminen oli mielessä jo ennen tätä kirjoitusta ja uusi ”manifesti” julkaistaan lähipäivinä täällä. Siinä puhutaan Salibandyliigasta vientituotteena ja siitä kuinka Salibandyliigasta tehdään Suomen tunnetuin ja suosituin palloilusarja maailmalla.
Tähän yhtälöön linkittää myös oppilaitokset, opiskelut, kansainväliset kontaktit ja työnteko..
Lukekaa ja kommentoikaa kun uusi juttu julkaistaan…