Blogit

Blogi: Salibandyssa urheilija ei ole keskiössä

28.07.
2018
Blogit

Kuvituskuva: Anssi Koskinen

”Urheilija keskiössä” ei päde peliin, jota ohjaa kollektiivi, Harri Kumpulainen kirjoittaa tuoreimmassa blogikirjoituksessaan.

Suomalaisen urheilun yksi keskeisistä teemoista 2010-luvulla on ollut ajatus ”urheilijanpolusta”, jossa ”urheilija on keskiössä”. Onko näkemys yksilöstä urheilun keskiössä perusteltu salibandyn kaltaisessa joukkue- ja invaasiopelissä? (Invaasiopeli viittaa peliin, jossa joukkue tunkeutuu vastustajan kenttäpuoliskolle, pelialueille, pyrkimyksenään kenttätilojen hallinta, vrt. lentopallo, jossa joukkueet pysyvät omilla kenttäpuoliskoillaan.)

Kesän jalkapallon MM-kisat on antanut meille tärkeän muistutuksen joukkuepelien luonteesta. Kisoissa parhaiten ovat menestyneet joukkueet, jotka ovat pystyneet parhaiten toteuttamaan joukkueen yhteistä pelaamista. Vastaavasti ”suurten tähtien ympärille rakennetut” joukkueet eivät lunastaneet ennakko-odotuksia.

MM-kisoista ei tullut Messin tai Ronaldon kisat. Zlatan ei ollut edes mukana, vaikka Ruotsi kisoissa olikin ja menestyi paremmin kuin koskaan Zlatanin kanssa. Selitys on vaillinainen mutta looginen: Jalkapallo ei ole yksilöiden peli, ei mainoksissa poseeraavien eikä median otsikoihin nostettujen tähtien peli. Jalkapallo on seurojen ja joukkueiden peli. ”Urheilija keskiössä” ei päde peliin, jota ohjaa kollektiivi.

Miksi ”urheilija keskiössä” ei sitten sovellu sellaisenaan salibandyyn? Ajatus yksilöstä salibandyn keskiössä ohjaa tulokulmaa peliin väärään suuntaan jo alkutilanteessa. Yksilölähtöisestä tulokulmasta tarkasteltuna joukkueen menestys on seurausta jokaisen yksittäisen pelaajan kehittämisestä ilman joukkueen tuomaa sosiaalista, kollektiivista tai muutakaan yhteistoiminnallista ulottuvuutta.

Urheilija keskiössä sisältää ajatuksen, että yksittäinen pelaaja voi tulla mestariksi joukkuekontekstista eriytetyllä harjoittelulla, keskittymällä itseensä. Keskiössä oleva yksilö toimii ”kuin tyhjiössä”, jossa muut pelaajat – ja itse asiassa koko peli – jäävät huomion ulkopuolelle, ikään kuin pelaaja voisi teknisiä ja fyysisiä ominaisuuksiaan irrallaan muista kehittämällä toimia optimaalisesti yhteistyöhön perustuvassa pelissä. Kun urheilija on keskiössä, yksilön teot ja toiminta (action) voivat tapahtua omina tekoinaan irrallaan pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta (interaction), mutta pelissä on toisin.

Havainnollisen esimerkin antaa näkemys 1v1-pelaamisesta. Kentällä on aina lukematon määrä erilaisia alueellisia ja positionaalisia tilanteita, joissa on mukana pelaajia, pelaajien osajoukkoja tai kokonaisia joukkueita. Puhdas 1v1-tilanne toteutuu kentällä lähinnä rangaistuslaukauksessa, sillä pelissä pallollisella pelaajalla on aina mahdollisuus valita erilaisten muita pelaajia sisältävien vaihtoehtojen välillä. On muiden pelaajien (niin omien kuin vastustajienkin) tarjoamista vaihtoehdoista, sijoittumisesta ja liikkeistä kiinni, onko tilanne alueellisesti esimerkiksi 2v1, 1v3, 5v2 vai 5v5. Vaihtoehtoja on lukuisia, ne ilmenevät eri laajuustasoilla ja vaihtelevat jatkuvasti pelin virtauksessa.

Kyse on valinnoista, joita tekevät samanaikaisesti pallollinen pelaaja ja kaikki pallottomat pelaajat. Pelissä yksilön toimintaa ei siis ole irrallisena. Yksilö ei ole keskiössä, sillä hänen mahdollisuutensa toimia ovat riippuvaisia kollektiivien tarjoamista vaihtoehdoista.

Kuvituskuva: Mika Hilska

Yksilö keskiössä -ajattelu ohjaa pelaajakehityksen polkua erikoiseen suuntaan. Pelaajakehitys ja -polku ovat termejä, jotka mahdollistetaan seurarakenteilla ja muun muassa kouluyhteistyöllä. Salibandyseurat ovat luonteeltaan kollektiivisia yhteisöjä, jotka sisältäviä pienempiä kollektiivisia yksiköitä eli joukkueita. Yksilön kehittyminen yksilönä puolestaan viittaa yhden urheilijan ominaisuuksien edistymiseen, tavallisesti teknisten ja fyysisten ominaisuuksien.

Ei pidä ymmärtää väärin; omalla ajalla yksinkin voi tehdä paljon harjoitteita, jotka edistävät kehittymistä urheilijana ja salibandyn pelaajana. Huipulle päästäkseen pitääkin harjoitella paljon omalla ajalla ja myös yksin. Pelissä menestymisen kannalta on kuitenkin välttämätöntä kehittää säännönmukaisesti ominaisuuksia, jotka ovat suoraan pelistä johdettuja.

Esimerkiksi 30 metrin spurtti suoraa juoksua on tyypillinen fyysinen ja mitattava urheiluteko, mutta salibandyssa se on harvinainen peliteko. Sen sijaan muiden pelaajien ympäröimänä eri suuntiin tehdyt pienet liikkeet ja askellukset ovat usein toistuvia pelitekoja, vaikka ne eivät toistukaan koskaan identtisinä. Spurttiominaisuuksien kehittäminen suorassa juoksussa ei ole välttämättä turhaa harjoittelua silloin tällöin toteutettuna, mutta nopeusominaisuuksien kehittämiseksi harjoitusohjelman perustaminen niiden varaan ohjaa pelaajaa pois pelistä ja siinä ilmenevistä peliteoista.

Harjoitusohjelmassa tulisi olla enemmän ajattelunnopeutta kehittäviä tilanteita, joissa pelaaja reagoi ja ennakoi kanssapelaajien ja tilojen kontekstissa mahdollisimman nopeasti ja toimii sen mukaisesti. Parhaiten näistä tilanteista selviävät ne, joiden päätöksenteko on nopeinta ja valinnat oikeita. Valmistautuminen ja harjoitteleminen 30 metrin kennojuoksuun ei kehitä tätä ominaisuutta. Salibandyssa pelaajan nopeus on aivoissa ja joukkueen nopeus aivoitusten vuorovaikutuksessa.

Yksilön ominaisuuksien kehittäminen irrallaan salibandypelin teknis-taktisista, fyysisistä ja psykologisista reunaehdoista voi johtaa tilanteeseen, jossa kentällä on nippu hyviä pelaajia, jotka kuitenkaan eivät osaa toimia yhteistyössä, kollektiivina. Salibandyottelussa ei pärjää samoilla periaatteilla kuin viestijuoksussa, jossa jokainen tekee vuorollaan maksimisuorituksensa omalla eriytetyllä radallaan ja on vuorovaikutuksessa muihin vain vakiintuneeseen tekniseen suoritukseen pyrkivässä kapulanvaihdossa. Joukkuepelin kompleksisen luonteen takia pelaajien väliset vuorovaikutussuhteet vaikuttavat peliin enemmän kuin jokaisen yksittäisen pelaajan ominaisuudet ja suoritukset peräkkäin yhteenlaskettuina.

Viestijuoksussa ankkuri voi odotella kaikessa rauhassa muiden juoksijoiden tekoja oman vuoronsa koittamiseen asti. Salibandyssa jokaisen pelaajan jokainen liike tai sijainti vaikuttaa jokaisen pelaajan liikkeeseen ja sijoittumiseen joka ikinen hetki.

Kuvituskuva: Juhani Järvenpää

Yksilölähtöinen tulokulma peliin myös johtaa usein vain pallollisen pelaajan toimintaan keskittymiseen. Pelin valmentamisen näkökulmasta se aiheuttaa perustavanlaatuisen ongelman, sillä se ei huomioi pallottomien pelaajien harjoittelua ja kehittämistä. Jokainen pelaaja on kuitenkin lähes koko pelin ajan pallottomana ja pitää palloa hallussaan ajallisesti hyvin vähän. Jokaista pallotonta pelaajaa ei voi lähestyä puhtaan yksilöllisestä näkökulmasta, sillä muiden pelaajien samanaikaista toimintaa ei voi sulkea ulkopuolelle. Pallottoman pelaajan liikkumista ja sijoittumista ei ole järkevää harjoitella tekemällä erilaisia juoksuja tyhjiin tiloihin tyhjällä kentällä.

Yksilöllisyyskin kyllä näkyy salibandypelissä, sillä joka hetki kukin pelaaja tekee kentällä omia valintojaan. Nuo valinnat pelaaja tekee itse ympäristöstään keräämien havaintojen pohjalta ja pyrkii toteuttamaan niitä parhaaksi katsomallaan tavallaan. Jokainen valinta on kuitenkin aina suhteessa muihin pelaajiin. Esimerkiksi haastaminen ”1v1-tilanteessa” on pelaajan tarjolla olleista vaihtoehdoista valitsema tapa ratkaista yksittäinen hetki ottelussa.

Valinta ryhtyä ohittamaan yksittäistä vastustajaa ei kuitenkaan ole sama asia kuin, että peli koostuisi rakenteellisesti tai luonteenomaisesti 1v1-tilanteista. Ohitettavan vastustajankin on huomioitava muut pelaajat, ja pallollisen syöttäessä tai esittäessä syöttävänsä lähimmälle kanssapelaajalleen kyseessä on jo 2v1-tilanne.

Luovuus – niin monikäsitteinen ja ongelmallinenkin kuin käsite onkin – tarkoittaa siis tiivistetysti pelaajan kykyä tehdä pelin kannalta parhaita valintoja. Yksilön luovuus kentällä on siten aina riippuvainen kanssapelaajista.

Vaikka suomalaisen urheilun virallinen urheilija keskiössä -periaate on salibandyn ja muidenkin invaasiojoukkuepelien kannalta ongelmallinen, ei asiaan ole mielekästä suhtautua mustavalkoisesti. Joukkuehan koostuu pelaajista, yksilöistä. Yksilöllisten ominaisuuksien kartoitus on joukkueen valmentamisen lähtötaso, josta on mahdollista rakentaa toimiva kollektiivi. Oleellista on, miten pelaajat oppivat harjoittelun myötä sopeutumaan yhteistyöhön siten, että jokaisen ominaisuudet täydentävät ja rikastuttavat kanssapelaajien ominaisuuksia ja edistävät joukkueen kollektiivista pelisuoritusta.

Pelitilanteet virtaavat yksittäisten pelaajien samanaikaisesti ja jatkuvasti tekemien valintojen pohjalta. Jokainen peli on erilainen ja yksittäiset tilanteet ovat aina erilaisia kuin edelliset. Toisin kuin viestijuoksussa, jossa ”joukkueen” loppuaika on jokaisen juoksijan ajat yhteenlaskettuna, ei salibandyssa vastaavaa laskutoimitusta voi tehdä. Salibandyssa joukkueen pelaajien väliset vuorovaikutussuhteet tuottavat suurempia ja myös vaikeammin hahmotettavia tulemia kuin pelkkien yksilöiden yhteenlasketut ominaisuudet.

Siksi kollektiivisesti toimiva joukkue on aina enemmän kuin joukkueen pelaajien yksilöllisten ominaisuuksien summa.
Suomalaisen salibandyn ja muiden invaasiojoukkuepelien keskiössä ei ole urheilija. Pelin keskiössä on kollektiivi. Se on valmennusfilosofinen linjaus, joka ohjaa joukkueen ja pelaajan arkea.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Harri Kumpulainen
Harri Kumpulainen
Kirjoittaja on urheiluromantikko, opettaja, jalkapallon juniorivalmentaja, amatöörikolumnisti (kymppipaikka.fi) ja Jalkapallopääkaupunki-kirjan kirjoittaja, joka on vakiovieras myös salibandykaukalon laidalla.