Pääkallon joulukalenterissa julkaistaan 24 juttua erilaisista salibandyaiheista.

Kahdeksannessa luukussa jatketaan haastatteluiden parissa. Naisten liigan historiassa seitsemän pelaajaa ovat voittaneet ennätykselliset kahdeksan Suomen mestaruutta. Ensimmäisenä lukemaan ylsi maajoukkueen entinen maalivahti Kati Suomela, joka voitti kahdeksannen Suomen mestaruutensa keväällä 2002 HIFK-paidassa.

– Olen tehnyt jotain oikein ja olen päässyt pelaamaan loistavissa joukkueissa. Yksinhän ei joukkuelajeissa voiteta yhtään mitään. Mulla on ollut loistava valmennus ja joukkuekaverit, eli samanhenkistä porukkaa, joka on määrätietoisesti halunnut kehittyä urheilijoina, Suomela toteaa.

– Mestaruuksien taustalta varmasti kumpuaa myös se, että lapsuudessa ei koskaan missään nimessä halunnut hävitä mitään. Sen eteen on jaksanut tehdä töitä. Keskimääräistä mukavampi voittaa kuin hävitä.

HIFK:n lisäksi Suomela torjui kultaa Tapanilan Erän, Oilersin sekä VFT:n riveissä. Voisiko sanoa, että hieman tuurillakin pelasit oikeissa paikoissa oikeaan aikaan?

– Opiskelin Jyväskylän liikuntatieteellisessä ja sieltä siirros tänne ja Tapanilan Erään ihan töidenkin perässä oli luonnollinen. En saanut Erässä peliaikaa ja halusin pelaavaksi maalivahdiksi, jolloin vaihdoin VFT:hen. En muista missä järjestyksessä kaikki meni, mutta Oilersiin koottiin sitten sellainen “ostoporukka”, jossa mestaruus tuli myös.

– IFK-vuosi oli mielenkiintoinen siinä mielessä, että olin ikään kuin lopettanut pelaajauran ja siirryin maalivahtivalmentajaksi. Sitten kävi sillä tavalla, että Jenni Sassi loukkaantui ja maalivahdit loppuivat kesken. Hyppäsin takaisin tolppien väliin ja voitettiin sillä porukalla mestaruus.

– On siinä vähän onnenkauppaakin ollut, mutta myös luonnollisia syitä seuravaihdoksiin.

Suomen salibandyhistorian ensimmäinen maailmanmestaruus nähtiin vuonna 1999, kun Suomen naiset toivat kultaa kotiin Ruotsin Borlängestä. Pelaajaurallaan maajoukkueen avainpelaajiin kuulunut Suomela oli tuolloin mukana vuoden -99 mestarijoukkueessa.

– Maailmanmestaruus on tietenkin se kaikkein kirkkain. Se oli niin pitkän ajan tuotos ja tulos. Meillä oli sama porukka ollut pitkään yhdessä ja havittelin kisapaikkaa jo Ahvenanmaalle, mutta siihen joukkueeseen en päässyt. Borlängessä meidän joukkue ja joukkuehenki oli uskomaton niin se on tietenkin ihan mieletön juttu.

– Suomen mestaruuksista ehkä pari nousee esille. Tapanilan Erän vuosi kokonaisuudessaan, kun voitettiin tripla, eli Suomen mestaruus, Eurooppa Cup ja samana vuonna tuli maailmanmestaruus.

– VFT:n mestaruus sillä tavalla, että pelattiin finaalissa Erää vastaan, josta olin lähtenyt sen takia, että en saanut peliaikaa. Voisi sanoa, että ainakin henkilökohtaisesti näpäytin niille. Se on kanssa yksi hieno muisto.

Peliuran jälkeen tehtävät kaukalon toisella puolella ovat vieneet entisen maalivahdin myös ulkomaille. Suomela kertoo, että vuoden valmennuspesti Sveitsissä Piranha Churin joukkueessa päättyi kolmossijaan, ja kauden päätteeksi hänet arvostettiin vuoden valmentajaksi. Nykyisin Suomela toimii Mäkelärinteen lukiossa opettajana ja valmentajana.

Kuinka paljon olet seurannut salibandya katsomon puolelta?

– Valitettavasti hyvin vähän. Pitäisi lähteä enemmänkin katsomaan. Naisten maaottelut kävin katsomassa Urhea-hallissa tässä syksyllä. Ehkä playoffit ja tämmöiset kiinnostaa itseä enemmän, kun on tosi kyseessä.

– Syy miksi en lähde, tai mitä ehkä itse kaipaan, on sellaista väriä kentälle. Miten osaisin sanoa, väriläiskiä ja pelaajapersoonia. Ennen vanhaan tultiin ehkä katsomaan Kettusen Jonnaa, Sofia Sandqvistia, Marilla Puustista, Merja Pitkästä tai Anna-Maija Kerästä. Kaupit ovat ehkä sellaisia, mutta he eivät ole täällä, eikä My Kippilä ole täällä.

– Tällaista taituruutta tai jollain muulla tavalla erottuvaa pelaajaa kaipaisi Suomen sarjaan. Olen aika monta vuotta puhunut tästä asiasta, mutta en tiedä miksi niitä ei ole tullut.

Missä näet suurimmat erot pelin kannalta, jos vertaat nykyhetkeä omiin pelivuosiin?

– Onhan se mennyt kaikella tavalla eteenpäin. Vaikka me vanhat pelaajat sanotaan, että oltaisiin tehty niin ja oltaisiin voitettu toi niin se on meidän välistä läppää, Suomela naurahtaa.

– Ehkä nämä fraasit, että peli on mennyt nopeammaksi ja onhan nämä nykyjunnut, jotka ovat ikään kuin yhden lajin edustajia, mailankäsittelytaidoiltaan erilaisia kuin meidän aikana, jolloin kaikki tuli jostain toisesta lajista. En tiedä onko se välttämättä hyvä vai huono asia. Olisiko hyvä, että nykynuorillakin olisi taustalla muita urheilulajeja. Kyllähän se kehittää kokonaisvaltaisesti urheilijana pelikäsitystä, ihan sama mitä lajia on pelannut.

– Mullakin on taustalla uinti, kaukalopallo ja sen jälkeen tuli vasta salibandy. Sitten olen montaa muutakin lajia harrastanut. Ehkä mun viesti olisi se, että nuorena kannattaisi harrastaa monipuolisesti eri lajeja.

Suomela (s.1969) sai 16.4.2016 hienon kunnianosoituksen Salibandyliitolta, kun hänet nimettiin ensimmäisten joukossa lajin pelaajalegendaksi.

Suomelan lisäksi kahdeksaan Suomen mestaruuteen naisten sarjassa ovat yltäneet Anne Suomalainen, Katriina Saarinen, Irja Lahtinen, Minna Kallio, Nina Rantala sekä Hanna Sipiläinen.

—

Pääkallon joulukalenterissa esitellään erilaisia numeroaiheisia nostoja aina itse päivään liittyen. Artikkelit saattavat olla tuoreita haastatteluita, tilastonostoja tai nostalgiapaloja.

Aiemmat luukut:
Joulukalenteri: Salibandyhistorian ensimmäinen maaottelumaali
Joulukalenteri: Nopeimmat kaksi maalia liigan historiassa
Joulukalenteri: Maineikas alakolmio
Joulukalenteri: Maailman kärkinelikko
Joulukalenteri: Suomalaisen salibandyn hopeinen juhlapäivä
Joulukalenteri: Kuudella kenttäpelaajalla MM-karsintoihin
Joulukalenteri: Harri Forsten, legendaarinen numero seitsemän – ”Jälkeenpäin oppinut arvostamaan, minkälaiseen ympäristöön pääsi oppimaan ja menestymään alussa”