Blogit

Blogi: Koko kylä kasvattaa – vanhemmat vapaaehtoistyön kulmakivenä

20.10.
2016
2 Kommenttia
3
Blogit
Juniorivalmentaja Hanna Tapion Pääkallo-teksteissä perehdytään lasten urheiluun sekä sen tärkeisiin taustavaikuttajiin.  Kuvituskuva: Harri Siikala

Juniorivalmentaja Hanna Tapion Pääkallo-teksteissä perehdytään lasten urheiluun sekä sen tärkeisiin taustavaikuttajiin. Kuvituskuva: Harri Siikala

Ideaalimaailmassa yhteiskunta tukisi lasten ja nuorten liikunnan harrastamista enemmän kuin nykyisin.

Suomessa on mahtava liikuntapaikkojen verkko. Pääkaupunkiseudulla ja isommissa kaupungeissa on rakennettu, ja jatkuvasti rakennetaan, olosuhteita harjoitella sisällä ja ulkona. Harjoitusolosuhteiden merkitys tuli mediassa esille Islannin EM-jalkapallohuumassa. Kun maassa lämmitettävät tekonurmet ja valmennus oli pistetty kuosiin, oli lupa odottaa menestystä. Jos lapsilla on avoin ympäristö ja mahdollisuus liikuntapaikkojen käyttöön, niitä myös käytetään. Päiväkotien ja koulujen yhteyteen tehdyt kiipeilytelineet, skeittirampit ja monitoimikentät löytävät käyttäjänsä, jos portteja ei laiteta illaksi ja viikonlopuiksi kiinni. On mahdollista liikkua myös ilman ohjattua toimintaa ja kaikki liikunta ei vaadi rahaa.

Olemme hyvinvointiyhteiskunnan keskellä tottuneet saamaan palveluja ikään kuin ilmaiseksi – neuvola, peruskoulu, kouluruokailu, hammashoito – vaikka ne järjestelmässämme rahoitetaan verovaroin. Kolmannen sektorin parissa toimitaan kirjavammin. Osa toiminnasta suuntautuu niin vähävaraisiin, että kustannuksia ei asiakkaalle ole lainkaan tai se on niin pieni, että siitä selviää. Lasten ja nuorten liikuntatoiminnot pyörivät pääasiassa asiakkaalta kerättävällä kuukausi- tai kausimaksulla.

Harrastamisen kuluissa kenttäaika on isoin kuluerä sekä salibandyssa että jääkiekossa. Vantaalaisena hämmästelin, kun jääkiekossa harjoitushalli oli harkkamatsiin varattu vain puolivaloilla, niin käyttö oli halvempaa. Vastustaja pyysi halliin lisää valoa – ei tule, näillä valoilla vuoro on varattu. Liikuntapaikkojen käyttöhinnat vaihtelevat maan sisällä. Pohjoisemmassa hallin tuntihinta saattaa olla sesongin ulkopuolella niin halpa, että hämmästynyt etelän mies ostaa lapsilleen muutamaksi tunniksi koko sisäliikuntahallin. Pienillä paikkakunnilla ei tarvitse joka lauantaiaamu olla puoli kasilta hallilla, koska treeniajan voi saada kohtuulliseen aikaan. Kun salibandyhalli rakennetaan riittävän kauaksi isosta keskuksesta, voi olla vaikeuksia löytää riittävästi pelaajia joukkueisiin, mutta hallikustannukset voivat olla kohtuullisia. Huomiotani on herättänyt, että nämä ”peltohallit” ovat hyvin varusteltuja. Pyykinpesukone sijoitettuna invavessaan on ihan normi. Seinillä on taidetta, kahvion yhteydessä on leposohvia. Kentän lisäksi hallista voi löytyä säbäkentän mittainen muutaman radan juoksusuora, pieni voimistelunurkkaus, jossa on köydet, renkaat, nojapuut, puolapuut. Olosuhteet monipuoliselle harjoittelulle ovat olemassa treenikentän vieressä. Ruuhkasuomen halleissa ei ole edes käytävällä tilaa odottaa edellisen treenin tai pelin päättymistä. Betonitolpat ovat niin lähellä kenttää, että voi vain toivoa, että kukaan ei lennä yli laidan pää edellä palkkia päin. Olosuhteet ovat erilaisia – kukin voi arvioida, mikä on etu ja mikä haitta.

Harjoitusolosuhteista riippumatta vanhempien rooli joukkueurheilun rahoittamisessa on sama. Raha, tuo sitkeä kirppu, joka iskee köyhän lapsen perheeseen, ikävästi ja ilkeästi. Kun lapsi ei voi rahan puutteesta harrastaa, kun fudisjoukkueen maksut ovat liian korkeita, kun ei ole varaa ostaa uusia lätkävarusteita, kun ei ole harrastusta tukevia isovanhempia tai omien vanhempien kyky osallistua joukkueen yhteiseen varainkeräykseen on lamaantunut. Jos 60 euron kuukausihinta harrastamisesta on niin paljon, ettei se ole lapselle mahdollista. Palaan ensimmäiseen lauseeseen – ideaalimaailmassa yhteiskunta tukisi lasten ja nuorten harrastamista rahallisesti enemmän. Mikä olisi sen parempi sijoitus kuin tukea syrjäytymisvaarassa olevan lapsen liikuntaharrastusta? Mikä olisi sen parempi sijoitus kuin avustaa maahanmuuttajalapsi kotoutumaan joukkuelajin kautta alueen muihin lapsiin?

Kun on kysy lasten harrastuksesta, useimmat vanhemmat ovat onneksi valmiita tekemään monenlaista työtä saadakseen kasaan toimintarahaa. Jokainen lasten ja nuorten joukkue tarvitsee aktiiviset vanhemmat. Joukkuelajeissa tiettyyn rajaan asti, rahaa kerätään myynti- ja talkootyöllä yhteiseen kassaan, josta osalliseksi pääsevät myös passiivisemmat mukana kulkijat. Kun aktiivinen aikuinen on jo kymmenettä kertaa myymässä sukulaisilleen ja työtovereilleen samoja tuotteita, myyntituotto pienenee ja solidaarisuus naapuriperhettä kohtaan häviää ja ollaan tilanteessa, että joukkue jyvittää myyntituoton työn tehneen perheen maksuihin. Se on muuten laitonta veronkiertoa.

Rahan kerääminen on työtä, jota tehdään parhaimmillaan aktiivisesti, innostuneesti ja joukkueen sisällä laajalla rintamalla yhteiseksi hyväksi. Mokkapalan voimalla maassa kasvatetaan moneen lajiin pelaajia. Yritykset saavat arpapalkinto- ja sponsoripyyntöjä. Yritys saa mainoksen pelipaitaan ja mainoslinkin joukkueen nettisivuille. Vanhempien herrasmiesten klubit rahoittavat anomusten perusteella lähialueidensa yhteisöllisiä toimijoita. Seurat hakevat kunnallisia toiminta-avustuksia ja opetusministeriön kehittämisrahoja. Seuraorganisaatiossa yhteiskunnan toiminta-avustukset eivät tavoita yksittäisen joukkueen toimintaa suoraan, tuki helposti menee seurassa koulutuskuluihin, hallintoon, kirjanpitokuluihin ja palkkamenoihin. Jalkapallossa, jääkiekossa ja koripallossa järjestetään omia turnauksia, joissa voi myydä arpoja, pitää kahvilaa ja kerätä osallistuvilta joukkueilta osallistumismaksuja. Turnaustuotot tosin pienevät, kun lapset kasvavat. Lasten kiinnostus arpoihin laskee ja mukana kulkevien potentiaalisten kahvinjuojien ja arvan ostajien määrä vähenee. Kun lapsenlapsi on harrastanut jo viisi vuotta fudista, ei joka tapahtuma enää innosta samalla tavalla seisomaan mahdolliseen vesisateeseen. Ja oikeasti mokkapala istuu urheilutapahtuman oheisvetonaulaksi tosi huonosti.

Kun sain idean, että kiva lähteä MM-matkalle koko joukkueen voimin, niin elokuun alusta lähtien on treenien ajan hallilla istunut Riikan matkan rahoitustyöryhmä. Vapaaehtoisten työtunteja ei ole laskettu. Miten saadaan matkarahat kasaan, että kenenkään ei taloudellisista syistä tarvitsisi jäädä pois reissusta. Myydään sitä, tätä ja tuota, pilvipalvelussa on listausta, mitä sponssia on haettu, onko jotain saatu. Yleisesti ottaen minua harmittaa, jos lapsella ei ole harrastustoimintaan aktiivisesti osallistuvaa vanhempaa, jos se samalla tarkoittaa ettei voi harrastaa tai joutuu jäämään joukkueen tapahtumista pois. Rahan keräämisen voi aloittaa niinkin vaatimattomalla tavalla kuin pullojen keräämisellä. Lähestyimme alueemme asukkaita postilaatikkoon lahjoituspyynnöllä, että tyhjäksi jääneitä pulloja kerätään pelimatkaa varten ja sitten olikin enää pullojen poiskeräämisen ja kauppaan palauttamisen vaiva. Se vaatii aikaa, pienen suunnitelman ja kärsivällisyyttä ensimmäisen satasen rikkomiseksi, mutta ei ollut toimenpiteenä tolkuttoman vaikea.

Jalkapallojoukkueen eteen tehdään tuhansia tunteja vuodessa. Vanhempien osuus on sitä isompi, mitä enemmän joukkueessa on pelaajia, esimerkkijoukkueessa on 27 poikaa. Vanhempien tukitoimiin on huomioitu peli- ja treenikuljetukset, pelien seuraaminen, pyykinpesu ja varainkeruu. Perheiden tuki harrastavalle lapselle on tärkeä elementti. Harrastamisen ytimen muodostaa näiden lisäksi valmennuksen ja muiden toimihenkilöiden työ joukkueen kehittämisessä.

Jalkapallojoukkueen eteen tehdään tuhansia tunteja vuodessa. Vanhempien osuus on sitä isompi, mitä enemmän joukkueessa on pelaajia, esimerkkijoukkueessa on 27 poikaa. Vanhempien tukitoimiin on huomioitu peli- ja treenikuljetukset, pelien seuraaminen, pyykinpesu ja varainkeruu. Perheiden tuki harrastavalle lapselle on tärkeä elementti. Harrastamisen ytimen muodostaa näiden lisäksi valmennuksen ja muiden toimihenkilöiden työ joukkueen kehittämisessä.

Jalkapallossa joukkueenjohtajana toimiessani olen arvioinut vuositasolla koko joukkueen eteen tehdyn vapaaehtoistyön määrän ja vanhempien osallistumisen lapsensa harrastukseen tunteina, se on noin 7600 tuntia vuodessa. Lukemasta puuttuu seuran tekemä työ joukkueen eteen – jäsenlaskutus, pelaajasiirrot, halli-, kenttä- ja salivuoroneuvottelut, seuraleirit, mv-valmennus, taitokisat. Laskelmassani otin huomioon valmennuksesta: treenien suunnittelun ja vetämisen, matkat treeneihin ja peleihin, läsnäolon peleissä ja leireillä. Joukkueen eteen työtä tekevät joukkueenjohtaja ja pelijojo: hallinnolliset tehtävät, läsnäolo treeneissä, peleissä, turnauksissa, pelimatkoilla. Lisäksi rahastonhoitaja ja varustevastaava antavat panoksensa joukkueen eteen. Vanhempien osalta otin huomioon treeni- ja pelikuljetukset, pelien seuraamisen, treeni- ja pelipyykin ja varainkeruun. Jos jokaisessa treenissä on keskimäärin 20 poikaa, niin vuositasolla esimerkkijoukkueessani kotiin tulee noin 20×190 kertaa vuodessa treenivaatteet pyykkiin. Jos jokaista treenivaatekertaa kohti perheessä käytetään 10 minuuttia – koneeseen, kuivumaan ja odottamaan uutta treeniä – niin vuositasolla treenipyykkiä on yhden pojan osalta noin 30 tuntia. Perheissä käytetään vaatehuoltoon esimerkkijoukkueessa vuositasolla vähintään 600 tuntia.

Olemme järjestäneet oman turnauksen viisi kertaa, sillä on kerätty toimintarahaa. Vanhempien osanotto järjestelyihin on ollut aktiivista ja sitoutunutta. Vuositasolla vanhemmat ovat käyttäneet työpanostaan turnausjärjestelyhin ja tapahtumapäivään noin 500 tuntia: arpapalkintojen hankkiminen, tapahtuman markkinoiminen, otteluohjelmien tekeminen, esivalmistelut, mokkapalan leipominen… Turnauspäivänä 25 vanhempaa on tehnyt 10 tuntisen päivän. Nämä tunnit ovat koko joukkueen toiminnassa isossa arvossa, rahallisen arvon lisäksi niillä on sosiaalinen arvo.

Salibandyssa myimme juuri sukkia ja sukkapussin mukana tuli yrityksen mainosesite, jossa Suomen vanhempien liiton toiminnanjohtaja kuvaili hyvin, miten vanhempien aktiivinen toiminta lapsien leirikoulujen ja tapahtumien eteen on myös verkostoitumista alueen vanhempien kanssa. Sen lisäksi, että leirikoulut pystytään järjestämään, niin samalla tutustuu samanikäisten lasten vanhempiin. Lapset ja nuoret tarvitsevat kylän kasvattamaan. Kun tunnet asuinalueesi lapset ja heidän perheensä, voit olla aikuinen joka puuttuu asioihin. Asun alueella, jossa lasten keskinäiseen tekemiseen voi tarvittaessa puuttua. Lapset ovat siihen tottuneet. Kylä kasvattaa lasta ja yhteisöllisyyttä ei synny ellei sitä yhdessä tehdä, myydä, järjestetä, sovita, keskustella. Joukkueen toiminnan suunnittelu, toteuttaminen ja rahoittaminen muodostavat vanhempien yhteisön harrastuksen ympärille.

Suomessa lasten liikuntakenttä on muutoksen äärellä. Seuroissa joudutaan miettimään, miten maahanmuuttajalapset otetaan toimintaan mukaan. Heidän lähtömaissaan ei ehkä ole ollut minkäänlaista lasten harrastuskulttuuria, sota on ehkä tuhonnut rakennetut olosuhteet tai yhteiskunta ei ole alun perin edes rakentanut liikuntapaikkoja tai kulttuuriin ei ole kuulunut harrastamisen ideologia. Maahanmuuttajaperheissä ei ole kokemusta, miten suomalaisessa joukkuemaailmassa toimitaan yhteiseksi hyväksi. Ei myöskään suomalaisissa seuroissa välttämättä ole valmiutta ottaa vastaan maahanmuuttajalasta harrastamaan, on kielimuuri, on myöskin taloudellinen puoli. Yhteiskunnan pitäisi tukea lasten ja nuorten liikuntaharrastusta enemmän. Liikunta ja joukkuelajit olisivat hyviä kotouttamisen muotoja. Yksittäisen joukkueen, jonka toiminta perustuu täysin vapaaehtoisten toimintaan, on vaikeampi kantaa yksin vastuuta toiminnan järjestämisestä maahanmuuttajille. Laajassa kuvassa pitäisi luoda rahoitusjärjestelmä, jossa olisi mahdollista saada tukea monikulttuuristen joukkueiden rakentamiseen.

Kuvituskuva: Harri Siikala

Kuvituskuva: Harri Siikala

Näen, että vapaaehtoistyötä tekevien vanhempien kulmakivi keikkuu aina, kun edessä on suurempia taloudellisia haasteita. Vaikka sitten se, että valmentaja lähtee mieluummin koko joukkueen kanssa katsomaan miesten MM-kisoja Riikaan, kuin että lähtisi sinne kahdestaan lapsensa kanssa. Joukkueeni aktiiviset vanhemmat löytävät matkalle rahoituksen ja odotamme innolla peli- ja fanimatkaa Riikaan. Pääsemme katsomaan MM kisojen välierät, pronssipelin ja finaalin. Valmentajana tunnen iloa siitä, että saan viedä harrastetason joukkueeni huippusalibandyn äärelle, sen lisäksi pojat pääsevät pelaamaan itse kansainvälisessä Riga Floorball Cupissa.

Otteluohjelmaa ja kansainvälisiä vastustajia joudumme odottelemaan kisojen kynnykselle asti. Sillä välin matkakassaan kilahtaa euroja, välillä pienistä puroista, välillä isommista puroista, mutta kaikki on mahdollista. Olen kuvannut, kuinka paljon Suomessa tehdään vanhempien toimesta arvokasta vapaaehtoistyötä, sitä voi arvioida tehtyjen tuntien perusteella, sitä voi arvioida varainkeruumyynnin kautta, saatujen sponsorisopimusten kautta – ja silti sen todellinen arvo on mittaamatonta. Jokainen joukkuelajia harrastanut tietää, mitä yhdessä tekeminen, harrastaminen tai kilpaileminen antaa, oli sitten kyseessä lapsi tai aikuinen. Harrastaessa saat: elinikäisen ystävän, yhteenkuuluvuuden tunteen, pysyvän elämäntavan, siirtymisen kilpailemisesta, harrastamisen kautta valmentamiseen, tunteiden kirjoa, omien rajojen testaamista.

Lapsi tarvitsee tueksi perheensä. Joukkue tarvitsee toimintansa pyörittämiseen innostuneet valmentajat, joukkueenjohtajat ja muut toimihenkilöt. Kansalaisyhteiskunnassa, jossa meillä on vapaus tehdä asioita, niitä joita kukakin pitää tärkeinä, meillä on valinnan mahdollisuus toteuttaa itseämme monella tavalla. Lasten ja nuorten hyväksi tehdyt tunnit ovat harrastustoiminnan kulmakivi, ja se on nimetty vanhempien mukaan.

Ideaalimaailmassa yhteiskunta tukisi rahallisesti lasten ja nuorten liikuntaa nykyistä enemmän.

Hanna Tapion edellinen Pääkallo-teksti:
Miten lasten liikuntaa voisi monipuolistaa?

Lue myös:
Vieraskynä: Kuinkas tässä näin kävi – minustako säbävanhempi?

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Hanna Tapio
Hanna Tapio
Kirjoittaja on AC Hakin 04–05-syntyneiden poikien vastuuvalmentaja sekä I-HK:n jalkapallojuniorien joukkueenjohtaja, joka käy parhaillaan Eerikkilässä Salibandyliiton järjestämää valmentajan ammattitutkintoa (VAT). Kirjoittaja pitää arvossaan lasten urheilun parissa vapaaehtoistyötä tekeviä ihmisiä.
Entinen seuran X aktiivi
20/10/2016
Hieno kirjoitus. Kiitos! Vaikeita asioita tässä käsiteltiin.

Entisenä seuran X aktiivina totean, että olen pakkomyynyt sukulaisille arpoja, sukkia, mausteita jne. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee kaikille vastaan, eikä kukaan halua enää pakkomyydä/ostaa. Helpompi on maksaa itse. Sekin mahdollisuus pitää suoda niille, jotka sitä haluavat.

Toinen pointti: "--- ollaan tilanteessa, että joukkue jyvittää myyntituoton työn tehneen perheen maksuihin. Se on muuten laitonta veronkiertoa." <<-- Tiedän, että näin se on, mutta tämä on aivan järjetön linjaus. Olen ollut tekemässä aamuyöllä talkoita, joihin tuli C-juniorijoukkueen 20 perheestä edustajia vain viisi, vaikka tienesti oli tosi hyvä. Sitten kun tuo talkoilla saatu raha jaettiin kaikkien kesken, niin eipä ensi kerralla kiinnostanut. Jokin jyvitys on oltava - laillinen tai laiton.

Vaikeita asioita ja linjanvetoja. Hyvä, että syntyy keskustelua.
Hanna Tapio
10/11/2016
Joukkueemme sai sponsorin Riikan kisareissulle, kiitos aktiivisen vanhemman, joka teki useita sponsorianomuksia. Toisin sanoen rahallista tukea on löydettävissä, jos on valmis tekemään sitä vapaaehtoistyötä. Tuntuu kuitenkin tosi hienolta, että löytyi yrityksen, joka on valmis tukemaan myös omaa valmennustyötä, jota tässä tehdään vapaaehtoistyönä!

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.