On kulunut muutama viikko siitä, kun Krister Savonen oli Kelpaako piste? -podcastin vieraana.
Savosen vierailu teki moneen vaikutuksen, sillä ex-pelaaja kertoi avoimesti henkilökohtaista ongelmistaan aivovamman kanssa ja oli hyvin suorapuheinen puheenvuoroissaan. Savosen vierailun pontimena oli eritoten Classicin Liisa Kaihuan saama päävamma naisten liigan pelissä.
Sen jälkeen on jälleen puhuttu salibandyn olosuhdeongelmista. Yksi häiritsevä seikka keskustelussa on arvuuttelu siitä, että mistä kulloinenkin päävamma johtuu. Totta kai jokaisessa vakavassa loukkaantumisessa on useita osatekijöitä, mutta salibandy on kohtuullisen isoksi lajiksi siitä harvinaisuus, että pelipaikkojen riittämättömien turva-alueiden vuoksi loukkaantumisriski tai jopa vakava vammautumisriski on olosuhteiden mahdollistama.
Tämä on tiedetty aina, ja alati kouraantuntuvammin sen jälkeen, kun tehtiin olosuhdekartoitus pääsarjapaikkakunnilla. Listaus olosuhdepuutteista on huolestuttava ja todisteet ongelmista kiistattomia. Ihan turhaan nostetaan yksi tai kaksi pelipaikkaa tikunnokkaan, kun esimerkiksi turva-alueiden osalta tilanne on huono useammassa paikassa. Terävien kulmien ja laitojen pehmustaminen auttaa tiettyyn pisteeseen asti, ja auttaa luomaan turvallisuuden tunnetta, mutta ei ratkaise isoa ongelmaa.
Jo kliseeksi noussut ”seiniä ei voi siirtää” on oikeastaan lopulta vastaus siihen kysymykseen mitä kierrellään. Kenttäkokoa on todennäköisesti pakko muuttaa joustavammaksi. Jokainen ymmärtää kyllä, että muutoksella on vaikutusta itse peliin, mutta harva osaa suoralta kädeltä sanoa kaikkia vaikutuksia. Voimme lajiväkenä kuitenkin tulkita tilannetta niinkin, että päätöksenteko on pitkälti pakon sanelemaa.
Salibandyssa kentän koon määritelmä on hyvin standardisoitu, mutta läheskään jokaisessa pallopelissä näin ei ole. On ikävää, että katsojakapasiteetin osalta pidetään tiukempaa linjaa, kuin turvallisuusolosuhteiden osalta. On selvää, että jos joustoa annetaan, niin siinäkin pitää määritellä tietyt reunaehdot. Kokonaiskysymys ei ole helppo tässäkään asiassa.
Vastaväitteet kentän pienentämiselle ovat päteviä. Meneekö peli nyhjäykseksi, kun tila pienenee? Muuttuuko peli vielä varovaisemmaksi? Tuleeko enemmän törmäyksiä ja sitä kautta peli menee vaarallisemmaksi? Rakennetaanko jatkossa pienempiä halleja, jos ja kun laji ei vaadi 40×20 kenttäkokoa? Kaikki hyviä kysymyksiä, mutta jos verrataan esimerkiksi kysymystä 33 runkosarjan pelistä tähän, on tässä asiassa vähemmän päteviä eriäviä näkökulmia, johtuen mahdollisista seurauksista.
Mitä tulee salibandyn sääntöihin, niin Suomessa voisi ihan hyvin aloittaa oman sääntökirjan kirjoittamisen, sillä jos seurauksen on pienempi tila, vaatii se nykyistä selkeämpiä sääntöjä. Työhön voi tarttua ilman kentän pienentämistäkin. Suomalaiset voivat tehdä pelistä NHL-tuotteen siten, että se suosii lajin sielua, joka on lähempänä pallollista taitopeliä kuin selässä roikkumisen taitoa.
Kansainvälistä salibandya seuraavat ja pelaavat suomalaiset tietävät jo, että lajissa on kahdet eri säännöt, joista toisia kutsutaan ”kansainvälisiksi.” Suomi voi pysyä salibandyn urheilullisen kehityksen mukana, vaikka IFF ei pysyisi.
Ja ollaanpa rehellisiä. Olosuhteet vaikuttavat peliin jo nyt. Tietyissä paikoissa pitää pelata eri tavoin kuin toisissa paikoissa. Tästä esimerkkinä SPV:n Viljami Järvikankaan saama kahden ottelun pelikielto. Kurinpito tulkitsi tilanteessa olosuhteiden vaarallisuutta osana päätöstä. Olisiko samasta tilanteesta tullut edes ulosajoa toisella peliareenalla?
Vakavia loukkaantumisia tulee lajissa vähän, ja hyvä niin. Valitettavasti tässä kysymyksessä jokainen poikkeustapaus on liikaa. Vaikka on tärkeää kysyä joukkueiden ja pelaajien näkökulmia asioihin, on suurin vastuu järjestävällä taholla. Se tarkoittaa myös sellaisia päätöksiä, joista jokainen ei pidä.
Asiasta keskustelemiseen on käytetty jo ihan kiitettävästi aikaa.